perjantai 22. maaliskuuta 2013

RETROSPEKTIIVIN AVAUS


Näyttelyn ripustusta. Seinäjoen taidehalli 23.3.-28.4.2013.


One Man Show – S. J. Tanninen – Retrospektiivi 1968–2013
Seinäjoen taidehalli 22.3.2013 klo 18.00


Maalarin tie on pienten valaistumisien tie. Se ei johda minnekään eikä se palaa mistään – sille tielle lähtenyt on perillä koko ajan.”
S. J. Tanninen: Memo 1982–1994

Tässä sitä ollaan, avaamassa retrospektiivista näyttelyä, vaikka vielä äskettäin suhtauduin hankkeeseen kielteisesti. Lopulta tartuin toimeen, kun hieman apurahaakin hankkeelle tuli. Aika ajoin olen kokenut vähäisiä valaistumisen hetkiäkin. Näyttelyn työnimenä on ollut One Man Show, se kuvaa hyvin tämän ”shown” luonnetta – kaiken näyttelymateriaalin on koostanut yksi ja sama mies. Olen itse toiminut näyttelyn taiteilijana, kuraattorina ja rakentajana – jos näyttelyn olisi koonnut joku muu, olisi siitä toki tullut erilainen.

Olen koostanut näyttelyn omista varastoistani, mikä on tietenkin kaventanut otantaa. Julkisissa ja yksityisissä kokoelmissa olevat maalaukseni jätin nyt rauhaan. Huomasin sellaisenkin seikan, että osa maalauksistani on kateissa ja osa muuten vain teillä tietymättömillä. 1970- ja 1980-luvuilla näyttelyitä oli liian paljon, että yksittäisten teosten kulkua olisi ehtinyt pitää silmällä. Monista näyttelyistä ei ole edes valokuvia olemassa. Suurimman työn teinkin etsiessäni kuvamateriaalia näyttelyvideota varten. Näyttelyvideo One Man Show – Seppo J Tanninen – Retrospective 1968–2013 onkin tapahtuman varsinainen retrospektiivi, jossa vyöryy kuvia menneistä näyttelyistä ja itselleni merkityksellisistä työskentelypaikoista runoilla höystettynä. Se pyörii parhaillaan niin täällä taidehallissa kuin YouTubessakin.

Näihin aikoihin keväällä 1968 – 45 vuotta sitten – osallistuin Pohjalaisen Taiteilijaliiton 25-vuotisnäyttelyyn Helsingin taidehallissa. Siis puoli vuosisataa on kulahtanut tähän omituiseen hommaan, jota vieläkin vain harvat työksi kutsuvat. Maalasin jo Pahajoella 1960-luvulla päivittäin, vaikka en ollut kuullutkaan mistään ”taidemaailmasta”. Välillä kävin katsomassa kuvaamataidonopettajani Vode Kantokorven ateljeessa, miten Vode maalasi nykymusiikin tulviessa levysoittimesta. Lainasin ensin Vodelta jonkin Schönbergin konserton ja Stravinskyn Kevään pyhityksen – niillä pääsi alkuun, kunnes sain hankittua omat stravinskit ja schönbergit. 1968 muutin Helsinkiin opiskelemaan. Sen jälkeen tapahtumat etenivät nopeasti – yhdessä yössä, kuten on tapana sanoa. Yhtäkkiä olin siirtynyt Pahajoen jokitörmältä – kuin ei mistään – sujuvasti taidemaailmassa liikkuvaksi ammattitaiteilijaksi, joka osallistui näyttelyihin niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Taideakatemian koulussa olin ajautunut törmäyskurssille, minua ei enää kiinnostanut tuo iänikuinen todellisuuden jäljentäminen. Jo Platon oli siitä varoittanut, että se oli kehno keino tuottaa lisää todellisuutta, jota oli jo muutenkin yllin kyllin.

Alkavaa uraa vauhdittivat Taideakatemian 3-vuotisnäyttely 1971, Suomen Taiteilijain näyttelyt lähes vuosittain 1972 alkaen, Ibizan Biennaali 1972–73 sekä tiuhaan tahtiin pidetyt omat näyttelyt. Ensimmäinen oma näyttelyni oli Kluuvin Galleriassa 1973 ja Vaasan taidehallissa 1974. Helsingin juhlaviikkojen toimisto oli Kluuvin gallerian vieressä, joten juhlaviikkojen energinen johtaja Seppo Nummi ehti kiireiltään antamaan ripustusohjeitakin ja tarkistamaan avajaisboolin. 1970-luvun näyttelyohjelmaan mahtui vielä Valtakunnannäyttelyitä, Nuorten näyttelyitä, Pirkanpohjan kesänäyttelyitä, Taidemaalariliiton, SKjL:n ja Helsingin Taiteilijaseuran vuosinäyttelyitä sekä Suomen Taiteilijaseuran järjestämä suomalaisen modernin taiteen näyttely Puolassa 1977–78. Jossain välissä julkaisin runojakin, mm. kokoelman Krunoja, WSOY 1977.

Pari vuotta maalasin suurikokoisia akryylimaalauksia yksiössä Haagan Orapihlajatiellä, mikä alkoi vaikuttaa jo terveyteenkin. Sitten Timo Vuorikoski muutti Tampereelle taidemuseonjohtajaksi. Timo oli värkännyt Pohjois-Haagassa autotalliin kelpo ateljeen, joka jäi nyt tyhjilleen. Vuokrasin siitä ateljeen. Kaikki rullasi mainiosti, apurahojakin alkoi tulla ja luova viima puhalsi pääni läpi. Olin liittynyt Taidemaalariliittoon jo 1972. Tosin mentorini Göran Augustson piti minua liian nuorena liiton jäseneksi ja epäili, että tätä menoa olisin jo kolmikymppisenä valmis eläkkeelle. Mutta silloinen Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtaja Raimo Heino laski raskaan kätensä olkapäälleni ja lausui nuo verenseisauttavat sanat: ”Extra ecclesiam nulla salus.” ”Valittujen ulkopuolella ei ole pelastusta.” Se kuvasi täydellisesti Suomen taidemaailman tilaa – siihen ei ole vieläkään mitään lisättävää.

Ensimmäinen näyttelyni 1973 koostui mustavalkoisista ruutukompositiolle perustuvista akryylimaalauksista. Näyttely sai osan kriitikoista pöyristyksen valtaan, varsinkin Demarin arvostelija haukkui näyttelyn ”arinarautamaalauksiksi”, kun taas vastoin odotuksia Uuden Suomen A. I. Routio suorastaan ylisti näyttelyä. Näyttely oli esillä 1974 myös Vaasassa, mutta jo seuraava näyttelyni TM-galleriassa 1975 rakentui värien varaan – tosin vain kolmen päävärin. Siitäkin näyttelystä joku syöksyi suin päin ulos, mutta palasi takaisin – sanoi äkkiseltään säikähtäneensä. Näyttelyssäni Ässä Galleriassa 1976 oli jo enemmän värejä, ja perussommittelun suora viivakin oli joutunut remonttiin. Bronda Gallerian näyttely 1980 tukeutui lähes kokonaan vahvaan väriin – viivarakenteet olivat jo historiaa. Näyttelyn elektronimusiikista vastasi Neum – osan teoksista olin maalannut satunnaisten sävelrivien mukaan näyttelymusiikin partituureiksi. Raimo Heino poikkesi avajaisissa vastoin tapojaan, haroi vinhasti viiksiään ja tokaisi: ”Oli pakko tulla katsomaan nämä ilman näköhavaintoa maalatut maalaukset.” Avajaisissa ihmiset istuivat lattialla lähes pimeässä, valaistus kiersi oudosti väreilevän musiikin mukaan maalauksesta toiseen. Outoa oli sekin, että yksikään lehti ei kirjoittanut näyttelystä riviäkään. Augustson oli ollut oikeassa – alkoivat lopun ajat. Näyttely nähtiin myös Pohjanmaan museossa 1980.

1970-luvun lopulla sosialistinen realismi pyyhkäisi yli suomalaisen ”taidemaailman”, joka oli noina vuosina aina jonkin ismin pauloissa – yhden kerrallaan. Kaikki vielä järjissään olevat taiteilijat siirrettiin syrjään ja luvattiin ampua välittömästi ”uuden aamunkoin” koittaessa. Kuten tästäkin ripustuksesta näkyy, se ei vaikuttanut maalauksiini millään tavoin. 1980-luvulla työskentelin useaan otteeseen Italiassa – Firenzessä, Roomassa, Grassinassa – se toi värit takaisin maalauksiini. Työskentelin myös Tanskassa 1980-luvun lopulla ja myöhemminkin. Maalausteni ”sisäavaruuteen” ei vaikuttanut niinkään tanskalainen maisema kuin tanskalaiset maalarit, eritoten Carl Henning Pedersen, joka on yksi ehdottomista suosikkimaalareistani. Kävin katsomassa Pedersenin 80-vuotisnäyttelyn Pariisissa ja 90-vuotisnäyttelyn Kööpenhaminassa Tanskan valtion taidemuseossa 2003. Jälkimmäisestä kirjoitin lehtiartikkelinkin – viimeisen juttuni taidekriitikkona.

Ensimmäiset kymmen vuotta meni vauhdikkaasti ”taidemaailman” huipulla, ja sitä seuraavat suuren hiljaisuuden vallitessa. En sano, että se turhaa olisi ollut. 1990-luku kului pohjoismaisen taiteilijaryhmän Non Art Groupin mukana näyttelyitä kiertäessä; olimme perustaneet Jaakko Hirvosen kanssa ryhmän jo 1970-luvulla. Se oli ikimuistoista aikaa, hienoja taiteilijoita ja hyviä ystäviä, uusia kaupunkeja ja kummallisia näyttelypaikkoja: Kööpenhamina, Stege, Tampere, Svendborg, Kokkola, Reykjavik, Aalborg, Helsinki, Turku, Silkeborg, Munkaljungby, Kristiina, Seinäjoki... Joidenkin muiden näyttelyiden mukana maalaukseni ajautuivat kauemmaksikin: Örnsköldvik, Trondheim, Skagen, Marquette, Washington, Toronto, Lontoo, Klaipeda, Madrid, Hampuri, Budapest, Porto...

Maalaamisen ohessa olen myös kirjoittanut, 1980-luvun lopulla ryhdyin kirjoittamaan freelancerina taidekritiikkiä. Liityin SARViin ja AICAan ja lähdin kiertämään Suomen ja Euroopan taidemuseoita ja -gallerioita. Siitä oli suuri lohtu, kun maalaustaide näytti ajautuneen lopulliseen haaksirikkoon. Valokuvan nopeasti koettava pinnallinen kuvallisuus söi maalaustaiteen ”syväluotaavan” teoksellisuuden. Valokuvia oli yhtäkkiä kaikkialla; niitä oli helppo tuottaa – kunhan vain nappia painoi. Maalauksen kokeminen vaatii vaivannäköä, se ei ole pelkkää katselua ja kohteen tunnistamista. Maalaustaiteen kokeminen on tilallinen ja fyysinen tapahtuma. Maalaus koetaan lihaksilla, kuten Nietzsche asiaa valaisi. Toki kamera on siisti peli verrattuna maalarin sotkuisiin maaleihin ja siveltimeen – tikkuun jossa on karvatuppo päässä.

2000-luvulla maalaamistani maalauksista koostin eräänlaisena triumfina näyttelyn Maalattu maailma – Mundo Pintado, joka oli esillä Seinäjoella 2006 ja Madridissa 2008. Viimeisen merkittävän apurahan sain 2002 – olin siis viisissäkymmenissä ja taiteen maailmassa ikäloppu. Onneksi olin pitänyt kirjoitustaitoa yllä, joten vältyin lähtemästä epätoivoisille ”taulukaupoille”. Ryhdyin maalaamisen ohessa tuottamaan loputtomana virtaavaa tekstiä. Julkaisin lisää runoja, ja kirjoittelin eri julkaisuihin artikkeleita taiteesta ja muustakin. Petrarcan esimerkkiä noudattaen kirjoitin mietekirjan 36 nousua vuorelle, alaotsikkona Matalan vuoren valloitus. Sen piti ilmestyä nyt tähän samaan syssyyn – ehkä se tulee myöhemmin tänä vuonna.

Tässä kohtaa on tapana sanoa, että on jännittävää koota vanhat luunsa kasaan ja katsoa mitä on tullut tehdyksi. Päivittää mennyt ja avata uusia näköaloja uusien raikkaiden tuulien puhaltaa. Taidemaailmassa pidetään paljon tyhjiä puheita ja ollaan mieluusti tässä ja nyt – ajan hermolla. Taidemaailmassa on myös paljon teeskentelyä ja epäaitoa innostusta; harvoin siinä maailmassa kohtuus ja oikeudenmukaisuus toteutuvat. Helpompi olisi taidetta tehdä ja kohdata jokapäiväinen elämänsä jos hylkäisi koko ”taidemaailma” -käsitteen, minkä aion nyt tässä yhteydessä tehdäkin.

Olen ripustanut näyttelyn aika rennosti taiteilijan omana kattauksena, jossa näyttelyn neljää salia leimaa pääpirteittäin yksi vuosikymmen. Maalaamiseni ei ole vuosikymmeniä noudattanut, vaikka muutosta on tapahtunut, se ei ole ollut päämäärä. Olen useissa kirjoituksissani sanonut, etten lukeudu näihin ”muutos virkistää” ihmisiin. Minun puolestani maailma olisi joutanut tulla vaikka kerralla. Kaikki muutokset ja pyrkimykset maalauksissani ovat satunnaisia. Maalaamiseni on perustunut havainnon reduktioon – tilallisuuden, valon ja värin kokemukseen. Maalaukseni eivät kuvaa suoraan ympäröivän maailman kohteita, mutta ne ovat maailmassa – siinä maailmassa jonka taide on pystyttänyt. Minulla ei ole aavistustakaan mitä ne siellä tekevät.

Näyttelykirja Seppo Juhannus Tanninen – Maalattu maailma – Painted Word (2009) on ehtinyt näyttelyyn kerrankin ajoissa. Kiitokset kirjoittajille Juha Ilvakselle ja Tellervo Lahdelle sekä tekstien kääntäjälle Tuukka Tanniselle. Kiitokset näyttelyn avaajalle Pohjanmaan museon taideintendentti Auli Jämsäselle. Kiitokset sponsoroinnista Taiteen keskustoimikunnalle, kuten myös Seinäjoen kaupungille. Erityiset kiitokset taidehallin henkilökunnalle sekä Tuukka Tanniselle näyttelyvideon ja illan musiikista. Kiitos.

Näyttelyvideo: One Man Show – Seppo J. Tanninen – Retrospective 1968–2013
http://www.youtube.com/watch?v=fRijpP0D3wE



lauantai 9. maaliskuuta 2013

TAITEET VASTAAN HUVITUKSET


"Kun virallinen taide nostatti häpeän punan poskille ja sitten myöhemmin, kun se ei tuntunut enää miltään." Kumu, Tallinna 2001. Kuvat S.J.T.

Esteettisessä elämyksessä koemme, että välineet ja päämäärät ovat kietoutuneet toisiinsa niin tiiviisti ettemme tunne eroa niiden välillä. Asia johtaa toiseen ja löytää siinä paikkansa, loppu sisältyy alkuun ja alku jatkuu loppuun. Tällaisessa elämyksessä on mahdollisimman vähän tyhjyyttä, yksitoikkoisuutta, turhautumista, täyttymyksen puutetta ja epätoivoa, jotka muuten lamauttavat suurta osaa ihmisten elämästä.”
- Monroe Beardsley


Pahimpana uhkana mielen avaruudessa vaanii tuo Beardsleyn kuvaama tyhjyyden, yksitoikkoisuuden ja turhautumisen kuilu. Epätoivon vimmalla meidän ihmispolojen on etsittävä mitä tahansa ”huvitusta” yksitoikkoisuuden pilvien kasaantuessa taivaalle ja merkitysten kadotessa hetkien harhaan. Tällaiseen tilanteeseen tarvittaisiin Lévi-Straussin ”ajan lakkauttamisen konetta”, jonka käsittelyssä ”sietämättömän hemmoteltu” subjekti hajoaisi ”strukturaalisen seitin tuhansiin silmukoihin”. Mutta eikö taide ole juuri tällainen kone. Taiteen äärellä koemme ikään kuin mielen sekasorron kirkastumista, joka vie ainakin hetkeksi yli ikävystyttävän harmaaksi paatuneen käytäntöjen kuilun.


Tällainen apparaatti subjektin hävittämiseksi ”avautumisen ja sulkeutumisen dialektiikasta” sai Jacques Lacanin noina strukturalismin loiston päivinä sellaiseen hurmioon, että hän väitti kahdella mantereella yhtä aikaa, että ”sukupuolisuhteita ei ole olemassa”. Myöhemmin filosofi myönsi, että hän oli luennoinut vieraalla kielellä eli englanniksi, tutulla kotikielellään ranskalla hän tuskin olisi tullut sanoneeksi mitään noin syvällistä. Kaukaa haettuna sitä voisi verrata Suomen hallituksen tilanteeseen, jossa poliitikot hilluvat filosofi Himaselta tilatun jargonin ekstaasissa – saapa nähdä mitä hallitus tulee kieltäneeksi loihetessaan lausunnoille.


Olen ajautunut peruuttamattomasti törmäyskurssille Richard Eldridgen suhteen, kuten Nietzsche aikoinaan Schopenhauerin kanssa. Eldridge turvautuu ”mummonpotkijoiden” etiikkaan etsiessään oikeutusta taiteen ja huvituksen välisen rajan hämärtämiselle. ”We just had some fun!” ”Mehän pidimme vain hauskaa”, tuntuu toimivan puolustuksena mille tahansa järjettömyydelle. Ei tehdä tästä suurta numeroa, hehän pitivät vain hauskaa. Ei Eldridge tätä ääneen sano, mutta lähtee kuitenkin linjaamaan taidekokemusta, jossa ”viihde, ilo ja kansanomaisuus tuntuvat yhdistyvän vaivattomasti ainakin joidenkin esittäjien ja yleisöjen kokemuksen mukaan, eikä kenenkään tarvitse vajota synkkiin itsetutkiskeluihin tai tähdätä ihmisen kasvattamiseen satiirin ja elegian avulla.” Kissan paskat!


Selittelyn katkua on vahvasti ilmassa, ja Eldridge kurvaakin evidenssiä hakien toiseen suuntaan: ”Toinen tapa osittain vastustaa ”korkean” taiteen traditioita ja osittain mukautua niihin on kehittynyt viimeaikaisesta mielenkiinnosta kansantaiteeseen ja käsityöhön. Useat säveltäjät, kuten Antonin Dvorak, Igor Stravinski ja Aaron Copland, puhumattakaan Beethovenista, Schumannista ja Bachista, ovat jo kauan käyttäneet teoksissaan perinteisiä kansansävelmiä ja niiden motiiveja.” Tällaisen aasinsillan Eldridge kokee johtavan siihen, että ”perinteiset (arkkitehtuuri, kirjallisuus, musiikki, maalaus, kuvanveisto ja tanssi) että uudemmat taiteenlajit (valokuvaus ja elokuva) ovat osoittaneet pystyvänsä esteettiseen affirmaatioon”. Siis sellaiseen viihdyttävyyteen ja kokemisen helppouteen, jota aidolta ”korkealta taiteelta” ei ole osattu edes odottaa. Päin vastoin.


Mutta tässä tulee se törmäys: ”Kuvataiteissa kiinnostus esimerkiksi tilkkutöihin ja veistoon muiden kansanomaisten taitojen ohella on jatkuvassa kasvussa. Heimonaamioita, perinteisiä saviesineitä ja koruja nähdään niin taide- kuin kansanperinnemuseoissakin.” Eldridge myöntää, että tässä useimmiten on yritys ”paeta korkeataiteen traditioita harrastelijamaisuuteen”, mutta näitä välineitä voidaan käyttää myös vakavaan ”kansanomaisten muotojen, ajattelun ja eleiden kehittelemiseen”. Toisin sanoen johtaa taidekokemus pois taiteen maailmasta kohti käytännön elämää, taidemuotoihin, ”joita on perinteisesti pidetty naisten työnä – muun muassa ruoanlaittoon, pöydän kattamiseen, kankaankudontaan, korujen valmistukseen ja neulontaan. Niiden julistaminen sekä taiteeksi että taloustöiksi on yksi tapa tutkia ja kehittää mahdollisuuksia mielekkääseen tekemiseen tietyissä yhteiskunnallisissa oloissa”. Ja kuinka ollakaan Suomessa ollaan jälleen kerran aivan ytimessä – kulttuuriministeri jakoi jo vuoden 2012 taidepalkinnon kokille.


Tämän huopaamisen jälkeen omahyväiseen syyllisyydentuntoon vaipunut Eldridge alkaa epäillä oikeutta yksiselitteiseen taidenautintoon ja parahtaa Morris Louisin ja Mark Rothkon maalausten äärellä: ”Mikä minä olen nautiskelemaan noista väreistä ja tuollaisesta tilasta?” Moraalisen närkästyksen tilkkeeksi hän tarjoaa Chris Burdenin ja Marina Abramovicin itsensä viiltelyn performansseja sekä Haim Steimbachin ”ostostaidetta”, jossa ”Steimbach sanoo yrittävänsä osoittaa, kuinka yhteiskunnan muokkaama halu voitaisiin hahmottaa uudelleen”. Ja mikä parasta, ”stendhalin syndroomaa” ei kenenkään tarvitse enää kokea, sillä tulevaisuuden taiteilijat tulevat olemaan viileitä ja läsnäolottomia. Tulevaisuuden taiteen yleisölle tarjoamat elementit tulevat vaikuttamaan ”askeettisilta ja harkituilta: tunteen sijaan he vetoavat suoraan yleisön itsetietoiseen ajatteluun”. Mitähän sekin on?


Eldridge myöntää, että tässä ajaudutaan vaarallisen lähelle esteettisen elämyksen vesittämistä ja yksinkertaisilla asioilla ylpistelyä, jolloin taidekokemus lakastuu (tahrautuu, kuten Eldridge sanoo) jokapäiväisyyteen eikä toimi enää taiteena missään merkityksessä. Eldridge yrittää vielä viimeistä koukkua: ”Yhtä suurena vaarana on kuitenkin arvostaa miesten teoksia vain siksi, että ne on tehty perinteisillä ilmaisuvälineillä.” Mitä pirua hän tarkoittaa tuolla ”miesten teoksilla”, ikään kuin vain miehet tekisivät taidetta ”perinteisillä taidevälineillä”.


Eiköhän tässä lopultakin etsitä tuota tuttua ”elämä taideteoksena” -visiota, jonka filosofi Himanenkin on esittänyt lopulliseksi päämääräkseen. Mutta mikään ei takaa, etteikö elämä taideteoksena olisi yhtä tylsää ja epävarsinaista kuin mikä tahansa elämä marginaaliin unohdettuna ”jokakukana”. Varsinkin jos tulevaisuuden taidetta ei enää millään keinoin kykene erottamaan tavallisista arkipäivän askareista. Lopultakin on koittanut, ei vain kylmien taiteilijoiden, vaan myös kylmien yleisöjen aika. Kuten Claude Lévi-Strauss oli sen jo 1956 ennustanut, tuona maagisena vuonna kun Ranskan älyköt poistivat Stalinin kuvat työkammioidensa seiniltä. Entä Suomessa?


François Dosse (2011): Strukturalismin historia I, Tutkijaliitto.