torstai 14. helmikuuta 2013

52. SIELU JA SALAPERÄINEN 53.



                              Prinssi Eugen: Pilvi, öljymaalaus, 1896.

Huomiseen mennessä, Kirjo Lehti sanoi, ovat sekä taivaat että vedet kuivuneet.”
Torgny Lindgren

Historian kirjoittajat vakuuttavat, että menneisyyden historiaksi kuvitteleminen vaatii kaikkein väkevintä mielikuvitusta. Kun taas fiktion – romaanin – kirjoittajat tarraavat useasti varsin kovakouraisesti totuutta haruksista kiinni. Häilyväisyydestään huolimatta totuus on selkeästi fyysinen olio, eräänlainen veijari, joka uskottelee meille todelliseksi milloin mitäkin ilmentymää. Amerikkalaiset pragmatistit väittävät, että kaikki mikä toimii, on totta. Mutta sehän ei pidä paikkaansa; se mikä ei toimi, se vasta todellista onkin. Todellisuuden todellisen eksistentiaalisen olemuksen huomaamme vasta sitten, kun se on joutunut kaaokseen, mennyt rikki, tai kun me itse olemme menneet epäkuntoon, kuten Heidegger on meitä rikkimenneitä viisaasti valaissut.

Viikonlopulla kävin vilkaisemassa pääkaupungin tiiviiksi pakattua todellisuutta ja Ateneumin 52 sielua – symbolismin maisema -näyttelyä. Näyttely oli aivan kohtuullinen ja paikoin teosvalinnoissaan sielua ravitseva kokonaisuus. Yleisvalaistuksen puute – suoranainen sielunpimeys – teki näyttelyssä vaeltamisesta eräänlaisen kammottavan esikartanollisen kokemuksen. Kuten myös se, että miten sellainenkin mestari kuin Puvis de Chavannes oli onnistunut pökeltämään hädin tuskin kansalaisopiston kevätnäyttelytasoa olevan maalauksen. Samaa voisi sanoa muutamasta muustakin valinnasta. Mutta pieniä valaistumisen hetkiä tarjosivat mm. Giuseppe Pelizza da Volpedo (futuristi ennen futuristeja), tanskalaisen sielunmaiseman kuvaaja, Skagenin maalareihin lukeutunut L. A. Ring sekä aina syvällisensielukas August Strinberg. Skagenin maalareista ja Tanskan valtion taidemuseon näyttelystä Strindberg – Malaren og fotografen (2001) olen kirjoittanut toisaalla.

Suurten nykykaupunkien todellisuus on kompaktia wau-todellisuutta, jota pidetään yllä yhteistuumin periaatteella ”joukossa todellisuus tiivistyy”. Sen läpi voi hurauttaa mihin suuntaan tahansa ja aina se on yhtä itseriittoista. Se antaa näkökulman, josta katsottuna syntyy aivan omalaatuista ”yhden pään” kritiikkiä niin taiteesta kuin muistakin maailman ilmiöistä. Mikä tekee esim. Hesarin uudesta tabloidista yhtä puisevaa luettavaa kuin edellisestä ”broadshit”-versiostakin. Aivan kuin nämä ”yhden yhteisen yhteisöllisyyden” kirjoittajat olisivat unohtaneet millainen maailma oli ennen kuin se tervattiin yhteiseksi typistetyllä todellisuudella – ja silkoiseksi muovatulla mielipiteellä. Monia tahoja onkin ilahduttanut villit housuihinsa paskovat toimittajat, jotka ainakin hetkeksi löysivät edes jonkinlaisen pakotien umpikujasta.

Tässä lehdistön kliseillä kiillotetussa muka-todellisuudessa ja muka-tärkeiden asioiden tärkeysjärjestyksessä taidekritiikki on outo kummajainen, joka täytyy aika ajoin lopettaa. Ollakseen olemassa edes varjoissa on tämän päivän taidekritiikin täytynyt löytää pinnallisuutensa taantumalla myyntimenestysten kirjaamiseen ja vallitsevien luulojen ylläpitoon. Sanomalehdistö on niin suuri mahti, että sitä ei voida käsittää eikä arvottaa kuin lehtien formaatin osalta. Mutta nyt takaisin sinne, missä ei koskaan ole oltukaan.

Symbolismin maisema -näyttelyn 52. sielu on tietenkin prinssi Eugen, jonka maalauksessa Metsä (1892) auringonlaskun hehku siivilöityy sankan mäntymetsän läpi. Maalauksen etuala – katsojan puoli – on jo painumassa pimeyteen, ja vähäistä valaistusta muodostuukin enää vain kuparinkarvaisina hehkuvista puiden rungoista. Tällaista männynrunkojen läpi katsomista olin tottunut harjoittamaan lapsuudessani Pahajoella vinttihuoneeni ikkunasta, toisinaan sieltä kajasti auringonlasku ja toisinaan pilvien mustaama taivas. Haperana avautuvan maiseman äärellä kirjoitin monta runoakin:

minä kirjoitan
puut ulkoa sisälle
minä kirjoitan
tien mutkaan talon
talon taakse puutarhan

(Pahajoki 1962)


Torgny Lindgren kuvaa kirjoissaan Pohjanlahden toisen puolen länsipohjalaista maagista todellisuutta. Kirjan Oikea maisema (2001) viimeisessä kertomuksessa eräänä ikimuistoisena päivänä prinssi Eugen saapuu inkognito norsjöläiseen täysihoitolaan Kaarlenkotiin. Hoitolassa on jo täyttä, siellä asustavat mm. Ruostumaton Karlsson, Sussiunatkoon Blomkvist, postikorttiagentti Persson ja tietenkin maisemamaalari Kirjo Lehti. Mutta, kuten sianpotkista parhaillaan lihoja irrotteleva hoitolan pitäjä Lydia-täti toteaa, sopu sijaa antaa. Prinssi kertoo kyllä nimensäkin hiljaisella äänellä, mutta kukaan ei kuule sitä kunnolla, joten hän jää salaperäiseksi herra Örséniksi.

Kirjo Lehti (ent. Herman Andersson) on kehittänyt universaalin maisemamaalauksen, joka toimii täydellisesti niin Västerbottenissa, Norrlannissa kuin Göötanmaallakin. Katsojan ei tarvitse kuin nähdä tällainen maalaus ja hän tunnistaa heti siitä sielunmaisemansa, kuten Lehti vakuuttaa prinssi Eugenille. Lehti opettaa kädestä pitäen prinssi Eugenia maalaamaan puita, ei niin kuin prinssi on tähän saakka maalannut erottelemalla puulajit toisistaan, vaan maalaamalla puun yleisen edustajan. Riittää kun on kahdenlaisia puita, havu- ja lehtipuita. Katsoja kyllä löytää taulusta ikioman puunsa, olipa se mikä puu hyvänsä. Lehti antaa vielä maalarille tuiki tärkeän neuvon, ei kannata vatvoa ajatuksia, ”ne saavat tulla ja mennä mielensä mukaan”.

Yhtenä auringonpaisteisena aamuna Kirjo Lehti ja prinssi Eugen pumppaavat polkupyörien kumit täyteen, lastaavat taulut taiteilijan polkupyörän pidennetylle tarakalle ja lähtevät taulukaupoille. Ensin he tulevat suutari Hedströmin pakeille, joka luulee miesten tulleen neuvottelemaan kalastusoikeuksista Mellanåssa. Lehti sanoo kyseessä olevan paljon tärkeämmän asian. Prinssi Eugen asettaa maalauksen ikkunasta lankeavaan valoon ja suutari tunnistaa oitis universaalin maiseman: ”Noita puita en unohda ikinä. Hauki nappasi aina tuossa lahdessa. Ja Hjalmar Schamp teki nuotion ihan tuohon rantaan ja paistettiin läskiä ja keitettiin kahvia.”

Näin ensimmäinen taulu on myyty. Sama meno jatkuu muissakin paikoissa. ”Mikään ei anna yhtä hyvää vaikutelmaa kuin taide”, toteaa Kirjo Lehti myyntipuheenaan. He onnistuvat myymään maisemataulun jopa sokealle Klas Harneskille, joka miesten astuessa sisään taloon polkee parhaillaan urkuharmonilla Bachin G-duuri -fuugaa. Vähitellen maiseman salat alkavat selvitä myös sokealle urkurille. ”Minä en näe mitään”, sanoo Harnesk, ”mutta jonkinlainen katse minulle on. Olen ajatellut sitä usein.”

Jos taideteoksessa ei ole mitään universaalia, se ei ole taideteos lainkaan – se vaikenee pelkäksi esineeksi esineiden suunnattomaan joukkoon.

Jos saisin esittää värien ja sävyjen vaatimattoman mutta suurenmoisen kohtaamisen, se tuottaisi minulle syvää ja pysyvää tyydytystä.”
Torgny Lindgren

Torgny Lindgren (2001): Oikea maisema. Tammi. Suom. Liisa Ryömä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti