torstai 28. helmikuuta 2013

SCHOPENHAUERIN LISTA


Etruskien maanläheistä veistotaidetta. Museo Civico Archeologico, Fiesole. Kuva S.J.Tanninen



Taideteokset ovat kaikkein hyödyllisimpiä asioita, joita meillä ihmisillä on.”
Nicholas Wolterstorff

Näin ajatteli myös Schopenhauer, joka syvällisenä ajattelijana halusi tietää myös mikä taidemuoto olisi kaikkein hyödyllisin. Niinpä hän listasi taiteet paremmuusjärjestykseen sen mukaan miten vapaita ne ovat käsitteellisestä ajattelusta ja todellisuuden kuvaamisesta. Kirkkaimpaan kärkeen hän sijoitti musiikin, koska se on täysin vapaa sanoilla kuvatusta tai kuvilla jäljennetystä todellisuudesta. Musiikki edusti suoraan inhimillistä neroutta, vapaata tahtoa ja tahdosta vapautumista. Musiikki ei jäljittele mitään, se on kaukana kivuliaasta todellisuudesta ja silti se yltää ”sanoinkuvaamattomaan syvyyteen”.

Seuraavaksi Schopenhauerin listalle nousi sanataide tai paremminkin runous ja erityisesti tragedia. Viimeiselle sijalle jäi arkkitehtuuri, joka on tiiviissä vuorovaikutuksessa ympäröivän todellisuuden kanssa, ellei peräti osa todellisuutta – siinähän voi jopa asua. Kuvataiteet sijoittuivat jonnekin keskivaiheille. Maalaustaide ylsi Schopenhauerin mukaan parhaimmillaan ideoiden kuvaamisen tasolle, vaikka sillä näyttikin olevan pakonomainen pyrkimys todellisuuden jäljentämiseen. Varsinkin maisemamaalaus sai filosofilta kovan tuomio, se oli yksinkertaisesti typerryttävän tylsää ajanhaaskausta. ”Muutoinkin vain harvat maalarit yltävät täyteen mittaansa, suurin osa taiteilijoista on tylsämielisiä jäljittelijöitä.” Nykypäivän teatteria, valokuvaa ja elokuvaa Schopenhauer tuskin olisi hyväksynyt taiteiden listalleen lainkaan.

Mutta täytyy muistaa, että Schopenhauerin aikana ei vielä ollut abstraktia taidetta, vaan tuolloin pullistelivat museoiden ja porvariskotien seinillä ”paistinkastikkeenväriset” maalaukset esittävyyden kurasaappaissa. Kaukana olivat vielä nuo vapaan näkemisen kunnaat ja puhtaiden värien juhla, jolle Adorno sittemmin antoi vakuuttavat puitteet: ”Taiteen täytyy olla abstraktia, koska ihmisetkin ovat abstrakteja.” Myös Noel Carroll on kiinnittänyt huomiota siihen, että juuri abstraktit maalaukset ja orkesterimusiikki ovat sellaisia hyvää tekeviä taidemuotoja, joilla ei ole mitään hyötytarkoitusta, vaan ne antavat kokijoilleen täydellisen ”mahdollisuuden keskittyneeseen havaintokokemukseen”.

Samaa taideteosten hyödyttömyyttä todistaa myös Wolterstorff sanoessaan, ettei taideteoksilla ole itsensä ulkopuolista tarkoitusta olemassaololleen: ”Taideteokset eivät ole sitä varten, että niillä tehtäisiin jotakin.” Toki kaikki taideteokset esittävät tai eksistoivat jotakin, sillä taideteosten kaikki elementit ovat maailmasta peräisin – maailmasta tuttuja – ja käytäntöjen arkipäiväisyyteen hämärtynyt todellisuus ikään kuin antautuu taideteosten kautta koettavaksi. Maailma todentuu taideteoksissa. Usein lainataan ties kenen tokaisua, että ”maailma jäljittelee taidetta”. Nelson Goodmanin mukaan se on turhan vaatimattoman johtopäätös, sillä inhimillisten tietoisten olentojen eksistentiaalinen ”maailma on taiteen pystyttämä”. Ei yhtään enempää eikä vähempää.

Taiteen pystyttämässä tietoisuuden maailmassa kelpaa askarrella tärkeimpien ja arvokkaimpien asioiden parissa, kuten politiikka, kaupankäynti, rahatalous, yhteiskunnalliset intressit, todellisen todellisuuden ylläpito ja mitä niitä on. Oman tietoisuuteni lasitalon ylläpitäjiksi listaisin kuvataiteen, musiikin ja kirjallisuuden, joiden suhteen koen olevani hieman paremmassa ”näkökulmassa” kuin Schopenhauer. Vaikka useimmiten tuntemukseni ovat kuin kahden jyrkänteen harjalla, jossa ”ei tohdi peistään nostaa”.

Ehkä juuri tällaisessa huimauksen tilassa Richard Eldridge on lähtenyt vesittämään ”havaintokontemplaatiota” tärkeimpänä taiteen ja erityisesti maalaustaiteen käyttötapana. ”Vaikka maalarimme haluavat meidän huomaavan heidän maalauksensa, monet haluavat myös esittää asioita ja haluavat meidän huomaavan, mitä he esittävät. Käsitys, että kaikki taideteokset ovat autonomisia tai tarkoitettuja kohdeltavaksi autonomisesti, on suuri romanttinen illuusio.”

Tämä on rankkaa puhetta eikä sitä luulisi kuulevansa hotdog-kojun ulkopuolella. Eldridge väittää, että tuo samainen illuusio estää meitä erottamasta estetiikkaa ja taidefilosofiaa toisistaan. ”Ihmiskunnan taiteella ei ole mitään erityistä tekemistä estetiikan kanssa. Eikä estetiikalla ole mitään erityistä tekemistä taiteen kanssa.” Tällainen ajattelu ajaa Eldridgen esittämään oman taidelajien listansa, vaikka tuollainen listaaminen on jo ajat sitten käynyt mahdottomaksi ja täysin mielivaltaiseksi.

Mutta näin se menee: ”Jazz (Armstrongista Coltraneen ja niin edelleen), moderni läpisävelletty musiikki, joka käyttää kansanomaisia aineksia (Stravinskista Sostakovitsiin ja Ned Roremiin), moderni romaani (Joycesta ja Faulknerista Morrisoniin, Pynchoniin ja Rushdieen), tanssi (Balanchinesta Twyla Tharpiin, Mark Morrisiin ja heistä eteenpäin) ja moderni elokuva (Renoirista ja Hitchcockista Herzogiin ja Scorseseen) monien muiden käytäntöjen ohella todistavat taiteen jatkuvasta kyvystä uudistua muuttuvassa yhteiskunnassa.”

Antaa Eldridgen jatkaa, varsinkin kun hän yltyy kehumaan taiteen kriitikoita. ”Emme tarvitse sääntöjä taideteoksen merkityksen selvittämiseksi ja sen arvon määrittämiseksi, vaan Deweyn sanoin meidän on ”koulutettava uudelleen tapamme havaita taideteoksia”. Taideteoksen kriittisestä tulkinnasta voi olla hyötyä tässä, sillä kriitikon näkemys taideteoksen elementeistä ja niiden sommittelusta saattaa ”auttaa meitä siinä, että vähitellen ja vaivalloisesti opimme näkemään ja kuulemaan”.


Taideteos on hyödytön, sillä ei ole mitään itsensä ulkopuolista tarkoitusta eikä perustetta olemassaololleen.”
Nicholas Wolterstorff

Richard Eldridge (2009): Johdatus taiteenfilosofiaan, suom. Markku Lehtinen, Gaudeamus.

torstai 14. helmikuuta 2013

52. SIELU JA SALAPERÄINEN 53.



                              Prinssi Eugen: Pilvi, öljymaalaus, 1896.

Huomiseen mennessä, Kirjo Lehti sanoi, ovat sekä taivaat että vedet kuivuneet.”
Torgny Lindgren

Historian kirjoittajat vakuuttavat, että menneisyyden historiaksi kuvitteleminen vaatii kaikkein väkevintä mielikuvitusta. Kun taas fiktion – romaanin – kirjoittajat tarraavat useasti varsin kovakouraisesti totuutta haruksista kiinni. Häilyväisyydestään huolimatta totuus on selkeästi fyysinen olio, eräänlainen veijari, joka uskottelee meille todelliseksi milloin mitäkin ilmentymää. Amerikkalaiset pragmatistit väittävät, että kaikki mikä toimii, on totta. Mutta sehän ei pidä paikkaansa; se mikä ei toimi, se vasta todellista onkin. Todellisuuden todellisen eksistentiaalisen olemuksen huomaamme vasta sitten, kun se on joutunut kaaokseen, mennyt rikki, tai kun me itse olemme menneet epäkuntoon, kuten Heidegger on meitä rikkimenneitä viisaasti valaissut.

Viikonlopulla kävin vilkaisemassa pääkaupungin tiiviiksi pakattua todellisuutta ja Ateneumin 52 sielua – symbolismin maisema -näyttelyä. Näyttely oli aivan kohtuullinen ja paikoin teosvalinnoissaan sielua ravitseva kokonaisuus. Yleisvalaistuksen puute – suoranainen sielunpimeys – teki näyttelyssä vaeltamisesta eräänlaisen kammottavan esikartanollisen kokemuksen. Kuten myös se, että miten sellainenkin mestari kuin Puvis de Chavannes oli onnistunut pökeltämään hädin tuskin kansalaisopiston kevätnäyttelytasoa olevan maalauksen. Samaa voisi sanoa muutamasta muustakin valinnasta. Mutta pieniä valaistumisen hetkiä tarjosivat mm. Giuseppe Pelizza da Volpedo (futuristi ennen futuristeja), tanskalaisen sielunmaiseman kuvaaja, Skagenin maalareihin lukeutunut L. A. Ring sekä aina syvällisensielukas August Strinberg. Skagenin maalareista ja Tanskan valtion taidemuseon näyttelystä Strindberg – Malaren og fotografen (2001) olen kirjoittanut toisaalla.

Suurten nykykaupunkien todellisuus on kompaktia wau-todellisuutta, jota pidetään yllä yhteistuumin periaatteella ”joukossa todellisuus tiivistyy”. Sen läpi voi hurauttaa mihin suuntaan tahansa ja aina se on yhtä itseriittoista. Se antaa näkökulman, josta katsottuna syntyy aivan omalaatuista ”yhden pään” kritiikkiä niin taiteesta kuin muistakin maailman ilmiöistä. Mikä tekee esim. Hesarin uudesta tabloidista yhtä puisevaa luettavaa kuin edellisestä ”broadshit”-versiostakin. Aivan kuin nämä ”yhden yhteisen yhteisöllisyyden” kirjoittajat olisivat unohtaneet millainen maailma oli ennen kuin se tervattiin yhteiseksi typistetyllä todellisuudella – ja silkoiseksi muovatulla mielipiteellä. Monia tahoja onkin ilahduttanut villit housuihinsa paskovat toimittajat, jotka ainakin hetkeksi löysivät edes jonkinlaisen pakotien umpikujasta.

Tässä lehdistön kliseillä kiillotetussa muka-todellisuudessa ja muka-tärkeiden asioiden tärkeysjärjestyksessä taidekritiikki on outo kummajainen, joka täytyy aika ajoin lopettaa. Ollakseen olemassa edes varjoissa on tämän päivän taidekritiikin täytynyt löytää pinnallisuutensa taantumalla myyntimenestysten kirjaamiseen ja vallitsevien luulojen ylläpitoon. Sanomalehdistö on niin suuri mahti, että sitä ei voida käsittää eikä arvottaa kuin lehtien formaatin osalta. Mutta nyt takaisin sinne, missä ei koskaan ole oltukaan.

Symbolismin maisema -näyttelyn 52. sielu on tietenkin prinssi Eugen, jonka maalauksessa Metsä (1892) auringonlaskun hehku siivilöityy sankan mäntymetsän läpi. Maalauksen etuala – katsojan puoli – on jo painumassa pimeyteen, ja vähäistä valaistusta muodostuukin enää vain kuparinkarvaisina hehkuvista puiden rungoista. Tällaista männynrunkojen läpi katsomista olin tottunut harjoittamaan lapsuudessani Pahajoella vinttihuoneeni ikkunasta, toisinaan sieltä kajasti auringonlasku ja toisinaan pilvien mustaama taivas. Haperana avautuvan maiseman äärellä kirjoitin monta runoakin:

minä kirjoitan
puut ulkoa sisälle
minä kirjoitan
tien mutkaan talon
talon taakse puutarhan

(Pahajoki 1962)


Torgny Lindgren kuvaa kirjoissaan Pohjanlahden toisen puolen länsipohjalaista maagista todellisuutta. Kirjan Oikea maisema (2001) viimeisessä kertomuksessa eräänä ikimuistoisena päivänä prinssi Eugen saapuu inkognito norsjöläiseen täysihoitolaan Kaarlenkotiin. Hoitolassa on jo täyttä, siellä asustavat mm. Ruostumaton Karlsson, Sussiunatkoon Blomkvist, postikorttiagentti Persson ja tietenkin maisemamaalari Kirjo Lehti. Mutta, kuten sianpotkista parhaillaan lihoja irrotteleva hoitolan pitäjä Lydia-täti toteaa, sopu sijaa antaa. Prinssi kertoo kyllä nimensäkin hiljaisella äänellä, mutta kukaan ei kuule sitä kunnolla, joten hän jää salaperäiseksi herra Örséniksi.

Kirjo Lehti (ent. Herman Andersson) on kehittänyt universaalin maisemamaalauksen, joka toimii täydellisesti niin Västerbottenissa, Norrlannissa kuin Göötanmaallakin. Katsojan ei tarvitse kuin nähdä tällainen maalaus ja hän tunnistaa heti siitä sielunmaisemansa, kuten Lehti vakuuttaa prinssi Eugenille. Lehti opettaa kädestä pitäen prinssi Eugenia maalaamaan puita, ei niin kuin prinssi on tähän saakka maalannut erottelemalla puulajit toisistaan, vaan maalaamalla puun yleisen edustajan. Riittää kun on kahdenlaisia puita, havu- ja lehtipuita. Katsoja kyllä löytää taulusta ikioman puunsa, olipa se mikä puu hyvänsä. Lehti antaa vielä maalarille tuiki tärkeän neuvon, ei kannata vatvoa ajatuksia, ”ne saavat tulla ja mennä mielensä mukaan”.

Yhtenä auringonpaisteisena aamuna Kirjo Lehti ja prinssi Eugen pumppaavat polkupyörien kumit täyteen, lastaavat taulut taiteilijan polkupyörän pidennetylle tarakalle ja lähtevät taulukaupoille. Ensin he tulevat suutari Hedströmin pakeille, joka luulee miesten tulleen neuvottelemaan kalastusoikeuksista Mellanåssa. Lehti sanoo kyseessä olevan paljon tärkeämmän asian. Prinssi Eugen asettaa maalauksen ikkunasta lankeavaan valoon ja suutari tunnistaa oitis universaalin maiseman: ”Noita puita en unohda ikinä. Hauki nappasi aina tuossa lahdessa. Ja Hjalmar Schamp teki nuotion ihan tuohon rantaan ja paistettiin läskiä ja keitettiin kahvia.”

Näin ensimmäinen taulu on myyty. Sama meno jatkuu muissakin paikoissa. ”Mikään ei anna yhtä hyvää vaikutelmaa kuin taide”, toteaa Kirjo Lehti myyntipuheenaan. He onnistuvat myymään maisemataulun jopa sokealle Klas Harneskille, joka miesten astuessa sisään taloon polkee parhaillaan urkuharmonilla Bachin G-duuri -fuugaa. Vähitellen maiseman salat alkavat selvitä myös sokealle urkurille. ”Minä en näe mitään”, sanoo Harnesk, ”mutta jonkinlainen katse minulle on. Olen ajatellut sitä usein.”

Jos taideteoksessa ei ole mitään universaalia, se ei ole taideteos lainkaan – se vaikenee pelkäksi esineeksi esineiden suunnattomaan joukkoon.

Jos saisin esittää värien ja sävyjen vaatimattoman mutta suurenmoisen kohtaamisen, se tuottaisi minulle syvää ja pysyvää tyydytystä.”
Torgny Lindgren

Torgny Lindgren (2001): Oikea maisema. Tammi. Suom. Liisa Ryömä.


tiistai 5. helmikuuta 2013

RUNEBERGIN TORTTUPÄIVÄÄ




Alavuden obeliski, jonka kyläläiset kävivät saalaa yöllä 17.8.1881 pystyttämässä Alavuden taistelun muistomerkiksi. Pitkään kyläläiset antoivat viranomaisten olla siinä luulossa, että se oli pystytetty keisarin kunniaksi. Oikealla Salmen silta, joka ylittää Kirkkojärven ja Vähäjärven välisen salmen.


Enempi kuin elämä on lempi,
enempi kuin lempi moinen kuolo.”


Leivoin kaakao-punajuuri-tortun, keitin teetä ja otin hyllystä vanhan ja kuluneen Vänrikki Stoolin tarinat. Torttu onnistui lähes täydellisesti, se synnyttää mainion synergian kitalaen kimpussa puuhastelevan kitkerän teen kanssa. Yllätyksekseni huomaan, että kirja ei olekaan minun, vaan naapurin tytön. Kirjat ovat joskus kouluaikana vaihtuneet. Tästä voi vetää ainakin yhden johtopäätöksen – en ole kaivannut Vänrikki Stoolin tarinoita yli 50 vuoteen. Tuolloin 1960-luvua alussa koulusta tehtiin retkiä runokirjat käsissä Alavuden taistelun tapahtumapaikoille. Se oli kätevää, sijaitsihan koulu Suomen sodan yhdellä verisimmällä taistelutantereella.

Erityisesti Sotavanhus-runo luettiin suoraan samalta kiveltä, josta harmaapää ruotiukko oli taistelua seurannut. Nyt tuo kivi oli Sotavanhuksen museon porraskivenä. En tiedä mistä ukko siihen aikoinaan oli ilmestynyt, kirjassa mainitaan Röikön torppa, mutta Räikön kuulostaisi tutummalta. ”Sodista muinaisista / jäi arvet vaan; / koditta käytyänsä / mont' aikaa eellehen / hän Röikön torppaan viimein / pääs' Alavutehen.”

Taistelut alkoivat 17.8. heti aamusta, yksi päivä oli jo hukattu rankkasateen vuoksi. Adlercreutzin johtamia suomalaisia oli noin 4000 miestä ja ryssiä noin 2500; heitä johti joku kumma ruotsalainen Erikson. Suomalaiset tulivat Lapuan suunnasta, itse Adlercreutz oli jäänyt Lapualle, muka nähdäkseen kaukaa paremmin. Venäläiset olivat levittäytyneet Kirkkojärven rantaan ja pitivät hallussaan tärkeää Salmen siltaa, jota myöten heillä oli huoltoyhteys Tuurin suuntaan. Nykyään venäläisten huoltoyhteys Keskisen kyläkauppaan Tuuriin kulkee uutta ohitustietä myöten, joten Salmen silta Lapuanjoen suulla saa kaikessa rauhassa muistella menneisyyden melskeitä.

Suomalaiset valtasivat sillan ensimmäisessä kahakassa ja ajoivat venäläiset pakosalle järven länsipuolelle aina Härkösen pelloille saakka. Venäläisten pakoväyläksi muodostui Kantatie 66. 

Päiv' ompi elokuuta
seitsemästoista tää,
ja pyhäks sitä katsoo
soturi harmaapää.
Miss' Suomen lippu liehuu,
hän sinne astelee,
nähdäkseen, kuin nyt Herraa
Adlercreutz palvelee.


Kirjan marginaaliin on nuoren tytön pyöreällä käsialalla kirjoitettu: Ulkoa. Siis, runoista piti ainakin muutamia säkeistöjä opetella ulkoa. Minä en muista mitään, mutta en tainnut ottaa koko asiaa kovin vakavalta kannalta. En oikein tiennyt millä puolella olisi pitänyt seisoa, isoisääni Aleksanderia sanottiin usein ryssäksi. Vieläkään kukaan ei ole viitsinyt selvittää, mikä hän oli. Isoisäni oli runojen lukuaikoihin saman ikäinen kuin kannonkänkkyrää muistuttava Runebergin sotavanhus. Kumpikin huomattavasti nuorempia kuin minä nyt – se panee miettimään.

Luodit viuhuivat ilmassa, vaan yksikään luoti ei tohtinut kajota vanhukseen. Venäläisiä ajettiin vimmatusti takaa, he pakenivat Pahajoen suuntaan. Hurme virtasi vaahtopäin kohti Kirkkojärveä. En tiedä kuinka kiirettä venäläisillä piti, ehkä illan ja yön koittaessa taistelut taukosivat. Joitakin upseerien hautoja he ehtivät kuitenkin rustata kivineen Jokivarren vanhan postitien töyräisiin. Lapsina kävimme katsomassa Alasen vanhan aitan seinässä olevia taistelujen aikaisia luodinreikiä. Pahajoen urheilukentän laidassa olevan siirtolohkareen vieressä kerrottiin myös olevan ryssien hautoja. Ei ihme, että siellä myös kummitteli – muutkin kuin Valentin Samberg.

Niin nyt savuun, tuhkaan kylä peittyi
kuni pilveen hukkuu tähtitaivas;
niin nyt kirkko kummullansa siinti
kuni pilvest' yksinäinen tähti;
niin ol' äänetön nyt synkkä seutu
kuni kolkko syksy kuutamassa.


J. L. Runeberg (1951): Vänrikki Stoolin tarinat, Otava.



Alavuden kirkonkylä kuvattuna järven yli itäiseltä eli Tusan puolelta. Kuva SJT.