UUTTA JOULURUNOA ETSIMÄSSÄ

”Voimme yhtäkkiä nähdä työnjaon parodisen lopun karnevalistisen riemukkaan purkauksen, sitä myrskyisämmän mitä paremmin se samastuu kaiken aidon kompetenssin katoamiseen. Pankkiiri laulaa, asianajaja ryhtyy poliisin kätyriksi, leipuri paljastaa kirjalliset mieltymyksensä jne. Jokainen voi esiintyä yllättäen spektaakkelissa näyttäytyäkseen julkisesti jossain sellaisessa taidossa, jossa emme ole häntä nähneet.”

Guy Debord

”Erikoistumisesta seuraa paradoksaalisesti, että ero tuottajan ja tuotetun välillä katoaa ja persoonallisuus muuttuu esineeksi. Tekijästä tulee taideteos, taideteoksesta tekijä ja koneen käyttäjästä koneen osa.” (…) ”Mikä tahansa voi siis olla työtä ja kuka tahansa voi tehdä sitä. Työnjaon lopputuloksena on paradoksaalinen työnjaon järjestelmän romahdus: jokainen voi olla asiantuntija missä tahansa.”

Jussi Vähämäki

Hyvin vielä muistan sen ajan, kun maailma oli kokonaan ulkopuolinen – ja ulkopuolisuudessaan vieras ja outo. Kunnes tuo ulkopuolisuus pienenemistään pieneni ja hävisi lopulta tykkänään. Nykyään maailmassa ei ole mitään vierasta; kaikki mahdolliset paikattu on tutkittu ja havaittu se karvas tosiasia, että mitään uutta ei löydy mistään. Mutta sitä enemmän on matkustettava, mitä vähemmän uutta koettavaa ulkomaailmassa on. Nykyään kaikki matkustavat kuin hulluuden lyöminä. Se on ainoa outo asia tänäisessä maailmassa.

Se on ajanut myös kulttuuri- ja taidepalkintojen jakajat etsimään yhä epätoivoisemmin uusia aluevaltauksia palkintojen saajiksi. Kaikkihan on taidetta, joten kuka tahansa voi saada taidepalkinnon. Ja Herra nähköön, on saanutkin. Pakko myöntää, että meidän nykyinen Suomi-palkinnon jakaja (jakajat?) on tässä suhteessa “nerollinen”. Samalla saatiin Lönnrotin ajoista saakka suomen kielessä erityisesti vaalittu “taide” sotkettua lopullisesti taitolajeihin. Tulevaisuudessa ns. ”taidepalkinto” saattaa hyvinkin mennä esimerkiksi uistimen eli vieheen tekijälle tai vaikkapa pläkkisepälle. Ja tavallinen “jokakuka” on tyytyväinen.

Taiteen kannalta tästä asiaintilasta seuraa tekijän ja kokijan (ja vieläpä tekijän ja teoksenkin) välisen siteen katkeaminen. Yhtäkkiä mikään ei ole taidetta – tai kaikki on. Mikä tahansa on taidetta ja kuka tahansa on sen tehnyt. Kaukana ovat ne ajat, kun Sokrates ihaillen katsoi miten taiteilijat työskentelivät kuin järkensä menettäneet – ikään kuin arkiymmärryksen tuolla puolen.

Joulurunon kirjoittaminen on osoittautunut mahdottomaksi, jo pelkkä tyylilaji on sietämätön ja täynnä karikkoja. Joten lainaamme tänäkin jouluna Oski Kalteen Joulurunoa, johon jo viime jouluna tutustuimme eräänlaisessa uppiniskaisessa kehitysvaiheessa in progress. Runo on selkeytynyt ja saanut uutta ryhtiä vuoden 2012 mittaan. Mihin se vielä päätyykään. Yllä kerrotuista syistä tänä armon vuonna 2012 jouluruno soi – suorastaan parkuu – syvällä mollissa.

Jouluruno

Taas on koittanut joulu uusi,

       pöydät notkuvat torttua ja puuroa,

       ja taivaalta puskee lumikuuroa.

Vaan ei ole tunnelma kuin ennen,

       kun kynttilät lepattivat kuusipuussa

       ja hämärässä värjöteltiin omena suussa.

Ulkona luo nyt joulu loistoaan,

       valosarjat valaisevat pensasaitaa

       ja kuin liekeissä pihakoivukin roihuaa.

Salamoita iskevät porraspielet,

       ledeinä leiskuvat räystäät ja rännit,

       aivan kuin olisin vetänyt umpikännit.

Ei yllä nenään tuoksu pihkan,

       ei kaiu korvaan kilke vieno kulkusten

       eikä raikaa riemulaulut tonttusten.

Missä viipyy kunnon väki,

       yksin turvaudun punaviinipulloon

       ja upotan käteni juustonaksukulhoon.

Ei palaa mieleen joulut menneet,

       vaikka alituiseen täytyy niitä muistella

       ja kummastuneena päätään puistella.

Unholaan painuu joulu tämäkin,

       uudenvuoden melskeiseen humuun

       ja tulipalopakkasten kumuun.

Oski Kalte (2012)

KALENTERIAIKAA

Tekoaurinko paistaa tekojärven joulukuisella uimarannalla. Kuva SJT.

“Mikä tahansa voi tuoda mieleen mitä tahansa.”

Oski Kalte

Tähän aikaan vuodesta putkahtaa postilaatikkoon seuraavan vuoden kalenteri, yleensä se on jonkin tahon pakollinen lahja vastaanottajalle. Ennen aikaan auto- ja rengasliikkeet lähettivät ”tyttökalentereita” ja pankit ja vakuutusyhtiöt ”taidekalentereita”, mutta nykyään tulee vain tylsiä ”maisemavalokuvakalentereita”. Tänä vuonna – niin kuin viime vuonnakin – kalenterin on lähettänyt yhteistoimin Seinäjoen Energia ja Seinäjoen Vesi, ikään kuin muistutukseksi, että ilman näitä yrityksiä kansalainen ei pitkälle pötki. Jo pari viikkoa sitten kumpikin yritys lähestyi kirjeellä ja ilmoitti hintojen nousevan heti ensi vuoden alusta.

Uusi vuosikalenteri 2013 on nuivin näköinen, kannessa firmojen logot ja teksti: ”Hyvinvointia – vastuullisuutta – yhdessä menestymistä.” Onko muita vaihtoehtoja – ei ole. ”Menestytään yhdessä”, kuinkas muuten. Pannaan jo kalenteriin muutamia täkyjä. 14. tammikuuta: Taulukaupat, vakuutusyhtiö (?) toimisto. 15. helmikuuta: Lontoo, Tate Gallery, neuvottelu retrospektiivisesta näyttelystä. 8. huhtikuuta: New York, MoMa aikoo hankkia kokonaisen sarjan maalauksiani kokoelmiinsa. 9. kesäkuuta: Art Review, syntymäpäivähaastattelu, varattu myös Hesarin toimittaja. No, perutaan Hesari, ei ehdi kaikkea. Näin maailma pyörii, ja ilmaisella kalenterilla, kiitos vaan vesipetterit ja energiasiepot.

Kalenterin kannen vaitonaisessa kuvassa on tekojärven täyttöuoman loppupää ja järveen antautuva tekokoski. Horisontissa pilkistää vanha maineikas Kitinojan terässilta, joka siirrettiin tarpeettomana uuden sillan tieltä ylittämään täyttöuomaa marjastajien ja metsänkulkijoiden iloksi. Oikealla kuvassa on kallionkuve, johon joku on asetellut somasti kiviä rannan suuntaisesti. Mutta kannesta uupuu runo.

Oudointa

elävissä olennoissa

on niiden tuttuus.

Kaksi suolla rämpivää

inhimillistä pistettä

osoittautuvat lopulta

pelkiksi pisteiksi.

Tammikuun kuva on Törnävän saareen johtavalta sillalta, lunta on vähän ja pakkasta paljon. Sillankaiteet on tiivistetty rautaverkolla kuin lastentarhassa, etteivät jokakesäiset festivaalivieraat tippuisi koskeen. Osa tippuu siitä huolimatta. Tämänkin kuvan värit ovat voimattomat ja kontrastit vajaat. Taivas on tiskivedenharmaa. Kuvaaja ei mainita, kuten ei muissakaan tämän kalenterin kuvissa. Nykyään se on outoa.

Helmikuun kuva on kuvattu Kyrkösjärven rannalla vastavaloon puolen päivän aikaan. Suoraan etelästä helottava talviaurinko lävistää terhakoiden mäntyjen ryhmää. Olen itsekin kuvannut samasta paikasta kesäaikaan. Maisema tuo mieleen Georges Seuratin maalauksen Sunnuntai-iltapäivä La Grande Jattessa. Ehkä puiden runkojen asennoissa ja kohti uimarantaa viettävässä rinteessä on jotakin samaa kuin Seuratin maalauksen kultaiseen leikkaukseen juonitussa kompositiossa.

Talven pitkät varjot

ja voimalaitoksen

pystysuora savupatsas.

Lumisella rannalla

auringonpalvojat kääntävät

varjoisat puolensa

kohti aurinkoa.

Maaliskuun kuva on sama kuin kannessa, paitsi että tässä rajauksessa etualalla näkyy runoilija Nevarannan sammaloitunut ja täydessä vesilastissa makaava mystinen ”venhe”. Uoman peilityynestä vedenkalvosta heijastuu rannan sulkamaiset puut. Ruoho jo viheriöi ja vedenpinta on alhaalla – missään tapauksessa tätä kuvaa ei ole otettu maaliskuussa. Huhtikuun kuva on samasta täyttöuomasta, jota reunustaa jo rehevät pajukot ja käkkyräiset lehdettömät koivunkarahkat. Kuva on kuvattu ns. ”sammakkoperspektiivistä”, joten uoman pengerrysten takaista maisemaa ei näy – ainoastaan auringon puhkipalanut kajastus häikäisee yläreunasta. Kuva on koko joukon paras, veden kuvajaiset ovat hienot ja tyyni vedenpinta (jota ei riko yksikään lintu tai edes roska) kiiltää kuin alankomaalaisessa kanavamaalauksessa ikään.

Kesäkuun kuva on epätarkkuudessaan ja kollossa sommittelussaan käsittämättömän huono. Siitä ei löydy edes sitä yhtä tarkkaa kohtaa, joka tunnetusti tekee tavallisesta suttuisesta valokuvasta ”taidevalokuvan”. Näitä kuvia vaivaa sama tekopyhyys kuvankäsittelyn suhteen kuin kaikkea tämän päivän valokuvaa. Kuinka paljon valokuvaa käsitellä, että se pysyy mukamas luotettavana todellisuuden kuvajaisena. Valokuvaa saa ja pitää käsitellä vaikka kuinka paljon. Sehän on kuva – siis pelkkää käsittelyä alusta loppuun saakka. Todellisuuttakin käsitellään, eikä se hermostuta ketään. Sitä paitsi, ei ole mitään todellista todellisuutta, joka voitaisiin kopioida valokuvaan ja naulata seinälle todellisuuden substituutiksi.

Vesi läikähtää uomassa

astuessani harhaan sillanpielessä

jo ennen kuin auringonkilo

sokaisee lähteen silmän.

Tuuli yltyy – se käy

kahahduksena haavikossa.

Heinäkuun kuva on tutusta paikasta läheltä voimalaitosta. Nousen sieniretkilläni usein juuri tuosta kohtaa rannasta vuorelle. Syyskuun kuva on otettu vuoren laelta. Jälleen kerran huomaan itsekin kuvanneeni aivan samasta paikasta. Kaikki nämä kalenterin kuvat (paitsi joulukuun oluttuopin kuva ja kesäkuun sössö) voisivat olla minun kuvaamiani, joku on vain pilannut ne taitamattomalla kuvankäsittelyllä. Kuka (ketkä) nämä valokuvat on kalenteriin valinnut? Se on arvoitus. Vai ovatko ne firman sisäisen valokuvakilpailun satoa?

Ruovikosta

rämähtää lintu lentoon.

En havahdu siihen mitä olen,

vaan siihen, mitä en ole:

ohdake metsälaidassa,

kivi tienposkessa tai pilvi

itäisellä taivaalla.

Seinäjoen Energia & Seinäjoen Vesi: Vuosikalenteri 2013.

INHIMILLISYYDEN BARRIKADILLA

Villenraitin valaistu(nut) sika. Sain tämän hienon lahjan viime jouluna, lahjaidean keksijällä Nellalla (3v) oli hyvä syykin: ”Seppo-setä ei syö sikaa.”

”Ihmisten on varmasti mahdollista uskoa, että on olemassa tosiasioita, joiden kuvaamiseen tai ymmärtämiseen heillä ei koskaan tule olemaan vaadittavia käsitteitä.”

Thomas Nagel

Tapani Kilpeläinen arvostelee asiantuntevasti niin&näin -lehdessä (4/2011) Elina Ruonakosken kirjan Eläimen tuttuus ja vieraus. Fenomenologisen empatiateorian uudelleentulkinta ja sen sovellus vieraslajisia eläimiä koskevaan kokemukseen (2011). Minä en ole kirjaa lukenut, enkä aiokaan lukea, vaikka kysymyshän kiinnostaa meitä kaikkia – siis meitä tiedostavia subjekteja, jotka emme ole eläimiä.

Sen verran sivuamme Ruonakoskea, että lainaamme lainauksen lainausta: ”Kehollisuus ei siis ole kuin tuulitunneli, jonka läpi aistimukset puhaltavat jälkiä jättämättä.” Tässä viitataan nykyfilosofian täsmäaseeseen, kehollisuuteen – ruumiin ja lihan kautta koettuun maailmaan. Tämä ylenpalttinen fyysisyys alkaa jo risomaan, jo ajat sitten on tullut descartesilaista ”sielua” ikävä. Merleau-Pontyn ja muiden ”lihanfilosofien” myötä olemme päätyneet aina vain fyysisempään todellisuuteen. Nykyään me elämme läpikotaisessa fyysisten tosiasioiden maailmassa, lihat lihojen päälle laskostettuina – jopa tiedostuksemme (sielusta nyt puhumattakaan) on silkkaa fysiikkaa. Kaikenlainen henkisyys on tuomittu riettaaksi metafysiikaksi.

Otetaan esimerkki toisenlaisesta lähestymistavasta. Kun puhun jonkun kanssa puhelimessa, niin ei minulla ole minkäänlaista fyysistä kosketusta puhujaan, olipa se tuttu tai tuntematon – jos pitäisi vaikkapa piirtämällä kuvata langan toisessa päässä olevaa (puhuvaa henkiolentoa), niin aivan hyvin voisin piirtää kolmion tai harakanvarpaat. Sitä paitsi, siinä välissä ei ole enää fyysistä lankaakaan!

Palataan päivän kysymykseen, ihmisen ja eläimen väliseen kuiluun – eroon. Miltä tuntuu olla jokin eläin? Avautuuko ihmisen ja eläimen välille ylittämätön kuilu? Entä mitä tarkoittaa tuo vieraslajinen, eikö kaikki eläimet ole ihmisen näkökulmasta ”vieraslajisia”. On pelkästään ihmisen omaa naiiviutta kuvitella, että jokin koti- tai lemmikkieläin olisi ”intersubjektiivisempi” eli vähemmän kuilun ”tuolla puolen” kuin jokin tuntematon metsänpeto tai meren syvyyksissä uiskenteleva lamppupäinen otus. Luulenpa, että kysymys on vain omien tuttujen tuntemuksiemme projisoinnista vieraaseen karvaan!

Eläimien, esineiden ja jopa ympäristönkin inhimillistäminen on ihmiselle ikiaikaisen luontaista. On aivan luontevaa, että TV-mainoksissa esineet ja vihannekset puhuvat. Jos naapurin rouva keskustelisi pihassaan perunan kanssa, niin ei se ketään hämmästyttäisi. Itsekin ajauduin syksyn mittaan konfliktiin mustaseljapensaan (marjoista suurin osa on vieläkin kypsymättä) kanssa, vaikka emme puheväleissä olekaan.

Tässä avautuu tietenkin tajuisuuteemme ammottavia aukkoja, jotka yleensä tukitaan tutuilla hyväksi koetuilla asenteilla ja mielipiteillä. Mutta nyt ne eivät auta – vaan ylitämme suin päin mielipiteiden rajat ja kohtaamme rohkeasti maailman, jota emme kykene kuvailemaan minkäänlaisilla käsiteillä. Tuo nykyfilosofian ajatus, että me (ehkä) ymmärrämme eläimiä niiden ruumiillisuuden ja kehollisten liikkeiden kautta, ei tuo lohtua asiaan. Vaikka kuinka keikutan persustani ja ulisen kuin susi, ei ymmärrykseni lisäänny siitä vähääkään. Olen yhä vain havainnon reduktion ja ”annetun” varassa – eli täysin pihalla.

Kokonaan ei kannata mielipiteitäkään hylätä; ne ovat käteviä tiedostavien kanssaeläjien välisessä kommunikoinnissa. Ei tarvitse joka ainoalla tapaamiskerralla raahautua tiedostuksen äärimmäiselle laidalle, vaan voi heittää sujuvasti erilaisia mielipiteitä säästä, politiikasta, taiteesta ja mistä hyvänsä. Erityisen suositeltavaa on olla aina eri mieltä – siis itsensä kanssakin – kun siihen kerran mahdollisuus avautuu.

Näitä kysymyksiä pohtiva klassikko on Thomas Nagelin essee Millaista on olla lepakko (1974) (niin&näin 1/2010). Nagel kirjoittaa, että ”pohdinta siitä, millaista on olla lepakko, johtaa meidät siis päätelmään, että on olemassa tosiasioita, jotka eivät tyhjene ihmiskielellä ilmaistavien propositioiden totuudellisuuteen”. Järkisyyt puolustavat meitä hyväksymään kognitiivisen ”kuilun” läsnäolon. Jotta lepakko voisi tietää, millaista on olla lepakko, täytyisi lepakon tiedostaa oma lepakkoisuutensa. Miten on lepakon laita, se jää arvoitukseksi. Nagelia mukaillen voisi sanoa, että on mahdotonta edes kuvitella kokevansa kokemuksia, jotka eivät ole omia.

Siis, minä en koskaan saa tietää, millaista on olla lepakko – mutta enhän minä tiedä sitäkään, millaista on olla toinen ihminen. Tarkalleen ottaen (kaikki erityisehdot huomioiden) minä en tiedä sitäkään, millaista on olla minä. Kun yritän lähestyä tuota ailahtelevaa ”minuutta” (jolla siis oletetaan olevan minuutensa tiedostus), se kaikkoaa jonnekin – toisinaan se katoaa päiväkausiksi teille tietymättömille. Voimallisinta ”minän” läsnäolo on jonkin synergisen suorittamisen yhteydessä, kuten vaikkapa maalaamisen, jossa fyysinen (käsin) tekeminen määrittää voimakkaasti tilan, valon ja värin havaintokokemusta, johon havaitsija on ainakin osin itse syypää. Eihän siinäkään ”minällä” mitään tekoa ole, mutta siinä se vain on kuin ajon odotuksesta jännittynyt koira tai kuin selkäänsä köyristävä kissa, joka kuulee viehkoa rapinaa nurkasta.

Pakostakin pyrkii jokin mielikuva esiin. Olimme Heikki Mäki-Tuurin kanssa pystyttämässä näyttelyä Tanskanmaalla. Näyttely oli jo pystyssä ja avajaisiin vielä pari päivää aikaa. Odottavan aika on pitkää. Heikki ryhtyi siinä joutessaan kehumaan koiraansa Toivoa, että kuinka viisas se on ja kuinka sen silmissä siintää suuri inhimillisyys. Minä yritin väittää vastaan ja sanoin, ettei siellä mitään siinnä sen enempää kuin lähteensilmässä. Mutta koiraihmisten kanssa on turha väitellä. Kuuntelin sujuvasti outoja koiramaisia juttuja ja raapustelin muistivihkooni runon Koiruus – se tuo vieläkin elävästi mieleen Toivo-koiran, jonka silmissä ailahteli empatian vuo.

Koiruus

Vääjäämättömästi kiiri tiedon mahti

       yli maan ja söi taivaan.

Tiedon siirto älyttömiin objekteihin

       vapautti lisää resursseja.

Kalevi söi vintillä kylmää makkaraa,

       kurkihirrestä roikkui löysä köysi.

Pihassa koira lörpötteli naapurille,

       niittokone raksutti ohrapellolla.

Arvaamaton se on, sanoi koira

       ja kohotti lipatonta lakkiaan.

Naapuri sanoi sanoneensa jo

       keväällä ettei se ole entisensä.

Ei ole, sanoi koira ja siirsi

       piipun toiseen suupieleensä.

Vaimo on lakossa, sanoi naapuri,

       se jauhaa nikotiinipurukumia.

Ei opi vanha koira uusia temppuja,

       murahti koira ja iski silmää.

Vintiltä kuului hirren natinaa.

Aalborg 20.3.2000