perjantai 14. syyskuuta 2012

SANAT JA ASIAT



           The Deconstructed Moonshine, 2007. Seinäjoen keskussairaalan lastenosasto.



Ihmistieteiden vakava harjoittaminen edellyttää noiden huumaavien harhojen tuhoamista, joiden mukaan ihmistieteiden ideana olisi ihmisen etsiminen.”
Michel Foucault

Koko historiallisen ajan suurin ongelma on ollut, että sanat ja asiat eivät kohtaa tai sitten ne kohtaavat liian hyvin ja muuttuvat läpinäkymättömiksi. 1700-luvulle saakka maailmaa leimasi samankaltaisuuksien vertailu ja luettelointi: asiat ja sanat kohtasivat niin hyvin, ”että samankaltaisuuksien leikki oli karata itseltään tai pysyä pimennossa”. ”Saattaisi käydä niin, että kulkisimme samankaltaisuuksien ihmeellisen runsauden läpi edes aavistamatta, että maailman järjestys on jo kauan sitten valmistanut sen nimenomaan meidän itsemme parhaaksi. Jotta voimme tietää, että ukonhattu parantaa silmäsairautemme tai että murskattu saksanpähkinä yhdessä etyylialkoholin kanssa helpottaa pääkipuja, jonkin merkin on ilmoitettava meille tästä, sillä muuten salaisuus pysyisi ainaisesti hyödyttömänä.”

Näin kirjoitta Michel Foucault lähes 400 sivuisessa kirjassaan Sanat ja asiat. Voisi jopa sanoa, että juuri tässä avautuu kirjan suuri teema, vaikka kirjassa ei ehkä mitään teemaa olekaan. Se on kuin sanojen ja asioiden suuri arkeologinen kaivanto, jota se toki ilmentää otsikon alaviitteelläkin Eräs ihmistieteiden arkeologia. Kirjaa voi runsaassa kaiken inhimillisen ylittävässä vyörytyksessä verrata myös vanhaan kiinalaiseen ennustusten kirjaan Yijingiin (ent. I-Ching) – siltä voi kysyä mitä tahansa ja se vastaa mitä tahansa.

1700-luvun jälkipuolella alkoi uusi murroksen ja valistuksen aikakausi, jonka mittaan samat ja samat (asiat ja sanat) eivät enää kohdanneetkaan niin saumattomasti kuin aikaisemmin. Siirryttiin vähitellen erojen maailmaan, joka synnytti suuren kehityskertomuksen, joka yhä edelleenkin jatkuu loputtomana representaation aikakautena. Höpinä – tuo Heideggerin lanseeraama julkinen lörpöttely – jatkuu taukoamattomana humina, mutta mitään selkoa siitä ei saa – ei vaikka sitä kaivelisi dekonstruktiolla tai millä tahansa muulla filosofisen arkeologin työkalulla.

Representaation myötä erojen maailmaan syntyy (eroaa) uusia asioita, koittaa ihmistieteiden (psykologian, sosiologian, kulttuuri-, aate- ja tieteenhistorian) aikakausi. Tieteiden, joissa ”juuri mathesiksen vetäytyminen – eikä suinkaan matematiikan eteneminen – salli ihmisen muodostua tiedon kohteena”. Foucault jatkaa: ”Tässä tapauksessa ihmistieteet kahdentavat kielen, työn ja elämän tieteet ja terävimmässä kärjessään vieläpä itse itsensä, mutteivät kuitenkaan pyri laatimaan formalisoitua diskurssia. Ne päinvastoin sysäävät ihmisen, jonka äärellisyyden, suhteellisuuden ja perspektiivin ne ottavat kohteekseen, ajan loputtoman eroosion syövereihin.”

Ikään kuin ei olisi ollut jo tarpeeksi harmia siinä, mitä maailma itsessään sisäiselle tiedostuksellemme tuputtaa. Sitten tulivat ja tulevat vielä nämä itse itseään monistavat ”ihmistieteet” ja tekevät yksityisestä ihmisolevasta ”yleisön, lauman, lähimmäisen, naapurin ja äänestyseläimen”, kuten Nietzsche niin vakuuttavasti asian ilmaisi. Siis ei yhtään vähempää kuin hajuttoman, mauttoman ja näkymättömän kansalaisen, joka auliisti huutaa avukseen kaikkia sosio- ja psy-alkuisia ammattinimikkeitä vain pelätäkseen, että taudinkuvaksi paljastuu jokin -paatti loppuinen oireyhtymä.

Jos me aikaisemmin olimme hukkua maailman lumoon, luonnonhenkien ja jumaluuksien alituiseen viettelykseen, hukumme me nykyään faktojen ja tieteellisten selvitysten umpitautiseen ahdistukseen. Pitäisikö sanoa, että Foucaultin kirja on myös yritys palauttaa edes taiteiden osalta tuo mennyt taianomainen maailma. Me tarvitsemme joka päivä aimo annoksen taiteen, uskonnon ja esteettisten elämysten lumottua taikaa, josta on vaikeaa puhua saati kirjoittaa, kun järkiperäisyyteen alistetun nykykielen sanat alkavat törmäillä omiin seiniinsä. Wittgenstein kehottikin vaikenemaan tuon sanomattoman maailman äärellä, mutta ei toki hylkäämään sitä.

Kun jumalat ja muu empiiriselle kokemukselle vieras ”höpöaines” oli karkotettu maailmasta koitti ihmisen vuoro. Nietzsche kertoi jumalan kuolleen, Foucault puolestaan kertoo ihmisen kuolleen.

”Niinpä Hegelistä Marxiin ja Spengleriin saakka ilmenee sellaisen ajattelun kehittyvä teema, joka toteutumisensa liikkeessä (saavutettu totaliteetti, väkivaltainen valtaaminen äärimmäisen puutteen hetkellä, auringonlasku) kaartuu samalla itseensä odysseiansa kaikista oudoista muodoista ja suostuu katoamaan samaan valtamereen kuin mistä oli noussutkin. Vastakohtana tälle täydelliselle, joskaan ei onnelliselle paluulle hahmottuu Hölderlinin, Nietzschen ja Heideggerin kokemus, jossa paluu edellyttää alkuperän äärimmäistä vetäytymistä – alueelle, jolle jumalat ovat kääntäneet selkänsä, jossa autiomaa kasvaa, jossa tekne on asettanut tahtonsa herruuden.”

Alkuperää penkoessaan moderni ajattelu löysi uudelleen äärellisyyden ja ”neljä teoreettista segmenttiä (äärellisyyden, empiiris-transsendentaalisen, ei-ajatellun ja alkuperän analyysit)” nelikulmiossa, ”jota se alkoi hahmotella koko länsimaisen episteemin keikahdettua nurin 1700-luvun lopulla”. ”Positiviteettien yhteys äärellisyyteen, empiirisen kahdentuminen transsendentaalisessa, cogiton jatkuva suhde ei-ajatteluun sekä alkuperän vetäytyminen ja paluu määrittelevät meille ihmisen olemisen tavan.”

Näin kirjoittaa runoilija tai ainakin näin lukee runoilija. Voiko tuota nelitahoista ihmisen ylittävää representaation spektaakkelia enää selkeämmin kuvata. Ei voi. Merkit ja merkitykset ovat purjehtineet pois ja me runoilijan näköiset otukset odotamme rannalla niiden ”ikuista” paluuta. Jossain kaukana horisontissa välähtää purje, mutta mistäpä me tietäisimme mikä siellä purjehtii, vai purjehtiiko siellä mikään! Voisiko nyt jo lyödä vetoa, ”että ihminen pyyhkiytyisi pois kuin hiekkaan piirretyt kasvot meren rantaviivalta”.

Siten Bacchus, muusien johtaja, näyttää mysteereillään, näkyvän luonnon merkeillä näkymättömän jumalan.”
Giovanni Pico della Mirandola


Michel Foucault (1966/2010): Sanat ja asiat, suom. Mika Määttänen. Gaudeamus.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti