sunnuntai 26. elokuuta 2012

FUTURISMI II


Umberto Boccionin vauhdin hurmaa ylistävä maalaus vuodelta 1904 näyttelyssä "Boccioni prefuturista", Palazzo Venezia, Rooma 1983. Kuva: SJT.


Tässä toinen futurismia sivuava pätkä 1983 Roomassa kirjoittamastani käsikirjoituksesta, jolle ei aikanaan löytynyt sen enempää kustantajaa kuin lukijoitakaan. Se saattoi olla ihan oikein, mutta kohtuullista se ei ollut.

Unohtakaa nelipyöräjarrut ja Hölderlin!”
Jacob Bach

Futuristien ihailemat koneet olivat vielä 1910-luvulla vähäisiä ja vaatimattomia. Ne olivat ilmestyneet katukuvaan ja maisemaan vasta äskettäin, joten ne herättivät myös vastusta. Maaseudulla koneiden pelättiin repivän pellot piloille ja nostattavan Jumalan vihan. Maatalouskoneiden koettiin loukkaavan myös talonpoikien ikiaikaisia taitoja – mihin oli oikein tultu kun kuokka ja Massimo ei enää riittänyt.

Lönnrotin mukaan tällaisten rautaisten laitteiden keksiminen oli jo 1830-luvulla karkottanut seppä Pekka Viiliäisen päästä ”niin sanotun selvän järjen”. Viiliäinen oli saanut ”puolijärkisenäkin” keisarilta 500 ruplan stipendin hevosvetoisen sotakoneensa kehittelyyn – kauan ennen kuin futuristien sotaisat unelmat olivat alkaneet kyteä valittujen päissä.

Myös raskaat maataloustyöt maanmuokkauksineen kaipasivat koneellista apua. Taitavat kyläsepät olivat tässä avainasemassa. Voiko kuvitella futuristisempaa näkyä kuin savua ja kipinöitä räiskivä Könnin kuokkamies-robotti Alajoen pelloilla 1860-luvulla. Pahajoella herätti suurta kauhua vielä 1950-luvulla traktorin perässä keikkuva ilmaa huitova härveli, joka leikkasi ja sitoi pystyviljasta valmiita lyhteitä. Siihen verrattuna niityn poikki puksuttava höyryjuna oli perin vaatimaton näky.

Pahajoen kylän futuristi-isännät perustivat oman osuuspankin jo 1911 saadakseen näitä ihmekoneita pelloilleen möyrimään. Siitä kului vielä kymmenkunta vuotta ennen kuin Darius Milhoud sävelsi kuusi osaisen maatalouskoneiden metallinkiiltoista värikästä kauneutta ylistävän laulusarjansa Machines agricoles.

Mutta sotakoneet olivat koneista kaikkein vaikuttavimpia – kaikkein kauneimpia. Marinetti oli jo 1909 näkemässään näyssä kuullut ”eräänä talviyönä, avoimessa maastossa” miljoonien saappaiden kumisuttavan maankamaraa, aivan kuin monotoninen myrkyllinen sade olisi syöksynyt alas omituisista kulmikkaista pilvistä. Lopulta hurmio kääntyi silkaksi kauhuksi. Näky kalvoi Filippo Tommasoa kuin juustomato, mutta hän nostatti sitä vastaan yhä vain hurjempia näkyjä maailmasta, jota futuristisen taiteen soihdut kärvensivät.

Satoja – ja lopulta jo tuhansia – futuristeiksi tunnustautuneita oli liittynyt armeijaan, suurin osa Lombardian vapaaehtoiseen polkupyöräpataljoonaan. Marinetti oli kohottanut sodan ainoaksi oikeaksi futuristin olotilaksi ja maailmaa puhdistavaksi hygieniaksi. Hän ylisti sodan ehdotonta visuaalista kauneutta – futuristitoverien oli syytä opiskella sodan hurmaavia mekaanisia muotoja: ”sotilasjunia, linnoituksia, haavoittuneita, ambulansseja, sairaaloita, paraateja...” Se kaikki oli yhtä ja samaa sodan ympäripyöreää ja täydellistä kauneutta.

Boccionin lisäksi sodan viikate niitti muitakin futuristeja: Sant'Elia, Casarini, Erba, Tommei... Monet haavoittuivat ja menettivät uskonsa liikkeen kaikkivoipaisuuteen. Marinetti sai itsekin maistaa sodan rautaista hygieniaa omassa lihassaan, mutta se ei hänen raivoaan hillinnyt.

Sota oli saanut pauloihinsa myös Gabriele D'Annunzion, suuren runoilijan ja suuren romantikon. D'Annunzio olisi voinut perustaa futuristisen liikkeen jo hyvän aikaa sitten, jos se olisi hänen päähänsä pälkähtänyt. Hän ei Marinettin meluisaa vallankumousta juurikaan arvostanut. D'Annunzio oli kirjoittanut jo 1800-luvun lopulla järisyttävän kirjansa Il trionfo della morte ja aivan vuosisadan vaihteessa ylistyksensä taivaalle, merelle, maalle ja niiden sankareille. Laudi del cielo del mare del terra e degli eroi.

Marinettin vastine, kaoottinen teos Mafarka il futurista ilmestyi vasta 1910 – siis kymmen vuotta liian myöhään. Kumouksellinen Mafarka ei ollut naisesta vaan koneesta syntynyt. Nietzschea mukaillen voitiin todeta, että surkuteltavin ja traagisin näky maan päällä tulisi olemaan viimeinen naisesta syntynyt olio. Sellaisessa tilanteessa jopa sääli olisi sallittua.

Mafarkalla oli yksitoista metrinen penis, jonka hän joutui kietomaan nukkuessaan vartalonsa ympärille. Tuollainen poikamainen ylenpalttisuus sai D'Annunzion muuten niin vakavan naaman venymään imelään virneeseen. Marinettia puolestaan risoi D'Annunzion lähes sädekehämäinen maine runoilijana ja seikkailijana, nahkalakkisena lentäjänhahmona – aviatore d'oro. Pahimmillaan Filippo Tommasoa vaani kalvava tunne, että hän ei ollutkaan yksin, siis yksin naisesta syntymätön.

Ympäri maailmaa kiiri uutinen D'Annunzion Wienin yllä tekemästä pommituslennosta, il volo su Vienna. D'Annunzio oli syöksynyt lentokoneellaan suoraan pilvistä ja antanut runojensa sapen sataa kaupungin ylle. Triestessa D'Annunzio kokosi omat joukkonsa ja ryhtyi innolla sotilaalliseen invaasioon. Dalmatian rannikolta hän valtasi Fiumen kaupungin ja hallitsi sitä diktaattorina vuoteen 1921 saakka, kunnes kuin tyhjästä ilmestyi taistelulaiva Andrea Doria kaupungin lahdelle piirittämään comandante D'Annunzion palatsia.

Runoilijan oli lähdettävä niiltä seisomiltaan – hänhän kirjoitti seisoviltaan korkean kirjoituspulpettinsa ääressä – maanpakoon ennen kuin Andrea Dorialta ehdittiin ampua laukaustakaan. Italian pääministeri oli ollut ainakin tässä asiassa oikeassa: ”Yhden runoilijan takia ei kannata koko kaupunkia pommittaa maan tasalle.” D'Annunzio vetäytyi kaikessa hiljaisuudessa huvilaansa Gardoneen kirjoittamaan muistelmiaan ja tunnustuksiaan. D'Annunzion toinen silmä jäi sotatantereelle, mutta lasisilmä antoi vain lisää myyttistä hehkua vanhenevan runoilijan traagiseen hahmoon. Kuulosti vakuuttavalta tai ainakin vertahyytävän lennokkaalta kun hän paasasi silmä loimuten, että ”bolshevismin parhaat tisleet tulevat vielä kerran lannoittamaan Italian tulipunaisen ruusun”.

Mikä maailma, millaisia unelmia, mitä hankkeita – ja millaisia epäonnistumisia!


Kirjoittaja tapaamassa vanhaa futuristia. Rooma 1983. Kuvaaja tuntematon.

lauantai 11. elokuuta 2012

ONKO TÄMÄ SEINÄJOEN TAIDEMUSEO


Kalevan punatiilinen navetta nykyisessä kuosissaan, tilaa kolmessa kerroksessa n. 4000 neliömetriä.


Taideteos on erityislaite ajan ylittämiseen ja ei-minkään ylläpitoon, jos se tulee ymmärretyksi se lakkaa toimimasta ja muuttuu pelkäksi koriste-esineeksi.”
                                                          Kirjoittajan mietekokoelmasta


Torstai-iltana 9.8. ajeerattiin punaista lankaa puolesta ja vastaan taidemuseon pystyttämiseksi Seinäjoen ”laaja-alaiseen kulttuurimaisemaan”. Pääosin myötäkarvaisena polveilevaa keskustelua käytiin Kalevan navetan vinttikerroksen sakraalisessa tilassa pyöreästä ruusuikkunasta lankeavan ilta-auringon suopeassa loisteessa.

Keskustelua alustanut Retretin toimitusjohtaja ja taidemuseoalan todellinen konkari Anne-Maj Salin selvitti taidemuseon ja taidekeskuksen eroavaisuuksia, ja varoitteli museon institutionaalisesta rakenteesta ja raskaasta byrokratiasta. Mehän tiedämme suomalaiset, jos jossain voidaan kivi kääntää vapaasti virtaavan luovan ajattelun esteeksi, niin se kyllä käännetään. Toisaalta taidekeskuksen status on lähes olematon – mieleen tulee pakostakin jokin suoritushakuinen askartelu- ja teeskentelykeskus. Taiteilijaseuran puheenjohtaja peräsikin alustajalta, että onko Suomessa yhtään toimivaa taidekeskusta (Retrettiä ei lasketa). No, ei ole. Alustaja viittasi Louisianan taidekeskustyyppiseen notkeaan toimitapaan. Louisianan status on kyllä virallista nimeä myöten modernin taiteen museo – toki sitä pyörittävät letkeät tanskalaiset.

Keskustelussa kompastuttiin myös paikallisiin taidekokoelmiin, joiden ohuuden ja vähäverisyyden varaan taidemuseon pystyttäminen herätti epäilystä. Sanottiin ääneen, että Etelä-Pohjanmaalla ei ole sellaisia taideaarteita (eikä tule koskaan olemaan), jotka tarvitsisivat museon seiniä ympärilleen. Tässä tuli hyvin esiin tämä vanha pukinsorkka, jonka mukaan omasta maakunnasta ei löydy mitään kunnollista, ellei se sitten liity suoritus- ja askartelukulttuurin piiriin. Tästä nousi seisoen todistamaan myös alansa asiantuntija, joka luetteli kaikki suoritus- ja esityspainotteiset taitolajit pukkihyppelystä harrastajateatteriin ja kansanmusiikkiin. Eteläpohjalaisten kannattaisi pysyä visusti laskelmoivan ajattelun turvallisella suoja-alueella eikä missään tapauksessa lähteä taiteen avaamalle meditatiiviselle ”valostumisen tielle”. Taiteen tie on mieron tie.

Mitään syytä ei ole epäillä, etteivätkö tulevan taidemuseon kokoelmat karttuisi myös lahjoitusten myötä. Jo olemassa olevien taidekokoelmien osalle ehdotettiin taidehistorian ammattilaisen suorittamaa ankaraa syväluotausta, että saataisiin yksittäiset teokset kartoitettua ja luokiteltua lopulliseen korpukseensa. Alkuperäinen kysymyshän kuului, että liittyvätkö nämä kokoelmien teokset jollakin tavoin pohjalaiseen taiteeseen tai kansalliseen taiteeseen tai kenties jopa kansainväliseen taiteeseen vai ovatko ne taidetta lainkaan. Aivan kuin taideteokset olisivat varastoissa lojuvia joutoesineitä, jotka saataisiin mukavasti järjestykseen lokeroimalla ja antamalla niille siistit nimilaput. Mutta tämäkään ei pohjalaisen taiteen kokoelman arvoa veisi, ei sen enempää kuin tämä ikiaikainen penseyskään (paikallista) taidetta kohtaan.

Taiteen avautuminen ja vastaanottaminen vaatii avointa mieltä ja jonkin sortin henkilökohtaista hyppyä tuntemattomaan. Mutta se vaatii myös tilat (laitoksen), jossa pysyviä taidekokoelmia voidaan pitää esillä. Taidemuseossa taideteokset ovat ikään kuin aktiivisesti esillä, eikä vain esillä vaan myös käsillä ympäri vuoden. Museossa voidaan valmistaa erilaisia näyttelykokonaisuuksia, joiden kokemista voidaan syventää esittelyillä ja luennoilla taiteesta ja taiteen filosofiasta. Taiteen ja filosofian yhdistäminen jonkin sorttisena triennaalina tai vastaavana toistuvana tapahtumana saattaisi olla jopa kansainvälisesti kuuma idea. Onhan nykyfilosofian nuorista edustajista ainakin kolme Seinäjoelta lähtöisin – siis seinäjokelaisia filosofeja, jotka ovat käsitelleet myös taidefilosofian erityiskysymyksiä – niin hullulta kuin se kuulostaakin. Itse asiassa nykyfilosofiaa ei voi edes tehdä ilman taiteen läpivalaisua.

Heideggeria (Taideteoksen alkuperä, 1935/1998) lukeneet tietävät, että filosofi suhtautuu karsaasti ns. taiteen laskelmoivaan ja luokittelevaan asiantuntemukseen, se jos mikä voi torpata taideteoksen avautumisen tykkänään. Siis taideteos voi myös sulkeutua, aivan samoin se voi taas jonakin päivänä avautua. Heideggerin mukaan olemassaolon kätkeytynyt salaisuus asettuu juuri taideteokseen ja on siinä ikään kuin latenttina avautumisen mahdollisuutena. Salaisuus ei tokikaan parhaiten avaudu jonkin vanhan mestariteoksen kautta, vaan tässä on avainasemassa paikallinen nykytaide, johon on jo tekovaiheessa sulautunut ajan ja paikan elementtejä. Tuskin voi liikaa korostaa miten suuri merkitys paikallisella taidemuseolla tässä prosessissa on. Eihän siitä mikään pakko ole byrokraattista konkeloa tehdä! Mitäpä jos taidemuseon johtajana toimisikin vaihteeksi filosofi?

Tilaisuus päättyi ymmyrkäiseen toteamukseen, että 2000-luvulle tultaessa taidemuseoita on perustettu enää kovin vähän. Mutta syykin on selvä – eihän Suomen kaupunginkokoisista kaupungeista puutu taidemuseota enää mistään muualta kuin Seinäjoelta.

Unelmien taidemuseo. Keskustelutilaisuus Kalevan navetan vintillä 9.8.

keskiviikko 1. elokuuta 2012

TARVITAANKO SEINÄJOELLE TAIDEMUSEO


                                                                                  Piirros: Arild Midthun, Aku Ankka 38/2011




Paikalliset tahot järjestävät Unelmien taidemuseo -tilaisuuden, jossa etsitään Seinäjoelle perustettavan taidemuseon ”punaista lankaa”. Etsintää ja visiointia alustaa mm. Retretin tmj Anne-Maj Salin. Tilaisuus ottaa paikkansa Seinäjoki-päivänä 9.8. klo 17.30 alkaen Kalevan navetassa – paikassa joka tällä hetkellä on kuumin vaihtoehto tulevaksi taidemuseoksi.

Tiedotteessa todetaan mm: ”Tulevaisuuden taidemuseossa oleellista on vuorovaikutteinen suhde yleisöihin ja aktiivinen rooli yhteiskunnallisena toimijana. Siksi prosessin on oltava kaikille avoin suunnitteluvaiheesta lähtien.”

Ilkka-lehti oli maaliskuussa samalla asialla ja esitti aiheesta seitsemän kysymystä. Vastasin tuolloin kysymyksiin, mutta mitään lehtijuttua ei kuitenkaan ilmestynyt, joten ehkä nyt on sopiva tilaisuus julkaista vastaukset. Kysymyksiin vastaajina olivat myös taidemaailman luunkovat asiantuntijat Dan Holm ja Otso Kantokorpi. Mielenkiintoista olisi lukea heidänkin vastauksensa.


1. Mitä hyötyä ja kenelle/keille Seinäjoen taidemuseosta olisi?

Aivan kaikille, jopa niille jotka eivät koskaan käy taidemuseossa. Esteettinen maailmankuvamme ja tapamme hahmottaa visuaalista ympäristöämme on taiteesta peräisin. Kaikki alkaa taidemuseosta ja päättyy taidemuseoon.

2. Miksi ei riitä, että Seinäjoella on taidehalli. Mitä uutta Seinäjoen taidemuseo toisi nykytilanteeseen verrattuna?

Taidehalli on vaihtuvien näyttelyiden tärkeä esityspaikka, jossa lähinnä nykytaiteen tekijät pääsevät esittelemään tuotantoaan. Taidemuseo avaisi aivan uuden mahdollisuuden kuvataiteen kokemiseen pysyvien kokoelmien ja pitempiaikaisten laatunäyttelyiden muodossa. Pohjalaisen taiteen, taidekasvatuksen ja kaupungin imagon kannalta sen merkitystä tuskin voi yliarvioida.

3. Etelä-Pohjanmaalla on Nelimarkka-museo ja Lapuan Taidemuseo sekä Pirkanpohjan Taidekeskus, jonka ovet on laitettu kiinni. Jääkö jo olevilta taidemuseoilta hoitamatta jotakin olennaista, minkä vuoksi vaatimus Seinäjoen taidemuseosta on perusteltu? Mitä?

Edellä mainitut museot ovat lähinnä paikallisia museoita, joiden merkitys on omien kokoelmien ja omien erityisnäyttelyiden toteuttamisessa – laajamittaiseen pohjalaisen, kansallisen ja jopa kansainvälisen taiteen esittelyyn niillä ei ole tiloja eikä resursseja. Jo pelkästään Seinäjoen kaupungin laaja ja arvostettu taidekokoelma tarvitsee taidemuseon, muista mahdollisista kokoelmista ja lahjoituksista puhumattakaan.

4. Mikä olisi punainen lanka Seinäjoen taidemuseon toiminnassa?

Kuvataide sinänsä on se suuri johtolanka, mitä ei pidä vesittää kaupungin päättäjien usein esiin tuomalla ”laaja-alaisen kulttuurin” positiolla, jossa kaikenlainen sijaistoiminta ja hörhellys nostettaisiin ohi taiteen mielenkiinnon kohteeksi. Tämä osoittaa vain sen, miten vähän me seinäjokiset visuaaliseen kulttuuriin tottumattomina luotamme taiteen vaikutusvoimaan.
Kuvataiteen esittelemisen ohella taidemuseo muodostaa vapaamuotoisen kasvatuksen ja henkisen avartumisen keskuksen, jossa voidaan suorittaa taiteen tutkimusta ja vapaata ajattelua ilman hyötypäämääriä. Sellaistahan ei voi enää nykyään tehdä missään muualla kuin taidemuseossa.
Taiteen kokeminen on vastaanottamista, ei suorittamista.

5. Kun ajatellaan realistisesti, niin miten laajalta alueelta yleisöä tulisi Seinäjoen taidemuseoon?

Miten laajalta alueelta tahansa. Onhan se nähty loistavasti toimivien taidemuseoiden ja hyvin tehtyjen näyttelyiden yhteydessä. Sitä paitsi kaikki tiet ja rautatiet päätyvät Seinäjoelle.

6. Seinäjoen taidemuseo jäisi todennäköisesti kuntalaisten ylläpitämäksi. Mitä kuntalaiset vastaavasti saisivat?

Kaupunkilaiset saisivat kaupungin, jossa on taidemuseo ja henkisesti vireää toimintaa taidekahviloineen, esitelmineen, julkaisuineen ja poikkitaiteellisine esityksineen. Sanalla sanoen kulttuurillisesti värikkäämmän ja luovemman ilmapiirin.

7. Jos Seinäjoelle tulee taidemuseo, mitä sen sijainnilta edellytetään?

Näkyvää paikkaa ja ympärillä tilaa veistospuistolle ja terassille, jonne voidaan tehdä retkiä, piknikkejä ja muita innovatiivisia invaasioita.