tiistai 24. heinäkuuta 2012

AVOIMEN AUKEAMAN LAIDALLA


Lähin aukeama, Aapelinaukio, avautuu suoraan työhuoneeni ikkunoista. Heidegger pohti olemisen mieltä alppimajassaan Todtnaubergissa. Paul Celan vieraili siellä 1968, jolloin filosofi esitteli runoilijalle myös suosikki aukeamansa.


Salaisuus ei ole totuuden tuolla puolen oleva rajoitus, vaan totuuden korkein muoto.”
         Martin Heidegger


Tuhansin silmien katsoo eläimet
avoimeen. Meillä vain on silmät
kuin nurinpäin, kuin niitten ympärillä
ansat. Niitten vapaan pääsyn tiellä.
                          Rainer Maria Rilke, Kahdeksas elegia

Näin Rilke kirjoittaa Kahdeksannessa elegiassaan. Mikä on tämä Rilken Avoin, jonne runoilija kaihoten kaipaa, mutta jonne meidän nurin päin olevat silmämme eivät näe. Samalla hän varoittaa meitä Avoimen yhteydessä ajattelemasta ”taivasta, ilmaa, avaruutta – jotka jäävät huomioijan objekteiksi ja siten läpitunkemattomiksi”. Kuitenkin meillä näkemättömilläkin on maailmasta melko kattava kokonaiskuva, johon me aamulla heräämämme ja josta me kuin salaa pujahdamme yön tullen takaisin unen sokkeloihin. Rilke kutsuu tätä kaiken olevaisen läpäisevää kokonaiskuvaa sisäavaruudeksi. Havainnon reduktion myötä kaikki transsendentti ulkoisuus (ulkoavaruus) muuntuu immanentiksi sisäavaruudeksi – sisäiseksi mielentilaksi.

Onko tässä kysymys samasta avoimen paljastumisesta, samasta sisäisen avaruuden kokemuksesta, kuin Goethen runossa Epirrhema (n. 1819), (suom. SJT).

Luontoa mietiskellessäsi
huomaa kaikissa muodoissa,
että mikään ei ole ulkopuolella
eikä mikään sisäpuolella.
Se mikä on sisällä on myös ulkona.
Tähän tartu epäröimättä ja
salaisuudet paljastuvat
kirkkaina kuin uusi päivä.

Tuttu on meille näkemättömille myös Heideggerin lanseeraama Aukeama (Lichtung), joka ei ole vain Rilken sisäavaruuden kaltainen mielentila vaan todellinen paikka, jonne ilmestyvät niin läsnäoleva kuin poissaolevakin. Suomen kielessä ei ole lainkaan tuollaista ikään kuin valon kirkastamaa aukiota, kuten Heideggerin aukeama (Lichtung) ilman epäilyksen häivääkään on. Heideggerin mukaan valo ei kuitenkaan aikaansaa tai avaa aukiota, vaan lävistää sen säteillään. Aukeama on ”hiljaisuuden seutu, joka kokoaa itseensä sen, mikä vasta suo kätkeytymättömyyden”. Valo kuitenkin lankeaa aukeaman avoimuuteen ja ryhtyy siellä leikkiin tai kiistaan pimeyden kanssa. Myös äänet ja äänettömyydet tunkeutuvat aukeamaan. Ihmisen kaltaiset oliot ilmestyvät avoimen laidalle ”valostumaan” ja kantavat sitten valon ahtaisiin ja synkkiin asumuksiinsa. Mutta ”valostumisen salaisuus” piilee pimeydessä, kuten filosofi huomauttaa.

Aukeamalle tyrkyttää itseään myös ”olemisen aukeava kätkeytyminen”, joten erehdys ja kaaoskin löytävät sinne tiensä. Tämän on saattanut kuka hyvänsä kokea aukion tai torin yllättävässä ja päällekäyvässä tyhjyydessä. Tyhjyyttä on käytävä hännästä kiinni, jotta puhtaasta tilasta ja ekstaattisesta ajasta kaikkine läsnä- ja poissaolevineen muodostuisi ”kaikkea kokoava paljastava seutu”. Rohkaisuksi lainaamme pätkän Goethen runosta Jälkisäädös (1829), (suom. SJT), jossa runoilija laulaa havainnon fenomenologiaa kuin Husserl ikään.

Luota siihen mitä aistisi paljastavat.
Tiedostuksessa ei ole mitään virheellistä,
jos vain ymmärryksesi pysyy avoimena.
Iloitse ja virkisty kyvyistäsi nähdä.
Vaella vapaana, varmana ja nöyränä.
Näe mitkä rikkaudet ovat ulottuvillasi.

Aukeama on totuuden kätkeytymättömyyden paikka, jossa valostumisen yliaistiset ideat välittyvät tiedostuksemme ”sisäavaruuteen”. Kuten ”fenomenologisen reduktion” asiamieheksi ryhtynyt Goethe meille vakuuttaa. Tosin Heidegger ei ollut ”goetheläisten laulurunojen” ystävä, hän huomautti karusti että Hölderliniin verrattuna ne raikuivat ”mitä latteimpana säehyppelynä ja sointuhelinänä”. No, me olemme niitä suomeksi murjoessamme kadottaneet niin ”hyppelyt” kuin ”helinätkin” – vain luunkova ydin on jäljelle.

”Heideggerin avoimessa ei ole kysymys tietoisuudesta. Ihminen on aina jo avoimessa, huomasipa sitä itse tai, kätkeytyypä oleva tai ei, sillä avoin on oleminen itse. Sellaisena avoin ei ole vastakkainen millekään käsitykselle läsnäolevasta, ei siis Rilkenkään avoimelle, vaan ikään kuin sen perusta.” Näin kiteyttää asian Annikki Niku hienossa ja syvällisessä kirjassaan Heidegger ja runon tie. Heidegger toteutti hermeneuttista filosofiaansa myös taidemaalauksen ja runouden kautta – ehkäpä kaikkein kumouksellisimmillaan juuri runouden läpi ajateltuna. Niku analysoi kirjassaan filosofin syväluentaa Hölderlinin, Traklin ja Rilken runoudesta.

Mitä ulkopuolella on, mitä ylipäätään on, olipa se ulkona tai sisällä tai ei missään tilassa, sen tiedämme vain olemisen tietämisestä, joka itse on olennaisesti vapautena, jonka aukeamassa oleva löytää pääsyn kätkeytymättömyyteen...
        Martin Heidegger

Ei vain kehkeytyneitten voimien hartaus,
ei vain tiet, ei niityt iltaa varten,
ei vain valon hengitys myöhään ukkosen jälkeen,
vaan yöt, yöt! Vaan korkeat, kesäiset
yöt, vaan tähdet, vaan maan tähdet.
        Rainer Maria Rilke, Seitsemäs elegia


Rainer Maria Rilke (1923/1974): Duinon elegiat, (suom. Aila Meriluoto). WSOY.
Annikki Niku (2009): Heidegger ja runon tie. Tutkijaliitto.

Aepelinaukio kesällä 1012. Kuvat SJT.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti