MODERNIN TAITEEN SUURI SAAGA

Vasemmalla Jackson Pollockin rakentelema studio, Springs 1950-luku. Oikealla Oiva Polarin rakentama ateljeekämppä 1950-luvulla, vain päätykolmio näkyy pankkirakennuksen ja linja-autojen puristuksessa. Myöhemmin "kämpässä" toimi legendaarinen Monosen levykauppa, kunnes muutama vuosi sitten joku poltti koko hökkelin.

Oiva Polari ja Jackson Pollock 100 vuotta

Jackson Pollockin syntymästä tuli tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta, kuten tulee kuluneeksi myös Pohjalaisen saagan maalarin Oiva Polarin syntymästä. Pollockin juhlanäyttely nähdään mm. Tokion Modernin taiteen museossa ja Polarin muistonäyttely ottaa paikkansa aikajanalta syyskuussa Seinäjoen taidehallissa. Tämän maailmoja syleilevän yhteensattuman kunniaksi muusikkoystäväni Sameli Rajala lainasi Steven Naifehin ja Gregory White Smithin kirjoittaman reippaasti yli 900 sivuisen elämäkerran Jackson Pollock, An American Saga.

Kirja on ilmestynyt jo 1989, joten se ei ole sinänsä ajankohtainen, kuten eivät juuri mitkään muutkaan käsittelemäni kirjat. Näillä kiireillä kirja jää kyllä kokonaisuudessaan toistaiseksi lukematta, vaikka teksti rullaa mukavasti ja kertoo paljon. Aivan liikaakin, huimaa tällainen perusteellisuus. Kirjan laajuudesta kertoo sekin, että pelkät liitetiedot, huomautukset ja indeksi vievät 140 sivua. Kuvia kirjaan ei ole tuhlattu: siellä täällä pieniä mustavalkoisia kuvia ja kirjan keskellä pakolliset värikuvaliitesivut. Tekijät haastattelivat kirjaa varten yli 800 henkilöä, joiden höpinöistä kertyi yli 8000 käsikirjoitusliuskaa.

Pollock täräytti Oldsmobilensa umpihumalassa kohtalokkain seurauksin ulos tieltä elokuussa 1956. Onnettomuusautossa olivat myös Pollockin uusi tyttöystävä ja muusa Ruth Kligman sekä tämän ystävätär Edith Metzger. Vain Kligman selvisi onnettomuudesta kuin ihmeen kaupalla, ja jatkoi taiteilijauraansa (abstraktina ekspressionistina – Pollockin viitoittamalla tiellä) kuolemaansa 2010 saakka. Kligman oli muutakin kuin vain muusa (”Serial Muse” – hänhän toimi myös Kooningin muusana), hän oli lahjakas ja taiteellinen. Kun taas Pollock ei ollut kumpaakaan, mutta taidettahan ei tehdä lahjoilla vaan syöksymällä suin päin helvettiin. Tämän Kligmankin sai huomata lyhyen suhteensa aikana riivattuun taiteilijaan. Tästä tulikin mieleen, että pitäisi panna muusan paikka hakuun.

Vuonna 1953 Pollock oli nelissä kymmenissä ja maalaamassa teoksia uuteen näyttelyynsä. Vasta äskettäin hänestä oli tullut kuuluisuus, abstraktin ekspressionismin suurin tähti, ”Jack the Dripper”, kuten Time-lehti oli häntä nimitellyt. Häneltä odotettiin paljon, taidemaailma suorastaan vinkui uutta näyttelyä ja uusia hätkähdyttäviä teoksia. Kun taas Suomessa, varsinkin Pohjanmaalla, taiteilijat elivät pitkän ja rauhallisen elämän – heiltä ei kukaan odottanut yhtään mitään.

Pollockin maalaaminen ei sujunut kovin hyvin ja alkoholia kului paljon. Sitä paitsi aviopuoliso Lee Krasnerin kanssakaan ei sujunut kovin hyvin, ja hän kaipasi kipeästi Leen arvostelukykyä ja tarkkaa silmää. Maalaaminen on yksi juttu, ja näkeminen toinen. Näyttely Sidney Janis Galleryssa tammikuussa 1954 ei mennyt sekään kovin hyvin. Jackson veti kaksin käsin viinaa. Polari oli päässyt Alkoon töihin, hän myi viinaa – tauluihin verrattuna se oli naurettavan helppoa myytävää.

Herald Tribunen arvostelija oli näkevinään Pollockin näyttelyssä positiivistakin, sillä ainakin osa maalauksista oli ”todellakin maalattu eikä vain roiskittu”, mutta piti Pollockin ”roiskemaalaustekniikkaa” liian rajoittuneena; tuloksena oli usein ”tyhjiä ja pinnallisen koristeellisia” maalauksia. Pollockin hyvä ystävä ja abstraktin ekspressionismin lanseeraaja Clement Greenberg ei kirjoittanut näyttelystä mitään, mutta sanoi yksityisesti Pollockin ”menettäneen otteensa” ja että hänen uudet teoksena olivat pehmeitä ja väkinäisiä. Pollock oli ollut ”maalauksessaan The Deep (1953) jonkin jäljillä, mutta kadottanut lopulta senkin”.

Pollockilla oli ollut ”kymmenen vuoden voittoputkensa, mutta nyt se oli ohi”, totesi kylmäkiskoinen Greenberg. Ensimmäisen suuren amerikkalaisen ismin, abstraktin ekspressionismin, triumfi oli kokonaisuudessaan hiipumassa. Minimalistien ateljeissa kävi jo kova kuhina – vanhat kääkät saisivat huutia!

Pollock ja hänen taiteensa huomattiin myös Pohjanmaalla. Olihan Amerikka ikään kuin maakunnan jatko-osa – lähes joka talosta sinne oli lähdetty. Tädilleni Hellille tuli jokin amerikkalainen lehti ja se uutisoi näyttävästi: ”Jackson Pollock killed in a car accident.” Tätini oli syntynyt Ohion Younstownissa 1912, joten hänenkin 100-vuotisjuhlaansa voitaisiin viettää, ellei hän olisi tuhlannut lahjojaan Siperian tolkuttomiin erämaihin.

Tammikuussa 1954 nähtiin Helsingin Taidehallin amerikkalaisen taiteen näyttelyssä myös muutama Pollockin maalaus. Uuden Suomen taidekriitikko E. J. Vehmas ei nähnyt niissä mitään järkeä ja epäili ettei ”siihen kai ole pyrittykään”. Oiva Polari kirjoitti Vaasa-lehdessä: ”Omasta puolestamme kieltäydymme ehdottomasti pitämästä tällaista taiteena, sillä jos se kuitenkin sitä on, silloin myöskin kaatuneen mustepullon tahra pöytäliinalla on taidetta! Pollock on rohkea maalari, mutta rohkeus ei sinänsä ole osoitus hänen taideteostensa arvosta, hän on vain tahtonut unohtaa, että moderninkin taiteen tiellä vaanii erehdyksen mahdollisuus,”

No, Polari ei ollut mielipiteensä kanssa yksin. Modernin taiteen suuret pioneerit Matisse ja Picasso olivat liikuttavasti samaa mieltä. Picasso sanoi, että hänen ”modernin taiteen ymmärtämisensä loppuu Pollockiin”. Samoja sanoja käytti Sara Hildén 1970-luvulla katsellessaan eräässä näyttelyssä allekirjoittaneen maalauksia. Että niin se menee – mikään ei muuta koskaan miksikään. No, taidemaailman toinen kova luu Bengt von Bonsdorff osti ne Amos Andersonin taidemuseon kokoelmiin – samasta näyttelystä.

Myös Polari kokeili 1950- ja 60-lukujen vaihteessa abstraktin ekspressionismin menetelmiä, joskaan ei ehkä aivan action paitingin maalinroiskintaan saakka. Tuolloin Suomessa lähes kaikki taiteilijat olivat jonkin sortin informalisteja. Kunnes sekin ismi vaipui unholaan ja suurin osa taiteilijoista palasi Polarin tavoin esittävän imaisun pariin. Vieläkin joskus kuulee jonkun haikailevan informalismin perään: se oli niin vapauttavaa ja ihanan pinnalista. Joku taidemuseo voisi koota suuren informalismin näyttelyn – ei kai sentään kaikkia ”informalistisia” teoksia ole hävitetty.

Pollockin vaikutus maailmaan taiteeseen oli suuri, hän vapautti maalarin luovuuden kolmiulotteisuuden illuusioiden ja eurooppalaisten sommitteluteorioiden vankilasta. Pollockin käsissä spontaani maalin roiskinta tuotti häikäisevää sisäisten visioiden kalligrafiaa, kun taas monet innokkaat jäljittelijät sortuivat vain pelkkään värien roiskintaan. Euroopassa maalaustyyli nimettiin informalismiksi, joka lopulta kattoi kaiken sekalaisen abstraktin ilmaisun. Greenberg piti nimitystä, ja kaiketi koko suuntausta, epäonnistuneena.

Olisiko Pollockin pitänyt matkustaa Eurooppaan, kuten hän aikoi. Hän oli anonut passia, mutta jätti sen lunastamatta. Hän oli kuten nykyään sanotaan ”eurooppakriittinen”. Pollock kysyi myös Milton Resnickin kantaa asiasta:

P: ”Mitä arvelet, jos minä matkustan Eurooppaan?”

R: ”Ok, niin, no?

P: ”En tiedä haluanko matkustaa.”

R: ”No, mitä sinä sitten haluat?”

P: ”Minä vihaan taidetta.”

R: ”Toki, kaikki vihaavat. Sinä menet Eurooppaan, mitä sinä haluat minun sanovan?”

Artikkeli ilmestynyt vuosikirjassa Seinäjoen varrelta 4/2013.

Steven Naifeh & Gregory White Smith (1989): Jackson Pollock, An Amarican Saga. Woodward/White.

Oiva Polarin informalistinen maalaus Maisema vuodelta 1962. Seinäjoen Taiteilijaseuran kokoelmat. Kuva SJT.