sunnuntai 4. maaliskuuta 2012

”PITÄÄ PÄÄSTÄ MELSKETTÄ KERJÄÄMÄÄN”


         Jotakin outoa tapahtuu kokoajan, vaan kukaan ei kerro mitä!


En minä sano että ם olisi mystinen”
Blaise Pascal

Tuohan on tuttu merkki sähköuunin säätönappulasta: paistaa yhtä aikaa yltä ja alta. Mitäpä mystistä siinä olisi. Se on myös heprean mem-kirjaimen suljettu muoto, jota käytetään vain sanan lopussa. Tässä yhteydessä Pascal viittaa ennustukseen, jossa tuota merkin (lukuarvoltaan 600) suljettua muotoa käytettiin poikkeuksellisesti sanan keskellä viittaamaan neitseestä 600 sadan vuoden kuluttua syntyvään poikaan. ”Mikä sittemmin kävi toteen”, toteaa Pascal. Jos tämä ei ole mystistä, niin ei sitten.

Blaise Pascalin (1623-1662) Mietteitä on kummallinen kirja tai oikeastaan se on vain kirjan suunnitelma – Pascal ei koskaan kirjoittanut sitä. Kuitenkin kirjasta ilmestyi jonkinlainen versio jo 1670 ja muutaman vuoden kuluttua hieman parempi versio. Uusia versioita on ilmestynyt nykypäivään saakka, ja jälleen odotetaan uutta ns tekstikriittistä versiota. Martti Anhavan toimittama ja kääntämä suomennos ilmestyi 1996, laajalla selitysosalla varustettuna. Se on 500-sivuinen paksuhko teos, kuinka paksu se olisikaan ellei se olisi aukkoja täynnä. Syystäkin kirja on hankalalukuinen – lukijahan joutuu Pascalin muistiinpanojen pohjalta kuvittelemaan koko kirjan.

Kirjan kääntäjä kysyy esipuheessaan: ”Kuka selvittää tämän sotkun?” Ainoa vastaus on, pitää hankkia meedio, ei tästä muuten selvää tule.

Kaikki ihmisten onnettomuudet johtuvat yhdestä ainoasta seikasta, nimittäin siitä että he eivät malta pysyä jouten huoneessaan.”

Tuohon Pascalin väitteeseen kulminoituu Mietteiden VII osa Viihdytys. Se on juuri sellaista terävää analyysia, minkä takia kirja yhä edelleenkin jotkut viitsivät lukea. Jos ihminen olisi onnellinen ilman viihdytystä, ja osaisi nauttia säällisestä olostaan kotonaan, monet asiat kuten sodat, turismi ja luonnonsaastuttaminen olisivat hallinnassa. Mutta Pascalin edustama meditatiivinen elämänasenne on vaikea saavuttaa. Kuinka nyt kotona voisi viihtyä, kun jo kotikaupungissakin oleminen tuntuu useimmiten sietämättömältä. Pascal nimeää tähän syynkin, ”luonnollisen murheen joka johtuu siitä että osamme on hatara ja kuoleman merkitsemä, niin surkea että mikään ei voi lohduttaa meitä, jos mietimme sitä lähemmin”.

Joten miettiminen on pahasta ja sitä vastaan me olemme keksineet viihdytyksen – epätoivoisen yrityksen ratkaista viheliäinen ongelma. Pascalin aikanainen viihdytys oli kaukana nykyajan totaalisesta viihdeteollisuudesta, joka on niellyt kitaansa myös taiteet ja sitä myöten koko inhimillisen kulttuurin. Siitä ei ole kuin muutamia vuosia, kun lyötiin viimeinenkin naula vaihtoehtoisen ja korkeamman kulttuurin arkkuun nimeämällä kaupunkien ja kuntien kulttuurilautakunnat vapaa-ajan viihdytyslautakunniksi.

Pascalin aikana viihdykkeitä olivat ”sota, merille lähtö, metsästys, pelit, jokin intohimo tai kiehtova näytös”. Taiteita ei tuolloin koettu viihteeksi, mikä nykyään tuntuu lähes käsittämättömältä. Me olemme antaneet toimittajien ja mediavaikuttajien kertoa, että viihde on hyväksi – kaikki tyynni: urheilu, taiteet, käsityöt ja muut vapaa-ajan toimet ovat yhtä ja samaa hyvää tekevää viihdettä. Jos maalaustaide tuntuu vaikealta, minä hylkään sen – minähän se tässä viihtymässä olen. Minä valitsen silkoisen valokuvan, värikkään painotuotteen tai ihanan sisustustaulun. Minä viihdyn nyt!

Kyllä, mutta eikö sekin ole onnellisuutta että kykenee nauttimaan viihdytyksestä?”

Pascalin aikaan avaruuden äärettömyys oli kuitenkin vain yhden aurinkokunnan äärettömyyttä, ja sitäkin vain niin kauan kunnes tiede ehtisi laskea kaikki tähdet ja antaa niille nimet. Se olisi sitten sillä siisti. Nykyään ei enää ole toiveitakaan saada lukua ja järjestystä loputtomana avautuvaan avaruuteen. Silti se ei enää kammota; se on ääretön samalla tavalla kuin takapiha, ja sen äärellä kokee huimausta vain ehkä kerran vuodessa, kun sen olemassaolo pääsee yllättäen iskeytymään herkkänä hetkenä tajuntaan.

Tätä juttua on vielä hieman jatkettava, kun satuin pari päivää sitten kirjastossa törmäämään Slavoj Žižekiin ja hän loihe lausumaan:

Jos ilmiöiden hunnun takana ei ole mitään, subjekti konstituoi itsensä tämän 'ei-minkään' välityksellä itse väärinkäsityksensä aktissa. Illuusio siitä, että verhon taakse on piilotettu jotain, onkin refleksiivinen: ilmenemisen taakse on piilotettu itse tämän illuusion mahdollisuus.”

Näin illuusio on avannut mahdollisen tyhjän paikan, jonka se täyttää faktuaalisen todellisuuden kustannuksella ja mahdollistaa näin edes joidenkin asioiden kokemisen todellisiksi. Žižek ei tyytynyt pelkästään omiin höpinöihinsä, vaan lainasi siihen vielä Hegelin Hengen fenomenologiaa:

”– jotta siis tässä täydellisessä tyhjyydessä, jota kutsutaan jopa pyhistä pyhimmäksi, voisi silti olla jotakin, meidän täytyy täyttää se tietoisuuden itsensä tuottamilla haaveilla, ilmiöillä. Sen pitäisi tyytyä miten huonoon kohteluun tahansa, sillä se ei ansaitse mitään parempaa, koska jopa haaveet ovat parempia kuin sen oma tyhjyys.”

Tyypillistä kovaa puhetta länsimaisesta konkreettisen (tavara)maailman näkökulmasta – siis että tyhjyyden perusvikana on tavaran puute. Siinä kaikuu suorastaan raivoisa pettymys: lahjapaketissa tarjottu tavara ei olekaan kuranttia, ja kaiken huipuksi sitä ei ole ollenkaan. Buddhalaisesta näkökulmasta tällainen täydellinen tyhjyys olisi erityisen pyhää ja kaikin puolin käyttökelpoista. Reiän – kuten myös astian – käytännöllisyys on sen tyhjyydessä, ei reunoissa. Kuten mainio zen-lähettiläs Daisetz Teitaro Suzuki jossain yhteydessä totesi.

Blaise Pascal (1996): Mietteitä. Suom. Martti Anhava. WSOY.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti