”From Saussure
(so sure) to not Saussure (so sure) at all.”
”Tämä traditio on kuitenkin perustunut käsitykselle pysyvästä
minästä ja kohtalaisen vakaasta todellisuudesta tuolla jossakin,
todellisuudesta, joka on riittävän tiheä, jotta siihen voi iskeä
naulan, johon puolestaan voi halutessaan ripustaa taulun.”
”Kaikkialla oli selvää, että vanhat ajattelutavat, jotka
perustuivat henki-ruumis -dikotomialle ja ajatukselle kielen vakaasta
perustasta, olivat auttamattomasti passé.”
Malcolm Bradbury
Malcolm Bradburyn romaani Mensonge, strukturalismin salainen
sankari (suom. 1992, alkuteos My Strange Quest for Mensonge:
Structuralism's Hidden Hero, 1987) täyttää melkoista
kaunokirjallista tyhjiötä kohdassa 'filosofinen romaani', jos se
nyt sitten on romaani. Laajasti, tai miten tahansa ajatellen,
Platonin filosofiset teoksetkin ovat romaaneja – ei kai kukaan enää
pidä Sokratesta ja muita Platonin kirjallisia hahmoja muina kuin
fiktiivisinä henkilöinä. Mutta se on edelleenkin arvoitus, miksi
nämä kunnon kreikkalaiset alun alkaen nostivat nenänsä
ouzo-kupeistaan (kuten kirjoittaja huomauttaa) ja ryhtyivät
pohtimaan maailmankaikkeuden mysteereitä.
Ehkäpä ajat olivat huonot, niin kuin ne aina ovat. ”Näinä
aikoina emme voi toivoakaan ymmärtävämme, mitä tarkoitamme, sen
enempää kuin voimme toivoa tarkoittavamme, mitä ymmärrämme.”
Mutta auttoiko filosofia vai menivätkö asiat entistäkin
monimutkaisimmiksi. ”Ajattelen
siellä missä en ole, siksi olen siellä missä en ajattele”,
totesi Lacan lakonisesti asioiden saamasta käänteestä.
Entä mitä tekee tavallisen mukava normaali ihminen
filosofialla. Ei yhtään mitään. Kaikki yhteiskunnallinen (ja ehkä
kaikki muukin) viisaus perustuu mielipiteen muodostukseen, eikä
suinkaan ajatteluun. Riittää kun lyödään valmiit mielipiteet
pöytään ja valitaan niistä sopivin (järkevin, mukavin,
populistisin...). Jos se ei toimi, valitaan jokin toinen mielipide,
ja näin jatketaan vaikka tästä huopaamisesta seuraakin yleensä
kammottava différance. Mutta toisaalta ajattelu on kuin
villipeto häkissä, jos se päästetään irti – niin sitä ei
enää kiinni saada.
Tavallisen mukavan kansalaisen kannalta filosofiassa on sekin
hankaluus, että yhdestäkään vakavasti otettavasta filosofian
suuntauksesta ei saa juuri minkäänlaista tolkkua. Ihmeellistä on,
että siitä huolimatta olemme ”oppineet hallitsemaan luontoa,
rakentaneet kulttuurin, päässeet perille maailmankaikkeuden
rakenteesta, keksineet koirien kaulapannan ja ryhtyneet käyttämään
rinnakkaispuhelimia”, listaa Bradbury eikä edes aavista tuolloin
1980-luvun puolivälissä kirjaa kirjoittaessaan, että meillä on
nykyään (2011) tabletit ja älypuhelimet (siis mikä ihmeen
rinnakkaispuhelin?) – me voimme nykyään puhua vaikka suoraan
leukaamme ja toinen samanlainen (vaikkakin täysin erilainen) vastaa
ties mistä ties mihin.
Kaikesta huolimatta filosofia vaikuttaa suoraan ja näkyvästi
elämäämme, vaikka emme osaa kaikesta filosofiaa edes epäillä.
Jälkistrukturalistisen filosofian syytä on, että nykyään taide
on niin huonoa kuin se on, että kaiken sortin seminaareissa etsitään
osanottajien sisäistä eläintä, että varsinkin nuoret naiset
hilluvat julkisilla paikoilla kivennäisvesipullot käsissään
(Perrier-ilmiö suoraan strukturalismi-dekonstruktion kotimaasta),
että yritysjohtajat kekkaloivat maisematoimistoissaan
paitahihasillaan ja että salaatteihin pitää lorauttaa
balsamiviinietikkaa. Toisaalta dekonstruktio on lopultakin löytänyt
myös Amerikan, sen ”jota Kolumbus ei kyennyt intiaaneilta
löytämään”.
Dekonstruktion tsunami on lyönyt aina pohjanperille saakka, vaikka
Nietzsche vasta äskettäin totesi, ”et maata, et vettä myöten
ole löytävä tietä pohjanperäläisten luo”. Me emme enää
tiedä kuka puhuu – ja mitä. ”Mitä väliä sillä on, kuka
puhuu”, sanoi Foucault. Ei todellakaan, jos ajatellaan vaikkapa
neo-strukturalistisia botox-huulia, jotka keikkuvat epämääräisesti
omia aikojaan ikään kuin jo ajat sitten vaiennutta puhetta
tapaillen. Kun lopultakin oli saatu maistaa eroavaisuuksien omenaa,
”ei ollut enää paluuta alkuperäisen viattomuuden tilaan, jossa
sanat ja asiat näyttivät luonnostaan kuuluvan yhteen”.
Ferdinand de Saussure nimittäin todisti, että sanat olivat
keinotekoisia ja että tämän seurauksena kaikille olioille oli
annettu väärät nimet.
Mistä
tämä niin vaikeasti ajateltava 'uusi filosofia' sai alkunsa. Sen
Bradbury haluaa kirjassaan selvittää perin juurin. Kaikki alkoi
Ferdinand de Saussuren 1900-luvun alussa pitämistä luennoista,
jotka julkaistiin postuumista. Teos Yleisen
kielitieteen kurssi (Cours
de linguistique générale)
(1916)
koottiin
Saussuren oppilaiden muistiinpanoista, pyyhkäistiin 'rumat kuvat' ja
muut 'harakanvarpaat' pois ja loput pantiin kirjaan. Saussuren
mukaan kieli jakaantuu langueen,
joka mahdollistaa sen, että ylipäätään voidaan puhua, ja
paroleen, joka
selittää sen, miksi kukaan ei ymmärrä mitä puhutaan. Monet
epäilevätkin, että koko Saussure on ymmärretty väärin, johon
tämän jutun alussa oleva sanaleikkikin viittaa. Joka tapauksessa
kyllästymiseen saakka on toisteltu käsitteitä merkitsijä
(signifioija) ja
merkitty (signifioitu),
sekä kummasteltu näiden väliin jäävää ylipääsemätöntä
kuilua. Se ei kuitenkaan (luultavasti) ole se sama kuilu, jonka yli
Kierkegaard aikoinaan hyppeli mennen tullen.
Tähän tyhjiöön nuo jälkistrukturalismin sankarit (kuten
kirjoittaja malttaa kertoa) sijoittivat milloin mitäkin. Eikö siinä
ollut ollut jo Kantista alkaen tiedostus, havainnoin reflektio.
”Kaikki havainnointimme toteutuu vain aistien välityksellä;
ymmärrys ei havainnoi mitään, vaan ainoastaan reflektoi.” No,
nyt siellä oli pelkkä 'ammotus', toisin sanoen epistemologinen
umpikuja. Aukkoa oli aikojen kuluessa yritetty tilkitä ties
millaisella teorianmuodostuksella, mutta tällä kertaa asialla
olivat dekonstruktion kivenkovat ammattimiehet. Lacan työnsi sinne
ties mistä freudilaisesta luutarhasta karanneen egon,
Foucault ihmisen näköisen substituutin, Barthes itse itseään
kirjoittavan tekstin, Derrida hämmästyttävän différancen
(japanilaiset innostuivat siitä niin suuresti, että rakensivat
sellaisen puusta), Deleuze
enkulautti
aukkoon
skitsoidisen pakoviivasoppansa ja lopuksi Mensonge tukki
aukon vanhoilla kalsareillaan.
Ehkä kaikkein merkittävämmäksi jälkistrukturalistiseksi kirjaksi
on noussut Roland Barthesin Tekijän kuolema (1993), jota
myytiinkin sangen mukavasti. Tosin Barthes ei menestyksestä
taloudellisesti hyötynyt, sillä hän ei saanut lainkaan
tekijänpalkkiota, koska oli mennyt väittämään, että lukijat
kirjoittavat kirjat tai (hän korjasi myöhemmin) teksti kirjoittaa
itse itsensä. Bradbury väittääkin nähneensä pari kuukautta
kirjan ilmestymisen jälkeen Barthesin kerjäämässä Pariisin
metrossa. Bradbury väittää myös nähneensä tekstin
kirjoittamassa itseään eli pöydällä oli pinkka valmista tavaraa
jo ennen kuin varsinainen auteur oli selvinnyt aamusuihkustaan
ja croissantistaan.
Kaiken tämän jälkeen oli miltei latteaa muistuttaa siitä,
muistuttaa kirjoittaja, että me emme suinkaan puhuneet kieltä, vaan
kieli puhui meitä, eikä se tehnyt sitä erityisen hyvin. Kukaan ei
uskaltanut muistella enää eksistentialismin auvoisia aikoja, kun
istuttiin vasemmalla rannalla mustat baskerit päissä ja
absintti-lasit kourissa, kun levyautomaatissa kähisi Juliet Greco ja
puheensorinassa vilisivät sellaiset sanat kuin angoisse ja
néant. Noina ikimuistoisina päivinä vapauden illuusio
saattoi törmätä valinnan ahdistukseen jo seisottaessa kahden oven
edessä, ”joista toisessa oli hameen kuva ja toisessa housujen”.
Garçon,
missä juomat viipyvät!
Realismi ei ole muuta kuin sellaisten ihmisten keksintöä, jotka
tosissaan kuvittelevat, että tuolla jossakin on jotakin. Yltiöpäinen
Sartre oli luvannut, että humanismi voidaan herättää vielä
henkiin, toisin ei aivan vielä – ensin oli tilattava lisää
ricardia. Sen sijaan kirjallisuudentutkimus (nouvelle
critique) osoittautui Barthesin johdolla niin hedelmälliseksi,
että sen dekonstruktiivista metodia voitiin soveltaa ”mihin
tahansa vapaapainista pesuainemainoksiin”. Eräskin tunnettu
uuskriittinen kirjallisuusarvostelija arvosteli menestyksekkäästi
Anttilan postimyyntiluettelon. ”Muutoksen tuulet puhalsivat
kaikkialla ja eräänä päivänä nähtiin sellainenkin ihme kuin
postmoderni lukija, joka ei tarvinnut kirjaa lainkaan.”
Kirjallisuudessa dekonstruktio oli tapahtunut jo ajat sitten. Sulassa
sovussa eri kustantajat julkaisivat vuosittain vain yhden kirjan;
tosin useamman kirjailijan nimissä, jotta saatiin sopiva määrä
ehdokkaita kisaamaan Finlandia-palkinnosta. Ja olihan se
kaupallisestikin kannattavaa, että kirjoja tuli joulumarkkinoille
useampi kuin yksi – näyttihän se äkkiseltään siltä kuin
ostajalla olisi ollut valinnanvaraa. Moderni musiikki sentään
sinnitteli pitkään, ja sinnittelee yhä – se kajahtaa kuin
toisesta maailmasta.
Postmoderni arkkitehtuuri riehui kaupungilla, päivänvalon näki
Centre Pompidou, josta tavallisella mukavalla ihmisellä ei ollut
juuri mitään sanottavaa. Paitsi, että onneksi Jumala ei ollut
kohdellut ihmistä kuten postmodernit arkkitehdit rakennusta,
”sijoittamalla suolet ulkopuolelle”. Taiteen dekonstruoiminen
johti siihen, että kaikki taideteokset olivat nyt kaikesta taiteesta
koostettuja lainausten kerrostumia. ”Taide on sen parempaa, mitä
huonompaa se on!” ”Enää ei tarvita kuin yksi museo”,
julisti kulttuuriministeri Malraux. Itse asiassa enää ei tarvita
kuin yksi seinä, johon sijoitetaan yksi ainut taideteos, jossa ovat
kaikki tyylit ja kaikki taideteokset yhtä aikaa. Tästä yhdestä
ainoasta taideteoksesta voidaan ottaa kopiota vaikka kuinka paljon,
se ei siitä huonone – eikä parane. Ja taiteen kokijat ovat
tyytyväisiä; heidäthän on dekonstruoitu jo ajat sitten, jo ennen
syntiinlankeemusta, viikunanoksalla. Seuraavaksi dekonstruoidaan
taiteilijat, mutta älkää (minä pyydän) dekonstruoiko museoita –
mihin sitä sitten enää kaupungilla kulkiessaan poikkeaa
jouissancelle helpottamaan 'hermoaan'.
Suuri perustava muutos oli saanut zeniläiset piirteet, vaikka kaikki
oli muuttunut aivan erilaiseksi, silti kaikki näytti olevan aivan
samanlaista. Kuten Foucault oli niin osuvasti sanonut, verratessaan
itseään strukturalisteihin. Foucault oli osoittanut, että
sellaiset käsitteet kuin 'hulluus' ja 'selväjärkisyys', 'sairaus'
ja 'terveys' ovat vain vallitsevasta valtajärjestyksestä syntyneitä
kielellisiä määreitä, joita sattumanvaraisesti sovelletaan
puolustuskyvyttömiin ihmisiin. Foucault oli osoittanut myös, että
kaikki historia tapahtui yhtä aikaa eikä jatkumona, kuten aiemmin
oli väärin oletettu. Tästä voitiin vetää sellainenkin
johtopäätös, että maailma ei ollutkaan tulemisensa tilassa, kuten
oli väärin luultu, vaan se oli tulla pamahtanut kertalaakista. Se
oli jo täällä valmiina, kuten oli kielikin, jo kauan ennen sen
puhujia.
Foucault oli kirjoittanut hulluuden historian, seksin historian ja
kaiken historian. Nyt kun valtarakenteet oli desakralisoitu, oli aika
dekonstruoida seksuaalisuus. ”Seksi on riittävän hankalaa
sängyssäkin, joten sen yrittäminen kirjahyllyssä on
käsittämättömän hybrististä.” Mutta oli niitäkin,
jotka ehkä tietämättömyydessään (ehkä obskurantismissaan)
viittasivat kintaalla Foucaultille ja kumppaneille. Vielä tulee se
päivä, sanoivat nuo juntit, kun kaikki tämä strukturalistinen
jälkihöpinä (porina, pärinä, surina...) haihtuu savuna ilmaan ja
on aika kaivaa esiin maalaisymmärrys, empiirinen terve järki. Minä
olen tätä mieltä ja sinä olet sitä mieltä, eikä siihen väliin
jää yhtään mitään epäselvää – ei edes tyhjää. Mutta
(narisi Kant kuin vanhasta kaapista) näissä kysymyksissä ”itseään
nurinkurisesti terveeksi kutsuvalla ymmärryksellä ei kerta
kaikkiaan ole mitään sananvaltaa”. Ongelmasta ei onnistuta
keplottelemaan eroon vetoamalla terveeseen järkeen, joka ei ole
mitään muuta kuin epätoivoinen yritys yhdistää jääräpäisyys
ja oivalluksen puute. ”Mutta se, jolla on tallella hitusenkin
verran oivalluskykyä, varoo visusti moiseen apuneuvoon
turvautumasta.”
Malcolm Bradburyn kirjan jälkisanat on kirjoittanut Michel Tardieu,
”Pariisin yliopiston strukturalistisen narratologian professori”.
Jälkisanat on kääntänyt David Lodge – johonkin kai tässäkin
viitataan, ainakin Bradbury pääsee kirjoittamaan itsestään
kolmannessa persoonassa fiktiivisenä henkilönä. Tässä vaiheessa
tulee todella anti-dekonstruktuaalinen olo, perua kai liiallisesta
lorvailusta vasemmalla rannalla. Ketkä tässä kirjassa oikeastaan
ovat oikeita historiallisia henkilöitä, vai eivätkö ketkään.
Jos Bradbury on Mensonge, niin kuka tämän kirjan on kirjoittanut,
David Lodge, vai? Ja kuka hullu on laatinut kirjan hakemiston? Vaan
mitäpä tuosta, antaa olla. Näinä kelluvan (ellei peräti jo
kuolleen) subjektin lopullisen epävarmoina aikoina sama silleen
jättämisen meininki koskee kaikkea: filosofiaa, uskontoa, taidetta,
politiikkaa, rakkautta... Ei vain oikein jaksa, antaa olla.
Kuinka tämä vallankumous puhkesi, kuka siitä on vastuussa ja
mitä meidän pitäisi tehdä syypäille, jos joskus saamme heidät
kiinni.
Malcolm Bradbury
(1992): Mensonge
– strukturalismin salainen sankari.
Suom. Mikko Lehtonen. Vastapaino.
Olipas juttu! Pitää vääntäytyä maanantaina katsomaan olisiko moista teosta Vaasan kirjastossa. On myönnettävä että kirjasta olen kyllä kuullut.
VastaaPoistaSen lisäksi epävarmuuteen olen käsittääkseni tottunut jo siinä vaiheessa kun synnyin keskosena. Siis se kysymys "ollako vai ei?" oli otettava tosissaan ja heti. Eikä se riittänyt vaan 3 kk ikäisenä meinasin kuolla vesirokkoon.