PÄIVÄKIRJASTANI

                        Kirjoittajan dilemma, Rooma 1983.

Joidenkin häijyjen jumalien ilkeänä kepposena on juoksuttaa tajuntojemme läpi alituista tekstivirtaa. Kun minut vietiin kouluun isoisäni Aleksander osti sen kunniaksi vanhan Rheinmetall merkkisen kirjoituskoneen. Siitä saakka olen purkanut paperille tuota tajunnan vuota. Varsinaista päiväkirjaa en ole koskaan pitänyt, vaikka monet paksut muistikirjat olenkin nimennyt eri paikkakuntien mukaan Firenzen, Rooman, Haldin, Göteborgin jne. päiväkirjoiksi. Kirjoittaa voi missä vain, junassa, lentokentillä, puistoissa, baareissa, aukioilla, ruokapöydässä, vessassa tai vaikka sängyssä puoliunessa. Jostain kumman syystä metsässä ei voi kirjoittaa, ehkä puut katsovat karsaasti. Suurimman osan teksteistä olen tuottanut käsin – en tietenkään ole voinut raahata mukanani raskasta kirjoituskonetta. Mutta runokokoelmani Krunoja taoin samaisella Rheinmetall-koneella, jolle kirjan ajattelemattomuudessani omistinkin. Silloisessa Suomessa kriitikoilla oli niin kova täpinä sosialistisen realismin perään, että Krunoja oli vuoden 1977 haukutuin kirja.

Kun nyt jälkeenpäin katselen tuottamiani tekstejä ymmärrän kyllä noita 'krunojani' haukkuneita kriitikoita, niin vähän teksteissäni on mitään ajankohtaista ja yhteiskunnallista asiaa – ne olisi aivan hyvin voinut kirjoittaa vaikka tynnyrissä. Kaiken lisäksi olen peräti ylpeä siitä, että olen pysynyt tiiviisti omassa 'tynnyrissäni'. En tiedä, olisiko siitä ollut mitään apua maailmalle tai minulle, jos olisin 'päivänpolttavia' kysymyksiä vatvonut. Sitä paitsi minähän olin koko ajan matkalla, jossain menneillä vuosisadoilla, mitä minä nykymaailmasta tiesin. Ei kai siitä sosialismistakaan realismia tullut, vai tuliko? Oheiset lähinnä kuvataidetta sivuavat viipaleet tekstieni suosta on onkinut Juha Ilvas kirjoittaessaan maalauksiani käsittelevää tekstiä Matka maalattuun maailmaan (2008). Niitä voisi kutsua vaikka tokaisuiksi.

Taide laajentaa aistimisen alueita ja herättää ne talviunesta, johon median kaikenpeittävä 'ruskeamaalaus' on ne uuvuttanut. Taideteoksen kautta havainto kurkottaa (hyppää, töytäisee) arkisen tuttuuden kuilun yli suoraan olemisen ytimeen.

Mikä tahansa on työtä ja kuka tahansa voi tehdä sitä. Mutta mikä tahansa ei ole taidetta eikä kuka tahansa voi ryhtyä sitä tekemään. Me olemme jo vaarallisen syvällä 'harmaan häpeän' alueella, jos me emme kykene erottamaan taideteosta teoksesta, joka vain näyttää taideteokselta.

Epävarmuus taideteoksen edessä on ajanut taideyleisön kirpputorille ja taiteilijat tuottamaan taidetta yhä 'tyhmemmillä' välineillä. Samaan aikaan suora kokemisyhteys taideteoksiin on karannut kauas elämismaailman horisonttiin, josta se ilkkuu kliseisenä kuvajaisena purppuraisin purjein.

Kuvallinen (esittävä) kuva on kuin jonkin puutetta, jota se ei kuitenkaan kykene korvaamaan, koska vain tuon 'puutteen' varassa se on voinut kuvaksi ryhtyä.

Maalauksessa, joka ei ole minkään kuvana, on ainutlaatuinen mahdollisuus nähdä jotakin, jota ei ole missään aikaisemmin nähty ja joka ei ole minkään poissaolevan korvikkeena. Tosin se vaatii näkijältään kykenemättömyyttä olla näkemättä 'tuttuja' asioita milloin missäkin väriläiskässä. Väriläiskä on vain väriläiskä.

Oikaisen sohvalle ja avaan television, siellä jaetaan Suomi-palkintoja taiteilijoille. Pitäisi keksiä jotakin tärkeätä sanomista, että saisi joskus jonkin kulttuuripalkinnon. Mietin sitä koko illan, mutta mitään tärkeää ei tule mieleen.

Oleminen on muuttunut pelkäsi oleiluksi ja taide on taantunut 'näkemisen juhlasta' tylsäksi inventaarioksi.

Nykyään kriitikon on helpompaa käsitellä taiteena kaikki se, mikä ei mahdu talous-, keittiö- ja urheilusivuille. Tulevien EU-projektien myötä kyllä kaikki saadaan tuotteistettua ja verkotettua yhdelle ja samalla sivulle. Ruotsissa suunnitellaan jo virallista kaavaketta, jolla luova akti (ns. taideteos) voidaan toteuttaa.

Urheilijan kipeä polvi aiheuttaa kipua koko kansan polvissa, kun taas taiteilijan hulluus ei tunnu missään, päinvastoin päät tuntuvat entistäkin kirkkaammilta.

Kuinka paljon valokuvan viehätys liittyykään läsnä olemattomien osiensa nostalgiseen kaipuuseen, varjojen suttuiseen estetiikkaan. Tuntuu suorastaan julkealta, että maalauksessa on koko ajan kaikki paikalla, kaikki näkyvissä.

Maalaus on peittämällä auki maalattu, ja sillä tavalla avoimena oliona se on outo ilmestys. Ei ihme, että siitä on vaikea järkevästi keskustella. Se ei ole niin kuin maailma, tuttuudella peitetty. Helppo on sanoa naapurille, että ollut kuivaa, kun ei ole satanut tai että on ollut kosteaa, kun on satanut koko kesän. Sillä tavalla se (maailma) on lähes kokonaan tuttuuden peitossa. Juuri siihen tarvitaan maalausta (taideteosta), ettei se kokonaan katoaisi.

Pane se kehyksiin ja sano, että se on taidetta. Ja niin siitä on tullut jo ongelma, esine, tarvike, jolla on habitus ja hinta.

Maalarin intuitio, oikea tie, sattuma, miljoona väärää tietä. Staflian edessä seisojan valinta, älä valitse!

Maalarille kaikki värit ovat ekstaattisia, paskanruskeakin!

Reaaliaikainen kuva ei ole kuva lainkaan; se on silkkaa todellisuutta.

Valokuvaksi litistyneessä maailmassa subjektin on alati iloittava siitä, että mitään yllättävää ei tapahdu.

Taiteilijana oleminen on taideteoksen tekemiseen kykenevää olemista. Aristoteles sanoi sen toisin: "Mahdollisuus on sillä, jolle mikään ei ole mahdotonta, kunhan siinä vain alkaa olla läsnä sen asian toteutuneisuus, johon sillä ajatellaan olevan mahdollisuus."

Se mikä on tullut, on tullut kokonaan. Kumma kyllä, se pitää paikkansa huonon ja jopa keskeneräisenkin taideteoksen kohdalla. Voisiko sanoa, kuulin oven keskeneräisen äänen…

Mitä sillä tarkoitetaan kun sanotaan, että taideteos ei toimi. Voisiko esimerkiksi kivi mennä epäkuntoon ja lakata toimimasta? Valitettavasti tämä minun pihakiveni on lakannut toimimasta.

Taideteos on eräänlainen kone (laite), johon voi siirtää (tyhjentää) ajan kokemisen painetta, inhimillistä kärsimystä. Koneen käydessä tyhjää käyntiään energiaa vapautuu luovaan ajatteluun, joutilaisuuden ylellisyyteen.

Tarkoittiko Rilke jähmettyneellä viipymisen tosiasialla valokuvaa?

Hienoja termejä: ajeeraus, päältäminen, supervenienssi. Mihin enää tarvitaan maisemaa, pelkkään kävelyynkö. Nietzsche sentään tanssi siellä.

Ymmärtämisen pakkomielle on ajanut meidät reaaliaikaisena tapahtuvaan spektaakkeliin, jossa kaikki on läpikotaisin selvitettyä; meidän pitäisi hävetä silmät päästämme tämän kaiken ymmärtämisen keskellä.

Millainen on mieli, joka ei riipu turhuuksissa, kysyi Mestari.

Sung-hui nosti risaa paitaansa ja paljasti koko mahtavan mahansa.

Tuokaa tänne se lurjus, karjaisi Mestari, että voin testata uuden piiskani.

Vähemmän on aina vain vähemmän.

Runoluonnos 17.5.2006

Yrmeän kissan istuessa kynnyksellä

ja puheen soljuessa tympeänä.

Siirsin viiksenkään värähtämättä

kavalasti kissan menneisyyteen.

Itse siirryin vähitellen nykyisyyteen

ja kohti tulevaa minän reaaliaikaa.

Minussa ei ollut tarpeeksi miestä,

että olisin kohdannut kissan katseen

ja kuunnellut sitä kuin mies kissaa.