maanantai 5. syyskuuta 2011

KAIKKI ALKOI MAALAUSTAITEESTA


Aallon hyvän ystävän Brancusin poiketessa Seinäjoella testattiin myös äärettömän pylvään toimivuutta lakeusmaisemassa. Seinäjokiset totesivat yhteen ääneen, että "liian mukkaasta". Niinpä Brancusin taivaaseen saakka yltävä pylväs pystettiin Tirgu Jiun kaupunkiin. 
Kuva S. J. Tanninen.


"Alvar Aallon arkkitehtuuria, kuten kaikkea mikä elää yli oman aikansa, voi tulkita monin eri tavoin. Jokainen tulkinta on enemmän tai vähemmän totta näkökulmaansa nähden, koska arkkitehtuurilla sellaisessa laadun määrässä on monia tasoja ja merkityksiä. Kamppaillessani tämän esseen parissa ihailtavimmaksi piirteeksi Aallon persoonassa nousee se, että hän ei koskaan kirjoittanut arkkitehtuurista."
Robert Venturi, A View from Campidoglio, 1984.

Eräässä artikkelissaan Göran Schildt mainitsee Alvar Aallon vanhoilla päivillään todenneen, että kaikki alkoi maalaustaiteesta. Tällä Aalto ei tarkoittanut pelkästään oman uransa alkua maalaustaiteen parissa, vaan maalaustaiteen vaikutusta moderniin arkkitehtuuriin ja etenkin kubismin ja abstraktin taiteen vaikutusta uuden funktionaalisen muotokielen syntyyn.

Nuoruusvuosinaan Aalto opiskeli Jyväskylässä maalausta Jonas Heiskan johdolla. Hän suhtautui niin vakavasti maalarinuraan, että kuvautti itsensä viisitoistavuotiaana paletti kädessään tuotantonsa ympäröimänä. Aalto maalasi maisemia, sisäkuvia ja asetelmia ajan hengen mukaan. Hänen esikuviaan olivat mm. Tyko Sallinen ja Eemu Myntti.

Arkkitehdin työn myötä Aallon suhde kuvataiteeseen muuttui. Theo van Doesburg piti Bauhausissa 1922 luennon, jossa hän vaati eri taiteenlajien yhdistämistä, uutta tyyliä joka yksilöllisten ilmaisujen sijasta muodostaisi persoonattoman kaikkien taidemuotojen tasapainoisen ykseyden, uuden kokonaisvaltaisen harmonian, van Doesburgin tavoitteena oli yksittäisen taideteoksen hävittäminen yhdistämällä maalaustaide, kuvanveisto ja arkkitehtuuri yhdeksi ja samaksi kokonaistaideteokseksi. "Voidakseen yltää uudenlaiseen täydellisyyteen modernin arkkitehtuurin on rakennuksissaan oivallettava maalaustaiteen ja kuvanveiston perimmäinen sisältö."

Aalto vastasi näihin vallankumouksellisiin vaatimuksiin esitelmässään 1947, siis varsin myöhään. "Minusta näyttää, että olemme hyvän matkaa sillä tiellä, josta taiteitten yhteys syntyy, ja tämä yhteys näkyy kudoksena, joka yhdistää 'kolmea taidetta' niiden alkujuuressa status nascendi, eikä pinnalla."

van Doesburg oli tällaista kokonaistaideteosta kokeillut jo 1926 ja luonut "synoptisen vaikutuksen maalaustaiteen ja arkkitehtuurin välille". Näin voitiin "konstruktio ja kompositio, tila ja aika, staattisuus ja dynaamisuus juottaa yhteen ehyeksi organismiksi". Aikakauden sloganiksi nousi: form follows function. Walter Gropius vaali Bauhausissaan ankaraa asiallisuutta.

Myöhemmin van Doesburg luopui kokonaistaideteoksen ajatuksesta. Konstruktio ja maalaustaide muodostivat kaksi erillistä maailmaa, joita ei koskaan voisi täysin sulauttaa toisiinsa. Ainoaksi mahdollisuudeksi näytti jäävän yritys saada ne toimimaan samassa tilassa samanaikaisesti. Filosofit olivat päätyneet jo ajat sitten ajatukseen, että maailma on korjaamaton: 'tulemisessaan' eriytyneet 'oliot' eivät enää ole palautettavissa alkuperäiseen status nascendiin. Myös tiukan linjan abstraktikko Jean Helion, joka oli ollut laatimassa van Doesburgin kanssa kumouksellista esteettistä ohjelmaa, teki äkkikäännöksen ja alkoi maalata yksitotisia figuratiivisia 'kuvallisia kuvia'. Sen tylsempää ei ollut enää yhtään mikään.

Alvar Aalto oli jo varhaisessa vaiheessa kääntynyt abstraktin taiteen kannalle. Modernissa arkkitehtuurissa ei moderni maalaus tekisi enää 'reikää seinään'. Tällaisen modernin maalarin Aalto oli löytänyt Fernand Legerissa, mutta kotimaassakin oli jo muutamia eteviä maalareita, jotka olivat "tulleet sille asteelle, että taulut menivät raamiensa ulkopuolelle".

Aallon omissa maalauksissa abstraktio on eräänlaista kolmiulotteisen tilan abstraktiota, ympäröivän miljöön abstrahointia, jossa voi nähdä kytevän arkkitehtonisen konstruktion – milloin tahansa sieltä saattaisi putkahtaa esiin rakennuksen hahmo. Kun taas taidemaalarille tila on pingotetun kankaan kaksiulotteista tilaa: maalari maalaa sitä kuin rummunkalvoa, kuin taivaankantta. Maalari ei kuvittele tuosta läpipääsemättömästä kalvosta, transsendenssin rajasta, mitään ylimääräistä esiin putkahtavan.

Puhtaaseen abstraktioon saakka eivät tietään löytäneet sen enempää maalaavat arkkitehdit Aalto ja Le Corbusier kuin myöskään kubismin luojat Picasso ja Braque. Mutta abstraktikoista ankarin Piet Mondrian vei taiteensa loppuun saakka täydelliseen tyhjiöön. Myös Mondrian puhui taideteoksen lopullisesta häivyttämisestä, mutta käänteisin keinoin. Hän näki visioissaan koko elinpiirin ja eritoten arkkitehtuurin muuntuvan taideteokseksi. "Silloin emme enää tarvitse kuvia ja veistoksia, koska elämme toteutuneessa taiteessa." "Olkaa kärsivällisiä, se päivä on tuleva." Mondrian saarnasi paatoksella "puhtaasta taiteesta" ja "puhtaasta plastisesta taiteesta" ikään kuin vanha taide renessanssista alkaen olisi syyllistynyt jonkin sortin syntiin. Ehkä olikin.

Tällainen hypoteettinen taiteessa asuminen on tietenkin hyvin lähellä sitä tilannetta, josta jo antiikin filosofit varoittivat, että kuinka käy taiteen kun sitä ei enää erota reaaliaikaisesta todellisuudesta. Modernin taiteen teoreetikotkin näkivät, ja näkevät ehkä yhä, taiteen ja todellisuuden välillä vallitsevan ylittämättömän kuilun; jos taide sortuisi todellisuuteen se lakkaisi olemasta taidetta.

Bauhausissa 1930-luvulla taiteillut Laszlo Moholy-Nagy unelmoi jo tuolloin valolla maalaamisesta ja valoarkkitehtuurista. Jos unelma kokonaistaideteoksesta olisi toteutunut ja jos nykyarkkitehtuuri ei olisi sellaista kuin se on, me voisimme kysyä nyt, kun me olisimme jo kyllästymiseen saakka asuneet näissä "taideteoksissa", että eikö olisi jo korkea aika siirtyä asumaan puhtaaseen valoon, tai ainakin jonkinlaiseen valohuuruun.

Ylenpalttinen asiallisuus oli tullut tiensä päähän. "Asioivatko" asiat enää, kysyi modernin ajan tärkein filosofi Martin Heidegger, joka näki maailmassa olemisen ja maan päällä viipymisen olevan nimenomaan asumista. Juuri asumisessa saattoi toteutua 'neliyhteys' maa ja taivas, jumalaiset ja kuolevaiset. ”Toki 'maan päällä' tarkoittaa jo 'taivaan alla'. Kumpikin merkitsee myös 'olla jumalaisten edessä' ja sisältää 'kuulumisen ihmisten joukkoon'.” Heidegger viittasi Hölderliniin, jota oli askarruttanut asumisen runollisuus ja ”taivaan arkkitehtuuri”. ”Mutta runollisesti ihminen asuu tämän maan päällä”, kirjoittaa runoilija ja näkee ihmisen ansioituneen tällaiseen poeettiseen mittaansa, vaikka eläisikin alituisessa elämisen vaivassa. Filosofi joutuukin myöntämään, että me ”asumme kerrassaan epärunollisesti”, mutta siitä ei todellakaan voi syyttää runoilijaa.


Entä jos modernin arkkitehtuurin muotokielen luoneet Aalto, van Doesburg, Le Corbusier, Gropius, van der Rohe ym. olisivatkin ihailleet tulenpalavasi ekspressionistista taidetta, niin millaista uutta arkkitehtuuria siitä olisi syntynyt. Tunnettuahan on, että Bauhausissa, teollisen muotoilun ja rakennusosaamisen kehdossa, ei työskennellyt koskaan yhtään ainoaa ekspressionistia. Jopa sellainen umpimystikko kuin Paul Klee ryhtyi Bauhausissa piirustelemaan teräväkulmaisia geometrisia muotoja, ilmiselvää 'funkkis'-arkkitehtuuria.

Mutta toisenlaisiakin ajatuksia oli, mm. Hugo Häring vastusti Le Corbusierin talokoneita ja oli sitä mieltä, että modernin funktionaalisen arkkitehtuurin ei olisi pitänyt sitoutua geometriseen muotokieleen. Ei ole olemassakaan inhimillistä ihmisen mittaista kuutiota; tällaiset puristiset muodot johtaisivat lopulta puristiseen ja vulgaariin mielenlaatuun. Ja eivätkö ne johtaneetkin, miten kävi idyllisten kirkonkylämiljöiden.

Stephen Toulminin kaltaiset ajattelijat näkevät, että 1900-luvun modernismi (ja näkyvimmin juuri arkkitehtuuri) oli lyhytnäköistä taantumaa 1600-luvun 'varmuuden filosofiaan'. Mutta sekin kortti oli katsottava rationalismin viimeisenä rynnistyksenä – uusi renessanssi ja uusi avautumisen aika voisi nousta vasta modernismin raunioista. Tekisi mieli sanoa, että kaikki alkoi maalaustaiteesta ja sinne se myös päättyi, mutta maalaustaide oli jo muuttanut jonnekin muualle.

Ironista oli että modernismin keskeisin teoreetikko Mies van der Rohe koki 'universaalien' ideoidensa kumpuavan suoraan kirkkoisä Augustinuksen ajattelusta. Toulminin mukaan van der Rohen rakennukset olivat yhtä lailla kotonaan (tai täysin vieraita) missä tahansa maailman kolkassa. "Hän hylkäsi historian ja maantieteen monimuotoisuuden ja erityisten ihmistoimintojen spesifiset tarpeet universaalien, ajattomien periaatteiden hyväksi".

Eikö jo tässä lyöty 'tieteen kehitysuskon' viimeinen arkunnaula. Kuka enää jaksoi uskoa (edes arkkitehtuurissa), että matemaattinen selkeys ja tarkkuus voisi johtaa universaaliin ajan ja paikan häviämiseen.

Myös postmodernin arkkitehtuurin lanseeraaja Robert Venturi iski van der Rohen tunnettuun dictumiin less is more kuuluisalla vastauksellaan less is bore. Venturin mukaan modernit mestarit olivat melkein oikeassa, mutta jääräpäinen pyrkimys tiukkaan yhdenmukaisuuteen olisi ehkä sittenkin pitänyt korvata moninaisuudella. Venturin näkemyksen mukaan modernisteista juuri Aalto lipsui eniten moniarvoisuuden suuntaan – Aalto oli lopultakin enemmän suomalaisen maiseman ja metsän kuin modernin urbaanin miljöön kasvatti.

Entä jos ekspressionistinen suuntaus olisi vallannut modernin arkkitehtuurin hierarkian. Hallitsisiko Seinäjoen maailmankuulua Aaltokeskusta dynaaminen kaaos, diagonaalilinjojen ja disharmonioiden hurja tanssi. Näyttäisikö Lakeuden Ristin huippu harakanpesältä ja kaupungintalo haljenneelta kanteleelta. Asuisimmeko me nyt tyytyväisinä viihtyisissä kaikilla mukavuuksilla varustetuissa risumajoissa, orgaanisissa talokomplekseissa, jotka kasvaisivat ympärillämme eräänlaisina asumispuutarhoina. Asumiskoneesta asumistarhaksi! Kaipaisimmeko me enää yhtään mitään, muuta paitsi hyvää taidetta. Sekin päivä on vielä tuleva, sanokaa minun sanoneen.


Artikkeli on ilmestynyt Seinäjoen Historiallisen Yhdistyksen vuosikirjassa Seinäjoen varrelta, 2006.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti