perjantai 23. syyskuuta 2011

IRTAUTUUKO TAIDE TEOKSESTA

´
Muinaisten mainioiden aikojen jury suunnittelemassa taidenäyttelyä. Kuva: The Mustard Seed Garden Manual of Painting. Bollingen 1956.


Taide on taidetta, kaikki muu on kaikkea muuta.”
Ad Reinhardt


Taide-lehden uusi numero (4/2011) käy ajankohtaisen aiheen kimppuun kysyessään, keitä ovat kuraattorit, ja mitä hittoa he tekevät? Kysymykseen vastaavat kuraattoreina toimineet eri taidealojen ammattilaiset. Hädin tuskin enää muistamme, miten noina mainioina entisinä aikoina näyttelyitä suunnittelivat ja pystyttivät taiteilijat itse, joko yksin tai ryhmissä (juryina). Silloin johtotähtenä oli näyttelyn selkeys (näyttävyys) ja yksittäisten taideteosten paras mahdollinen esillepano.
 

Nykyään näyttelyitä kuratoivat niin taidemuseoammattilaiset, taidehistorioitsijat, taiteilijat itse ja ketkä tahansa tehtävään kutsutut vapaat henkilöt, kuten Maaria Niemi kolumnissaan huomauttaa. ”Kansainvälisessä taiteessa kuraattorit nousevat arvohierarkiassa taiteilijan rinnalle, ohikin ja ottavat paikkansa bourdieulaisessa kentässä.” Mutta missä kentässä: taloudellisen vai kulttuurisen pääoman? Toisen ranskalaisen strukturalistin Lyotardin temmellyskentän nostaa esiin Aura Seikkula, joka ei koskaan ole ”uskonut rakennettuun taidehistoriaan”. ”Haluan nähdä taiteen teoksesta, näyttelystä tai instituutiosta vapaana.”

Me muistamme hyvin, miten taide irtautui 1960-luvulla museoista, gallerioista ja vanhoista kehyksistäänkin, mutta emme osanneet edes painajaisissa kuvitella, että taide irtautuisi teoksestakin. Miten se on mahdollista. Samat järkevät ihmiset, jotka eivät usko sielunvaellukseen uskovat, että taide on irtautunut teoksista ja hilluu nyt vapaana henkenä kuraattorien luomissa keinotekoisissa sfääreissä. Tämä onkin nykyisessä kuratoinnin huumassa tuotettujen näyttelyiden pahin vitsaus: taideteokset eivät olekaan enää itsenäisiä teoksia, vaan eräänlaista 'apuvälineistöä', jonka avulla kuraattori loihtii esiin omaa elämyksellistä ”metataidettaan”.

Teoksellisuus on (ollut) niin tekijän kuin kokijankin kannalta taiteen tärkein ominaisuus. Senkin me muistamme, miten filosofi tähdensi taiteen ”asettuvan teokseen tekeille”. Juuri teoksessa taide tapahtuu, jos se jossakin tapahtuu. Elämyksellisyyden mitta on taideteos, eivät mitkään taideteosten ympärille luodut kehyskertomukset. Suorastaan mauttomuuksiin tuo 'tarinan haku' karkasi viime vuosisadan vaihteessa, kun museopedagogit elämyksellisyyden kaipuussaan näkivät milloin mistäkin väriläiskästä hyppäävän esiin salattuja symbolisia hahmoja. Väriläiskä nyt vaan saattaa olla vain väriläiskä – taiteessakin.

Me näemme ja koemme kaiken aina joksikin, vaikka havainto menisi syteen tai saveen. Havainto on Wittgensteinin mukaan joko niin tai näin – se on kätevää vihamielisessä ympäristössä, mutta taiteessa se on suorastaan saatanallista. Taide on ehkä ainoa asia maailmassa, jossa ei tarvitse nähdä jotakin nimenomaista tai yhtään mitään, jos niikseen tulee. Mutta nykyään taidenäyttelyissä (noissa vapaasti avautuvien kokemusten tyyssijoissa) kuraattorit ja pedagogit panevat erilaisilla tempuillaan katsojat näkemään etukäteen määritettyjä elämyksiä. Heidegger kirjoitti teoksessaan Taideteoksen alkuperä (suom. 1998) jo vuonna 1935 hämmästyttävästi nykyistä taidemaailmaa ennakoivasti: ”Elämys on määräävä lähde sekä taidenautinnolle että myös taiteen luomiselle. Kaikki on elämystä. Kenties elämys on kuitenkin se elementti, jossa taide kuolee.”

Loppujen lopuksi on aivan saman tekevää millä ammattinimikkeillä näyttelyitä tehdään. Kuvataiteen tulevaisuus on näyttelytoiminnan (yksittäisten taideteosten esittelyn) varassa – se ei juuri ylimääräistä kuorrutusta kaipaa. Jos kuratointi onkin toiminut kohtuullisesti museoissa on se paikallisten taiteilijaseurojen näyttelyissä valitettavan usein tuottanut surkeata ja väkinäistä katsottavaa.

B: Ja kuitenkin puhun taiteesta, joka inhoten kääntää selkänsä mahdolliselle, lopen uupuneena sen mitättömiin sankaritekoihin, tuskastuneena kyvyn teeskentelyyn, tuskastuneena kykyyn, siihen, että tehdään sama vanha asia hiukan paremmin, siihen, että edetään aavistuksen verran pitkin lohdutonta tietä.
D: No mitä pidät parempana?
B: Sen ilmaisemista, ettei ole mitään ilmaistavaa, ei millä ilmaista, ei mistä käsin ilmaista, ei voimaa ilmaista, ei halua ilmaista, ja samalla pakko ilmaista.

Samuel Beckett, Three Dialoques, 1949.




1 kommentti:

  1. Terve!

    Minä olin Tampereella suunnilleen sen 60-luvun enkä muista että taide olisi vaellellut irrallaan Hämeenkatua pitkin.

    Hesa on aina ollut vähän omituinen paikka.

    VastaaPoista