sunnuntai 10. heinäkuuta 2011

LUSMUILUA PUUTARHASSA




  Mustaselja kukkii, tangovieras Argentiinasta ja kesän ensimmäinen maamuna.



Istuksin puutarhan perällä avokatoksessa ja kirjoitan runoa. Lämmintä on lähes 30 astetta, ripsii hieman vettä ja ukkonen naurahtelee kaukana horisontissa. Iltapäivä on vasta alkamassa. Kaupungin suunnalta kuuluu etäisenä kajeena kaihoisat tangon sävelet – tänä kesänä yhtä aikaa suomalaiset ja argentiinalaiset; nehän ovat niin hämmästyttävällä tavalla samanlaiset ja erilaiset, että mielipiteen varassa elävää suorastaan huimaa. Erojen filosofillekin siinä on mietittävää. No, aivan samantekevää tästä kulmasta haarukoiden.

Sade yltyy, ukkonen lyö kovemmat tahdit kuin tangokansa. Pakko myöntää, olin itsekin eilen illalla tangoilemassa, tosin en kuullut siivuakaan tangoa. Dave Lindholm trubaduroi Uppalan kartanon tyylikkäällä terassilla, tunnelma oli suorastaan välimerellinen. Siitä ajauduttiin kelttiläiseen menoon Geltic Pubiin ja sieltä tsekkiläiseen kaaokseen Hospodaan. Hospodassa ei ollut yhtään tangoihmistä, vaikka se on sadan metrin päässä Lakeuden kutsun aukiolta, jonka liepeillä majailee kaikki nuo kymmenet tuhannet tangoajat. No, Hospodassa oli oikein mukavaa.

Tänään on suuren juhlan päivä, kolmatta vuottaan kasvava mustaselja (Sambucus nigra) on lopultakin täydessä kukassa, korkeudessaankin se lähentelee jo kolmea metriä. Sen kaverit, jotka istutin viime syksynä, ovat vasta metrisiä, joten marjoja ei taida tulla vielä tänä syksynä. Mutta ei se mitään, me varromme. Maailma koostuu jumalien kirjoituksista – ja meillä aikaa tulkita niitä kokonainen iäisyys, jotakin tuollaista kirjoitti sveitsiläinen naturalisti Charles Bonnet joskus 1700-luvulla. Pitäisi perustaa yhdistys, joka lainaisi mitä tahansa milloin tahansa.

Naapureiden grilleistä tulee vahvat käristyvän lihan ja makkaran hajut. Tällainen puutarhakaupunginosan kesäelämä on kasvissyöjälle ankaraa aikaa. Aivan turha tässä on lähteä kilpailemaan lyömällä marinoitua tofua grilliin – tappio on myönnettävä jo alkukesästä. Mutta mitäs tässä, humalanlehdet keikkuvat tuulessa ja ukkonen kovistelee vieläkin kaupungin laitamilla. Minulla on marsu yövieraana, se säikkyy ukkosta. Tarjosin sille paperikassia suojaksi, se livahti kassiin ja on siellä vieläkin. Vien sille voikukanlehtiä, niitä se ei voi vastustaa. Ja yhtäkkiä ukkosesta ei enää ole häivääkään, aurinko paistaa ja naapurissa nauretaan – se on taas tätä kesää ikuisesti...

Ja mikäs se tuossa nurmikolla eksistoi – kesän ensimmäinen nurmimaamuna (Bovista nigrescens). Alkaa sieniajat, se onkin jo syksyä se. Äkkiä meni tämäkin kesä.

Muistamatonta

Joutavaa lörpöttelyä iltapäivisin
        inkontinenssia ja räväkkää naurua
                 ja illaksi jotakin huumaavaa – Cavaa.
Murehtimista suosikkituolissa
        ikään kuin jotakin olisi tekeillä
                vaikka mitään ei tapahdu – koskaan.
Kun palaan kaikki muuttuu
        hankin uuden naisen ja auton
                ja illaksi jotakin huumaavaa – Cavaa.
Pitkät valoisat suvi-illat
        toikkaroin metsissä ja kannokoissa
               vihreillä sammalmatoilla – humalassa.
Jos näytät tien niin seuraan
        sinua vaikka maailman ääriin
               ja illaksi jotakin huumaavaa – Cavaa!


Mindfullness

Chilly chatting in the afternoons
       incontinence and vigorous laughs
          and something stunning for the night – Cava.
Grieving in your favorite chair
       as if something were going on
          although nothing will ever happen – never.
But when I come back everything is different
       I'll get a new woman and a car
           and something stunning for the night – Cava.
The long enchanted summer evenings
       I will ramble in the bushes
           through a green carpet of moss – drunken.
And if you will show me the way
       I'll follow you to the end of the world
           and something stunning for the night – Cava!

         SJT, The First of May in Madrid 1998



lauantai 9. heinäkuuta 2011

PALUU PIRKANPOHJAAN


Taiteilijat palasivat Pirkanpohjaan. Näyttely on avoinna heinäkuun loppuun.



Ajelimme Pirkanpohjaan heti kolean juhannuksen jälkeen (minä, Heikki ja Tuuli), mukanamme lastillinen kuvataidetta. Aurinko paistoi ja tunnelma oli korkealla, kesä oli juuri sellainen kuin se oli ollut Pirkanpohjan ensimmäisiäkin kesänäyttelyitä tehdessä 1970-luvulla. Niistä ajoista aikaa oli kulunut paljon, kaikenlaiset taiteen ismit olivat tulleet ja menneet, mutta yhä vielä monia vanhoja pirkanpohjalaisia oli paikalla täysissä (no, ainakin jonkinlaisissa) ruumiin ja sielun voimissa.

Pakostakin keskustelu lipsahti välillä noihin kesänäyttelyiden 'kultaisiin vuosiin'. Pirkanpohjan kesänäyttely oli aivan ensimmäisten joukossa, taso oli korkea, aikansa parasta kotimaista taidetta ja täkynä joukossa joka kesä myös muutama ulkomainen huippunimi. Meno oli huimaa, vuosittain yli kymmenen tuhatta kävijää, parhaimpana vuotena kävijämäärä taisi olla yli kuusitoista tuhatta.

Moderni taide oli noina 'kultaisina' aikoina voimissaan, kevyesti se nielaisi piiriinsä neorealismin, informalismin ja monet muut taiteen irtiotot (jopa sosialistisen realismin, jolla ei ollut mitään tekemistä taiteen kanssa). Näyttelyitä tehtiin taiteen vuoksi mutta myös taidetta ymmärtävälle (ja rakastavalle) yleisölle – taidetta ymmärtämättömät saivat hakea tukea ennakkoluuloilleen jostakin muualta kuin taidenäyttelyistä. Nykyään asiat ovat useimmiten aivan päinvastoin. Taidetta tekevänä ihmisenä tulee sellainen tunne, että taidetta on kannattanut tehdä ylipäätään siksi, että sai elää nuo luovan innoituksen vuodet, modernismin viimeiset henkäykset.

Nykyään kuvataide on (liian) usein kuvittamassa kirjallista teemaa (jotakin iänikuista tarinaa) ja visuaalisesta tiedostamisesta (reflektiosta) mitään ymmärtämätöntä yleisöä paapotaan lähes katekismuksellisin selityksin: mitä se on! Yhtenä syyllisenä tähän kuvataiteen kokemisen taantumiseen on ollut sanomalehdistö (toki muukin media on ollut kuin kusi sukassa), joka on hukannut taidekritiikin palstoiltaan ja sitä myöten kaiken aidon oivaltavan taidekirjoittelun, jopa niin että kartetaan hyvää taidetta ja jaaritellaan muhevilla adjektiiveilla huonosta. Lehtien nykyinen 'taidekirjoittelu' on loiventunut kohti askartelun ja teeskentelyn kuvauksia, samoilla kliseillä ommellaan loputon sumppu kaikesta taiteesta. Lukijan on mahdoton löytää tietään tuon lörpöttelyn läpi hyvän taiteen äärelle – jaksaako kukaan enää todellisen taidekokemukseen saakka, kun aikanaan itseään kriittisenä pitänyt lehdistökin yllyttää kirmaamaan kaikenlaisen helpon perään.

Tämä taidemaailman oheneminen ja liudentuminen on johtanut siihen, että vanhemmista taiteilijoista (joita entisinä aikoina kunnioitettiin mestareina) on tullut tälle yhteisölliselle (yhä traagisemmin soinistuvalle) yhteiskunnalle vaarallista jätettä. Olen ollut aivan liian monen kulttuuriministerin isännöimässä tilaisuudessa, jossa rintaan lyöden on vannottu pidettävän taiteilijoista huolta. Että yhteiskunnan henkinen tila näkyy siinä, miten se kohtelee taiteilijoitaan. Opetusministeriön viisaalla ohjauksella on pantu nämä vaaralliset yli 'kuusikymppiset' taiteilijaveteraanit ennenaikaiseen saattohoitoon. Ei tule taiteilijaeläkettä (nehän puolitettiin 1990-luvun lamassa, määräajaksi?) mutta ei tule enää myöskään apurahoja – että keiku nyt siinä sitten.

Kukaan ei kysy, että saattaisiko näillä alansa huippuosaajilla olla vielä jotakin annettavaa tälle ymmyrkäistäkin ymmyrkäisemmälle yhteiskunnalle ja ennen kaikkea sen asujille, ihmisille. Kuka vielä muistaa ihmiset? Me taiteilijat laskemme suuren painon uuden opetusministerin hartioille.