torstai 23. kesäkuuta 2011

PILVIEN PAIMENTAMISTA


                     
                   Poutapilvet rientävät Villenraitin yllä 24.6.2011.



Perduto è tutto il tempo
Che in amar non si spende.”
Torquatto Tasso

Kesäisten joutopäivien tärkeimpiä tehtäviä on pilvien paimentaminen, istua puutarhan perällä ja tuijottaa taivaalle. Siinä kohtaavat tila, valo ja värin dynamiikkaa aivan samoin kuin maalaustaiteessakin – se on kuin katselisi abstraktia maalausta joka maalaa itse itsensä. Korkealle kohoavien koivujen latvusten väliin jää juuri sopivan kokoinen alue taivasta yhden silmäparin tarkkailtavaksi. Joinakin päivinä taivaan kangas on aivan tyhjä, silkkaa sinistä äärirajoilleen saakka. Se on tylsää katsottavaa, kunhan edes jonkinlainen poutapilvenriekale nousisi näkyviin tai että edes lintu (tai lentokone) lentäisi yli ja sotkisi tyhjyyden. Joku on varmaan sanonut, että ellei pilviä ja lintuja olisi, niin taivaan täydellinen tyhjyys saisi meidät lopullisesti sekoamaan. Ellei ole, niin nyt on.

”Luettuasi tämän kirjan taivas ei ole enää ennallaan”, lupaa kustantaja Gavin Pretor-Pinneyn kirjan Pilvibongarin opas (2008) takakannessa. Ja tottahan tuo on. Ainakin tällaiselle harrastajapilveilijälle kirja kertoo pilvistä ja sääilmiöistä kaiken mahdollisen. Jo se tieto, että tuollainen keskiverto poutapilvi painaa noin 200.000 kiloa, panee miettimään. Vakuuttavaa on myös pilvien luokittelu, pelkästään poutasään kaunistuksista cumulus-pilvistä löytyy neljä alalajia, mahdolliset muunnokset ja täydentävät lisäpilvet päälle. Mutta uskottava se on, että pilvien kaaoskin on luokiteltu ja järjestykseen pantu.

Lajityyppien tarkastelun ohessa voi pilvistä bongata erilaisia esittäviä hahmoja, jotka kestävät vain muutamia sekunteja. Itse en tuollaisesta piittaa, edes lapasena en ymmärtänyt miksi pilvistä olisi pitänyt löytää jänis, kirahvi tai mitä milloinkin. Minua huimaa jo se, että pilvi on pelkästään pilvi. Abstrakti taide on minun taidettani, täydellistä ja ehdottoman syvällistä – minulle väriläiskän ei tarvitse esittää muuta kuin väriläiskää. Se on kaunista ja ihmeellistä. Minä viis veisaan tästä nykykuraattoreiden suosimasta epäitsenäisestä taiteesta, joka kaiken aikaa haamumaisesti viittaa itsensä ulkopuolelle johonkin kolmanteen – ikään kuin tässä ei olisi tarpeeksi olemista ilman etiäisiäkin. Eikö se ole tiedostamisen (esteettisen reduktion) kannalta petos, tuo alituinen joksikin muuksi ryhtyminen. No, vitsi.

Zen-mestari Immanuel Kant huomauttaa Huomautuksessa III (Prolegomena, 1783), että ilmiöt eivät ole millään lailla syypäitä, jos tiedostuksemme ottaa näennäisyyden todesta ja harhailee ties minkälaisten hahmojen parissa. Joten mitään ei ole tehtävissä ennen kuin tiedostus saadaan kuriin eli järkiinsä. Mitä tähän sanoo ainainen vastarannanhauki ja ajattelupukari Friedrich Nietzsche. Hän sanoo, että kaikissa olevaisissa yksi asia on mahdotonta – järjellisyys. Siinä se tuli. Säähän liittyy myös suuresti arvostamani filosofin ja feministin Luce Irigarayn outo huomautus, että turbulenssin ongelmat ovat jääneet selvittämättä siitä syystä, että miehillä ei ole minkäänlaista henkilökohtaista kokemusta nesteen virtauksista. Erityisesti hän mainitsee Nietzschen vierauden veden äärellä ja Heideggerin täydellisen pöllämistymisen ilmanvirtauksien suhteen. Tekisi mieli kysyä jotakin tyhmää, mutta tässä maassa ei enää voi kysyä keneltäkään mitään. Joten takaisin pilviin.

Myös Pretor-Pinney eksyy välillä pilvistä taiteeseen, ihmekös tuo. Kirjoittajan mielestä John Constable oli yksi parhaista pilvien kuvaajista, mutta yhtä vaikuttavaan dramatiikkaan hän ei yltänyt pilvienalisia maisemia maalatessaan. Eero Nelimarkasta voisi sanoa samaa, sillä mahtavaa pilvien draamaa löytyy hänenkin maalauksistaan, tosin lakeusmaalarilla ei paljon muuta maalattavaa ollutkaan kuin pilvet ja taivas. Muistan erään tarinan, jossa lakeuden maalarit olivat joskus 1950-luvulla kokoontuneet Kuortaneen järven rannalle keittämään vanhassa saunanpadassa ”taivaansinistä”. Jotkut maalareista pohjustivat kankaansa valmiiksi taivaansinisellä – hyvin pohjustettu oli jo puoliksi maalattu.

Mutta kaikki eivät ole syntyneet pilvien ystäviksi. Yves Klein ei sietänyt pilviä eikä sen paremmin lintujakaan, hänhän oli nimennyt taivaan yhdeksi teoksistaan ja standardisoinut taivaan sinen (International Klein Blue). Me tapaamme myös ystävämme Nietzschen, tuon auringonsakaran ottopojan, päivittelemässä pilviä Zarathustran hahmossa. Ensin hän ylistää taivaan kirkkautta, puhdasta ja syvää valonkuilua, jonka korkeaan syvyyteen hän haluaisi sinkoutua. ”Sinua katsellessa vapisen jumalaisista intohimoista.” Sitten tulevat nuo taivaan matelevat kiikkulaudat – pilvet. ”Mieluummin istun tynnyrissä tuijottamassa lukittua kantta, mieluummin istun kuilunpohjalla ilman koko taivaankantta – kuin näkisin sinut, valon taivaan, ajopilvien tahraamana.”

”Auringonlaskujen ihailu on takapajuisen mielenlaadun pettämätön merkki. Toisaalta ne vain jatkuvat. Eilisiltana rouva Arundel vaati minua menemään ikkunaan ja katsomaan upeaa taivasta, kuten hän sanoi... Ja mitä minä näin? En muuta kuin sangen kehnon Turnerin, huonon kauden Turnerin jossa kaikki taiteilijan pahimmat viat näkyivät liioiteltuina ja ylikorostuneina.” Näin kirjoittaa tuittupää Oscar Wilde. Jos on nähnyt yhden Turnerin on nähnyt kaikki Turnerit ja jos on nähnyt yhden auringonlaskun on nähnyt ne kaikki. Vai onko?

Tätä näkyä vasten tuntuu lohdulliselta nähdä sielunsa silmin uupunut runoilija Torquato Tasso Gianicolon kukkulalla nojailemassa ilta illan jälkeen puunrunkoon ja katselemassa Rooman yli tuota iänikuista auringonlaskua. ”Luonnossa ei ole mitään niin kaunista kuin kyyneleisestä pilvestä heijastuva auringonvalo”, kirjoittaa Henry David Thoreau, joka piti sään ja pilvien tarkkailua suorastaan ammattinaan. Moni muukin kuin Thoreau on huomannut miten auringonlaskun aikaan harsopilvet hohtavat oranssinkeltaisina kuin pilvimarjat (cloudberries in english), jotka ovat laskeutuneet korkeuksista pohjoisten soiden hillaville mättäille. ”Niiden muoto muistuttaa verhopilven keskikerroksessa sijaitsevan hahtuvapilviserkun yksittäistä pilvenhahtuvaa”, kirjoittaa Pretor-Pinney.

Kuriositeettina on mainittava Nicolas Reevesin kehittämä pilviharppu, joka luo musiikkia pilvien virtauksista. Ensimmäinen pilviharppu pystytettiin Quebecissa sijaitsevaan puistoon. ”Täydenkuun aikaan ihmiset saapuivat puistoon makuupusseineen ja yöpyivät sen vieressä. He vain makasivat ja kuuntelivat pilviä. Se oli ihmeellistä”, muistelee
ilmiselvästi jotakin 'virtauksien' päälle ymmärtävä ihmemies Reeves.

Keskiajan ihminen ei milloinkaan maalannut pilveä, ellei sen päälle ollut tarkoitus asettaa enkeli... me sen sijaan kieltäydymme uskomasta, että pilvet voisivat pitää sisällään mitään muuta kuin vettä ja rakeita.”
John Ruskin

Gavin Pretor-Pinney (2008): Pilvibongarin opas. Atena.



sunnuntai 12. kesäkuuta 2011

HILJAISTA HISTORIAA



 Firenzeläisen vallan keskus Piazza Signoria kesällä 2010. Kuva: SJT.



Nautin hänen katselemisestaan. Hän oli solakka, pienipovinen tyttö, jolla oli suora ryhti, ja sitä hän vielä korosti vetämällä hartiansa taaksepäin kuin nuori kadetti.”
F. Scott Fitzgerald, The Great Gatsby (1925)

Mikrohistorian tultua muotiin olemme saaneet hämmästellä miten pienet ja olemattomat asiat maailmaa ovat pyörittäneet – ilman että yhtäkään laukausta olisi ammuttu. Suuri historiallinen kehityskertomus, johon uskoivat niin Hegel kuin myös Marx, on jo ajat sitten pantu kuuluisaan historian roskakoriin. Ja paljon sinne on vielä menossa ajatuksia ja mielipiteitä, jotka näinä lopun aikoina yhä liikkuvat pätevän maineessa. Mitään evoluution sankaritarinaa ei ole – maailma ja sen oliot ovat kehittyneet pienten sattumusten kautta. Se olisi voinut kehittyä myös aivan toisin – ja se saattaa sen tehdä vieläkin.

Olen lueskellut tässä paria kirjaa, Malcolm Gladwellin What the Dog Saw (2009) ja Peter Englundin Hiljaisuuden historiaa (2003). Gladwell käsittelee kirjassaan mm. ketsupin historiaa, joka ei todellakaan alkanut mistään tomaattikastikkeesta. Ketsuppia tehtiin jo satoja vuosia hedelmistä, vihanneksista ja sienistä ennen kuin amerikkalaiset alkoivat väsäämään tomaateista ja lisäainaista tuota joka paikan 'soosia', jolla sai pilattua kaikki ruoka-annokset samanmakuisiksi. Ensimmäinen tomaattiketsupin resepti ilmestyi amerikkalaiseen keittokirjaan 1801, mutta vasta 1800-luvun lopulla mm. H. J. Heinzin toimesta ketsuppi päätyi jokaiseen ruokapöytään.

Englund sivuaa Hiljaisuuden historiassaan myös ketsuppia käsitellessään hampurilaisen historiaa, joka on varsin lyhyt ja varsin amerikkalainen. McDonaldin veljekset olivat pystyttäneet 1930-luvulla lautakojun myydäkseen kehittelemiään pikaruokia ja kuumaa makkaraa, mutta sotkua tuli paljon ja astioita rikkoontui. Päästäkseen eroon astioiden tiskaamisesta he kehittelivät tuon ruokalajien täsmäaseen, joka voitiin syödä suoraan paperikääreestä. Mutta kuuman makkaran myynnin oli aloittanut muuan Feuchtwanger New Yorkissa jo 1890-luvulla. Makkaran päällä piti olla sinappia ja toki myös tuota uutta hullutusta ketsuppia. Lopputulos oli varsin sotkuista ja sormia polttavaa syötävää. Feuchtwanger kokeili jopa valkoisia irtohansikkaita, mutta hankalaa oli sekin. Sitten hän sai neronleimauksen, hän halkaisi sämpylän ja pani viillokseen kuuman makkaran ja 'soosit' – hot dog oli keksitty.

Englund kirjoittaa sujuvasti ja hauskasti monista vähälle huomiolle jääneistä länsimaisista keksinnöistä, jotka ovat kuitenkin vaikuttaneet suuresti kulttuurihistoriaan, kuten ruuvimeisselistä, hieromasauvasta, hammasharjasta, paperiliittimestä, silmälaseista, naisen rinnoista ja miehen vehkeistä. Äkkiseltään tuntuu, että miten nämä kaksi viimeistä ovat länsimaisia keksintöjä, mutta kyllä ne vain ovat. Varsinkin naisten rintojen ”muotoutumisen” historia on ollut suorastaan käsittämätöntä, sitä ei kykene selittämään sen paremmin evoluutio (ei edes kulttuurievoluutio) kuin kirurgin veitsikään.

Aivan kuin yhdessä yössä kohtalaisen muhkeista naisista muotoutui 1920-luvulla lattarintaisia jazz-tyttöjä, jotka tanssivat charlestonia kaiket yöt. Tämä muotoihanne jatkui läpi 1930-luvun aina toiseen maailmansotaan saakka. Lattearintainen nainen oli myös natsien mieleen, jopa niin suuresti, että ensimmäiset rintojen kauneusleikkaukset olivat rintojen pienennyksiä arjalaisiin mittoihin. Mutta kun vuoden 1945 jälkeen lattarintaiset poikatytöt paimennettiin tehtaista takaisin kotiin seksiobjekteiksi, niin mitä tapahtuikaan – kuin yhdessä yössä – naisilla oli taas muhkeat rinnat, muotiin tulivat pin-up-tytöt ja povipommit. Ja kuten Englund huomauttaa, 1950-luvulle tultaessa pienistä rinnoista oli tullut yhtä suuri ”vitsaus” kuin mitä suuret olivat olleet 1920-luvulla.

Järkyttävää on ollut miesten vehkeidenkin kehitys, vaikkakaan ei yhtä äkkinäistä kuin naisten rintojen. Jos rehellisellä korvalla kuuntelee ihmisten kuiskuttelua Firenzen taideakatemian aulassa, kun he katselevat Michelangelon uljasta yli nelimetristä David-veistosta, niin mitä he sanovat. Että onpas sillä pieni, onko veistäjä häveliäisyyttään kilkutellut suurelle sankarille noin pienen 'pilin'. Ei toki, Michelangelo ei ollut häveliästä sorttia eikä noina aikoina oltu häveliäitä muutenkaan. Decamerone oli jo ilmestynyt ja Venetsia oli yhtä suurta laillistettua porttolaa, jossa naiset kulkivat keskellä päivää paljain rinnoin, jopa räikeästi maalatuin rinnoin (body painting oli myös jo siellä keksitty).

Raaka tosiasia on, että renessanssin aikaan miehillä oli ällistyttävän pienet vehkeet. Itse asiassa tuo Davidin vartalon pituuteen suhteuttu ehkä vajaa viisisenttinen oli aikanaan melkoinen 'komistus'. Turhaan ei veistosta kuskattu vaivihkaa yön hämäryydessä veistäjän ateljeesta sijoituspaikalleen Piazza Signorialle, jossa se jo seuraavana päivänä herätti niin järkytystä kuin ihastustakin. Nykyään siellä seisoo kopio, mutta yhä vain se symboloi 'patukallaan' Firenzen kaupunkivaltion voimaa ja kunniaa. Mitä sitten seuraavina vuosisatoina tapahtui ja miksi, minä en osaa sitä selittää, mutta Peter Englund osaa.

Mutta ylivoimaisesti merkittävin länsimainen keksintö on ollut silmälasit, jotka antoivat länsimaiselle kulttuurille ylivoimaisen valttikortin. Silmälasit keksittiin Englundin mukaan luultavasti Firenzessä 1200-luvun lopulla, näin voidaan päätellä dominikaanimunkki Giordano da Rivalton 1306 pitämästä saarnasta, jossa ylistetään näitä uusia näkemisen 'vehkeitä'. Maalaustaiteeseen silmälasit ilmestyivät 1300-luvulla, kuten voidaan havaita Tomaso da Modenan Hugo Provencelaisen muotokuvasta vuodelta 1352. Mutta vielä Rafaellon maalauksessa Leo X ja kaksi kardinaalia vuodelta 1518 paavi pitelee hyppysissään arabialaistyylistä varrellista lukulasia.

Maan päällä on monia mainioita keksintöjä, jotkut mukavia, jotkut tarpeellisia. Ja jotkut niistä on suunniteltu niin hyvin, että ne ovat kuin naisen rinnat: tarpeelliset ja mukavat yhtä aikaa.”
Friedrich Nietzsche

Peter Englund (2003): Hiljaisuuden historia. WSOY.
Malcolm Gladwell (2009): What the Dog Saw and Other Adventures, Back Bay Books.

perjantai 3. kesäkuuta 2011

ÄKKINÄISEN MUMMON SIENIKEITOKSIA



                      Polun varrella törrötti nyrkinkokoisia korvasieniä.


Kesä yllätti jälleen kerran taiteilijan kirjaimellisesti villahousut jalassa. Suopursut ja mustikat kukkivat suorastaan raivon vallassa, ja ketunleivät levittäytyvät valkoisena kukkivana mattona pitkin järven rantaa. Hyttyset hyökkäävät kimppuuni heti, kun olen astunut ulos autosta, nekin ovat raivon vallassa. Nappaan suuhuni hieman ketunleipää ja muutaman koivunlehden, juuri muuta syötävää ei metsästä vielä löydykään. Tai niin luulen, kun en paremmasta tiedä.

No, toki puutarhasta on tullut popsittua muutakin kuin parsaa, horsmanlehtiä ja ruohosipulia. Jo pitkään on pöydässä ollut nokkossoppaa, voikukanlehtipestoa ja koivunlehtiteetä. En ehdi sauvakävellä kuin vajaan sata metriä, kun polun varrella törröttää nyrkinkokoisia korvasieniä, ikään kuin metsä olisi ryhtynyt kuulolle. Tämä viikonloppu mennäänkin korvasienimuhennoksen, skånelaisten uusienperunoiden ja alajärveläisen hapanruislimpun voimin.

Korvasienet teettävät suurta vaivaa ennen kuin pääsee edes ruoanvalmistukseen. Ensin pitää puhdistaa roskat, kusiaiset ja hiekanjyväset pois ja sitten keittää (5 min.) kahteen kertaan ja huuhdella välillä ja lopussa. Kannattaako se, maistuvatko ne enää miltään sellaisen käsittelyn jälkeen. Kyllä kannattaa ja kyllä maistuvat. Korvasienistä tulee hyvää muhennosta, ja miksei myös keittoa ja piirakkaakin.

Mutta jos aikoo tehdä John Cagen lanseeraama maineikasta sieniketsuppia (John Gage's Mushroom Catsup), on parasta valita suoraan pannuun kelpaavia metsäsieniä, tatteja tai herkkusieniä. Ketsupin teossa hermoja raastavin vaihe on sienien marinointi merisuolassa, joka perinteisissä englantilaisissa ohjeissa kestää vähintäänkin 24 tuntia, Cagen versiossa jopa 2-3 vuorokautta. Itse olen päätynyt käyttämään ”äkkinäisen mummon” versiota, johon kelpaavat melkein mitkä tahansa syötävät sienet, vaikkapa haperot. Ja talvella sienet poimitaan ketsuppiin pakastimesta.

Työnkulku on todella äkkinäistä. Loraus öljyä kuumaan kasariin ja siihen tirisemään lohkottu sipuli ja valkosipulia myös. Pilkotut sienet (kourallinen) heitetään perään. Suolataan sörsseli soijakastikkeella ja pyöritellään kunnolla kypsäksi. Maustamiseen käytetään viinietikkaa, chiliä, mustaapippuria ja mitä tahansa maun mukaan. Lopuksi otetaan sauvasekoitin ja ajetaan keitoksesta sileätä ketsuppia, lisätään nestettä (esim. vettä) jos on liian tymäkkää.

Sieniketsuppi on erinomaisen hyvää vaikkapa paahdetun ruislimpun päällä. Ja miksei yksinkertainen iltapala: salaattia, paistettuja tofukuutioita, villiriisiä ja sieniketsuppia. Lasillinen punaviiniä, kiitos.