torstai 5. toukokuuta 2011

MITÄ TAPAHTUI TAIDEKRITIIKILLE


          
           Taidekriitikko avaamassa katsojien silmiä sepposenselälälleen.



”Baudelairesta lähtien kuvataide ajattelee eikä puhu, se on hohtavaa ainetta ja muotoa, mutta se on lakannut olemasta kuva.”
"Kuvataide on kieltä joka kykenee ilmaisuun ainoastaan epähuomiossa ja viittauksien kautta: maalaus esittää meille poissaolon merkit"
Octavio Paz

Taidekritiikki hävisi sanomalehdistä kymmenkunta vuotta sitten, yhdessä yössä, kuten sanonta kuuluu. Ensin tuli tyhjä olo, varsinkin meille entisille kriitikoilla, joilta meni työ ja tulo. Puhuttiin paljon kritiikin tärkeydestä katsojan valistajana ja taiteen ”salakielen” avaajana. Mutta sanottiin myös, ettei taidekritiikissä ollut ollut tolkkua enää vuosikymmeniin, ja että kritiikeissä kehuttiin aina samat taiteilijat (kaverit) ja haukuttiin myös samat (ne ei-kaverit). Nyt taidekritiikkiä ei kaipaa enää kukaan, paitsi ehkä muutamat taiteilijat, jotka ehtivät tottua siihen, että heidän työnsä tuloksia haukuttiin sanomalehdissä. Sekin tuntui paremmalta kuin tämä nykyinen suuri hiljaisuus.

Mutta nyt kun tämä hiljaisuus on tullut – se tuntuu vapauttavalta. Minkä takia taideteoksia ylipäätänsä pitäisi arvostella. Ja mistä syntyi se luja uskomus, että oli olemassa sellaisia tahoja (kriitikoita), jotka tiesivät millaista taiteen piti tulemisessaan olla. Edelleenkin on arvoitus mistä tulivat nämä kriitikot, jotka paimensivat ”ismejä” ja vaativat alituisesti taiteen kampeamista nykyaikaan. Mistä he muka tiesivät millaista taidetta ”nykyaika” vaati, varsinkin jos heillä oli oma lehmä jo sarvia myöten suossa. Taide jos mikä on jatkuvaa ajan ja ideoiden kierrätystä, ikuista paluuta. Jos tämän tietävät taiteilijat, niin kai sen pitäisi tietää kriitikoidenkin.

Mutta vähitellen hiljaisuus on alkanut tympiä – minkä takia lukea sanomalehtiä jos niissä ei ole taidekritiikkiä. Ei minkään takia. Totta kai taiteesta pitää (pitäisi) kirjoittaa – vaikka riskinä onkin kritiikin kohtuuttomuus. Kriitikolla ei ole juuri muita keinoja taiteen kokemiseen kuin oma virittyneisyytensä: avautuuko tämä teos minulle vai ei, tykkäänkö siitä vai enkö, onko se hyvä vai huono tai jotakin siltä väliltä. Kriitikon ammattitaitoa ja työhönsä harjaantumista on juuri se, että hän suoraan teoksesta käsin havaitsee onko taiteilijan ideat ja tavoitteet siinä toteutuneet – olivatpa ne olleet millaisia hyvänsä. Tähän on pakko uskoa, muuten taiteesta kirjoittamisessa ei todellakaan ole mitään ”järkeä”.

Millainen kriitikko oli taidekritiikin isäksikin mainittu Charles Baudelaire, joka paremmin tunnetaan runoilijana, dandyna ja häikäilemättömänä flanöörinä. No, hän kyllä tytötteli George Sandia ja kutsui tätä jopa vessanpöntöksi. Mutta maalaustaiteen kriitikkona hän oli ensimmäinen joka näki esittävyyden läpi suoraan teoksen olemukseen, kuten Octavio Paz terävästi huomioi artikkelissaan Läsnäolo ja nykyhetki: Baudelaire taidekriitikkona (1967). ”Tämä vihreän ja punaisen harkittu käyttö tuottaa sieluillemme mielihyvää”, kirjoittaa Baudelaire 1845 Delacroix'n maalauksen äärellä ja syöksee samalla länsimaisen maalaustaiteen lopullisesti värien barbariaan. Ja se jos mikä on tehnyt hyvää meille kaikille.

Lopultakin oli jotakin katsottavaa, joka ei viitannut johonkin käyttötarkoitukseen tai johonkin itsensä ulkopuolelle. Me olemme unohtaneet millainen vapautuksen päivä se on ollut, varsinkin nyt kun me jälleen vapaaehtoisesti sovittelemme intentionaalisen näkemisen ja kaiken jonakin katsomisen umpiruskeita laseja viattomille silmillemme. ”Kauneus on keksittävä uudelleen”, vaati Baudelaire. Ehkä nyt pitäisi vaatia, että kuva on keksittävä uudelleen. Modernin syntyvuosina kuvataide ja musiikki kulkivat rinta rinnan – vuorovaikutuksessa – mutta nykyään uusi musiikki rientää suvereenisti omia polkujaan, kun kuvataiteella ei ole harmainta aavistusta minne se menisi.

Baudelaire kiinnittää huomionsa maalauksen välittömään vaikutukseen ja kokee värin ajattelevan omatoimisesti riippumatta esineistä joita se verhoaa, siis jo puoli vuosisataa ennen ensimmäisen abstraktin maalauksen ilmestymistä. Tästä Paz tekee kummallisen johtopäätöksen. ”Kuvataide vapautuu esittämisen tyranniasta vain langetakseen kirjoituksen orjuuteen. (...) sitä mukaa kuin esineen esittävyys pienenee, maalaustaiteella on taipumus olla vähemmän kuvallista ja sekoittua enenevässä määrin kirjoitukseen.” Ehkäpä juuri tähän samaan harhaan ei-esittävästä taiteesta eräänlaisena merkkien kielenä, jota sen salat selvitettyään saattaisi lukea kuin avointa kirjaa, perustuu myös taidekritiikin kaikkitietävyyden harha.

Paz menee niin pitkälle, että näkee Baudelairen ennakoivan kaavaa: ”väri ajattelee – kuvataide on kieltä”. ”Se on modernin taiteen toinen, puhdistava tie.” Tässä kaikuvat ikään kuin takapiruina Pazin meksikolaisten ystävien synkän muhkeiden muraalimaalausten visiot. ”Kieltäessään sille itselleen merkityksen antavien mielikuvien tuottamisen maalaustaide muuttui kimpuksi merkityksettömiä tilaan heijastettuja merkkejä.” Mutta samaan aikaan Paz ei voi olla näkemättä, että ”kuvataide ei solmi läsnäoloa: se on sitä itse”.

Paz päätyy Baudelairea lukiessaan käsitykseen, että nykyhetkeä tavoitellessaan moderni maalaustaide kääntyi itsensä ympäri ja syöksi itsensä muinaisuuteen, villi-ihmisen aikaan. Turhaan ei Baudelaire ylistä Delacroix'n maalauksia ”kannibaalin taiteeksi”. Tekisi mieli sanoa, että mitäs minä juuri äsken sanoin ajan ja ideoiden kierrätyksestä. Mutta vaikka kuinka mieli tekisi, en lainaa mitään Latourin kirjasta Emme koskaan ole olleet moderneja (2006).

Me olemme buddhalaismunkin tavoin yli sata vuotta uneksineet modernismista ja heränneet yhtäkkiä karmea epäilyksen vallassa, oliko se sittenkin vain unta, eikö silmämme koskaan avautuneetkaan – eikö mikään ole muuttunut. Pazin mukaan tämä paradoksi on riivannut koko modernia taidetta ja varsinkin sen kritiikkiä koko 1900-luvun ajan. ”Kenties ainoa vastaus”, kirjoittaa Paz, ”on nousta pystyyn ja lähteä uudelleen liikkeelle etsimään läsnäoloa, ei niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaan niin kuin olisi tapahtunut kaikki – tuo kaikki joka on yhtä kuin ei-mitään.”

Mistä etsimme ei-mitään? Mistä löydämme ei-mitään? Täytyykö meidän, jotain löytääksemme, ylipäätään tietää, että se on olemassa?”
Martin Heidegger

Octavio Paz: Ruhtinas ja narri, suom. Anita Mikkonen, Jyrki Lappi-Seppälä, Taide 1988.

1 kommentti:

  1. Yhtä lailla on tyhjää täällä kirjallisuuskriitikon päässä. Pää on täynnä mitä kummallisimpia ajatuksia luetusta, mutta minne sen voisi tyrkätä?Blogiin?

    Ei se oikein toimi. Olen yrittänyt ja siitä tulee kuivakiskoista hiustenhalkomista. Piilottelen niitä kotisivulle, ihan sellaisena kuin ne olisivat olleet Aviisissa, Satakunnan Kansassa, Vaasa-lehdessä, Keskipohjanmaassa - tai joskus jopa Lakeuden Kutsussa.

    Äh. Minulta puuttuu kustannustoimittaja, eli kotisivu tarvitsisi kulttuuritoimittajan tai kaksikin, mieluusti. Ottaisin mukaan musiikin, kuvataiteen, elokuvan, teatterin, sirkuksen, keramiikan, lasitaiteen, ylipäänsä kaiken muunkin mitä kutsutaan kulttuuriksi. En hyljeksisi edes filosofiaa.

    Onhan noita kirjallisuusjuttuja onneksi. Muutama. Ongelmaakaan ei ole koska keskustelu hoituu siinä samalla. Maksavat tahot vain ovat harvassa.

    En tiedä. Jotain pitäisi varmaan tehdä OPM:n virkamiehistölle, joka istuu siellä jossakin pönäköitymässä kun sen pitäisi katsoa mitä Suomessa tapahtuu ja olla vastuussa tästä kulttuurin viljelystä. Sen tehtävä olisi toimia mesenaattina, mutta sitä se ei ole kyllä tajunnut ikinä.

    Virkamiehistöllä on joku omanlaisensa verenkierto vissiin. (Bloggeri ilmoitti ettei voi toteuttaa pyyntöäni toimittaa kommentti ja nyt se ärjyy minulle että pakollista kenttää ei voi jättää tyhjäksi. Olin fiksu: kopsasin kommentin ennen lähetysyritystä!)

    VastaaPoista