keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

SUKSET RISTISSÄ



Näillä keleillä saattaa luonnonkauniilla Kyrkösjärvelläkin latu johtaa millaiseen jorpakkoon hyvänsä. Oikealla kohoaa taivaita hamuten kuuluisa Kyrkösvuori. Nietzsche ei koskaan hiihtänyt täällä!



Hiihtokausi lähenee uhkaavasti loppuaan jo paikallisella järvelläkin. Pari viikkoa sitten ilmestyi paikoitusalueen uimarannanpuoleiseen päähän kyltti: Järviladun ylläpito lopetettu, hiihto omalla vastuulla! Nyt tuo kylttikin on jo kadonnut, hiihtäjistä vain kaikkein huimapäisimmät työntävät enää sivakkansa karkean suolan tavoin rohisevalle järvenjäälle.

Järvi on laskettu tyhjäksi tulvavesien tuloa odotellessa. Jäässä on railoja, onkaloita ja omituisia reikiä, joista musta pohjamuta pilkottaa. Pohjaa vasten makaavan jään läpi on työntynyt kiviä ja mustia kantoja. Suurimmat kivet ovat syösseet ympärillensä jäänkappaleita ja mutaa kuin tulivuoret laavaa. Joidenkin kantojen päihin on muodostunut pieniä saaria kummallisine kasveineen ja epäilemättä myös omalaatuista elämää elävine asukkaineen.

Seuraan jonkun edellä menneen suksenjälkiä metsään, jonka kautta latu oikaisee järven toiselle selälle. Männyt tuoksuvat voimakkaasti pihkalta ja sulavan veden muodostamat purot juoksevat alas kalliolta. Mutta sitten sukset tarraavat sammaleeseen, tästä eteenpäin ei enää lunta ole, eikä edes jäätä, edellä menneen suksenjäljet ovat painautuneet vetelään savivelliin. Päätän palata takaisin. Nälkäkin kurnahtaa jo mahanpohjassa, mutta eikös sitä eilistä soijarouhesoppaa jäänyt vielä, ja yönmustaa ruislimppua. Aamupalaksi join vain teetä ja luin Nietzscheä, joka varoitti syömästä liikaa riisiä, samoin kuin perunaa, sillä se ”pääasiallisena ja määrättömästi nautittuna ravintoaineena ajaa viinan käyttöön”.

Sää on pilvistä ja harmaata. Mutta ikään kuin siitä johtuen on aivan tyyntä, eilen tuuli niin että se oli viedä pipon päästä ja housut jalasta. Toinen puoli järvestä on jo sulaa, joten sinne ei ole hiihtäjällä enää mitään asiaa. Siellä pitävät hirvittävää meteliä eri muotoiset ja näköiset linnut. Kolme lähes lentokoneen kokoista lintua suhahtaa ylitseni, kepeästi ne olisivat voineen napata minut mukaansa jos olisivat olleet sillä tuulella.

Pitäisiköhän hankkia lintukirja ja opetella tunnistamaan muitakin lintuja kuin harakan ja pääskysen. Vaikka mikäpä minä olen niitä nimittelemään, jääkööt silleen. Turvelautasta muodostuneen saaren rannassa on lunta vielä kinokseksi saakka, tosin se alkaa olla melko omituisen väristä, rusahtavanharmaata. Mutta ilma on raikasta, kosteaa ja helposti hengitettävää. ”Mutta joka siihen on tottunut ei halua elää missään muualla kuin tässä kirkkaassa läpikuultavassa voimakkaassa väkevästi sähköisessä ilmassa, tässä miehekkäässä ilmassa”, kajauttaa sotahuutonsa tuo kaikkien ulkoilmassa liikkujien ikioma filosofi.

Jääsohjossa luisto on huonoa, on kuin lykkisi karkealla hiekalla. Niemen kärjessä joku juoksuttaa koiraa. Sukset rusahtelevat ja kitisevät, mutta liioittelua olisi sanoa, että niistä kipunat sinkoilisivat. Vastaranta lähestyy kuin lähestyykin, Sitikan perätuhto pilkistää jo rantapöheiköstä.

Ei! Siellä meidän on liian vaikea elää: mitä voimmekaan sille, että olemme syntyneet ilmaa, puhdasta ilmaa varten, me valonsäteen kilpaveikot, ja että ratsastaisimme mieluimmin eetterihiukkeilla.... emmekä auringosta pois, vaan aurinkoon päin!”
F. Nietzsche

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti