keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

KONFUTSE HÖPISEE YHÄ


Teehetkeä odotellessa voi ryhtyä suurenmoiseen keskusteluun. The Mustard Seed Garden Manual of Painting. Bolingen sarjan näköisversio, 1956.



Konfutsen mukaan nuoren ihmisen elämä on sekasortoista etsintää, mutta noin kolmikymppisenä siirrymme ”perustusten valmistumisen” vaiheeseen. Ja juuri nämä ”epäilyksistä vapautumisen” ajat noin neljäänkymmeneen ikävuoteen saakka ovat parhaita vuosiamme. 50-vuotinaana ihmisen tulisi tuntea ”Taivaan tahto” ja tyytyä siihen. ”Jos jokin on ennalta määrätty, se tapahtuu ennemmin tai myöhemmin; jos jokin ei ole ennalta määrätty, ei kannata yrittää tehdä sitä väkisin”.

Konfutse eli itse vanhaksi kääkäksi, yli 70-vuotiaaksi, ja huomasi että tuossa iässä sopi jo höpistä mitä tahansa – eikä se juuri totuudesta poikennut. ”Kun on omaksunut kaikki säännöt ja korkeat periaatteet osaksi elämää, on helppoa seurata sydämensä haluja. Tämä on korkein aste, johon kukaan yksilö voi päästä. Vaikka se saattaa vaikuttaa hyvinkin helpolta tavoitteelta, sinun on karaistuttava tuhansista iskuista ennen kuin voit päästä siihen.”

Näin kirjoittaa Pekingin yliopiston Taiteiden ja viestinnän osaston professori Yu Dan kirjassaan Kiinan viisauden sydän. Kustantaja suitsuttaa, että Yu Dan on Kiinan suosituin mediapersoona, ”joka on näyttänyt menestyneen naisen mallia kotimaassaan” ja että ”hänen kirjansa signeeraustilaisuuteen saapui 60.000 ihmistä”. En epäile tätä yhtään, sillä Yu Dan on henkevänoloinen ja kaunis nainen – ja luultavasti viisaskin. Enemmän alan epäillä Konfutsea – jos tästä johonkin lähtisin – seuraisin luultavasti mieluummin Yu Dania kuin itsestäänselvyyksiä höpöttävää mestari Konia.

Mutta kuten kirjoittaja sanoo, ikuiset totuudet ovat yksinkertaisia ja ne tulevat yhä uudestaan. Pilkkoessaan palasiksi modernismin lähes jo voittamattomaksi luultua projektia Bruno Latour kirjoittaa kirjassaan Emme ole koskaan olleet moderneja: ”Moderni aika on viimein päässyt päiviensä päähän kuten suuri valtamerihöyry joka lipuu hitaasti ja sitten juuttuu paikoilleen Sargassomerellä.” Kaikki se, minkä moderni on torjunut ja niellyt ulkokullaiseen olemukseensa, palaa takaisin – tulevat idän kansat ja menneet ajat.

Kun katson pitkää työpöytääni, sen kannella seilaa kolme tietokonetta ja mittava määrä oheislaitteita, mutta myös sähkökirjoituskone 1980-luvulta ja vanha kirjoituskone 1950-luvulta ja erilaisia työkaluja, vasaroita, pihtejä, siveltimiä ynnä muuta. Nuo ikiaikaiset tarvekalut – joita ilman en pärjää päivääkään – karauttavat välillä ilkkuen ohi modernin. Ilman vasaraa en saa edes taulua seinälle ja ilman sivellintä – tikku jonka päässä on karvatukko – en saa maalatuksi minkäänlaista taulua. Vanha musiikki tulvii radiosta ja Konfutse jupisee ateljeen nurkalla ajatuksiaan Keskitien opista. Ja kuten Heidegger kirjoittaa ”...(ajattelussa) ei ole metodia eikä teemaa, vaan tienoo, joka on tienoo, koska se kohtaa, vapauttaa sen, mitä antaa ajattelulle ajateltavaksi. Metodi tulee hylätyksi, ei Tie, sillä pysyvää ajattelussa on Tie.”

Jos me emme ole koskaan olleet moderneja, niin miten käy postmodernin – huonostihan sen käy. Oikeastaan kaikkien ismien, joiden eteen on liitetty post, on käynyt huonosti. Mutta yksi asia, jolle kustantajat eivät usko käyvän huonosti, on elämäntapakirjat, ja sellainen tämä Yu Danin kirja ilman muuta on. Se kertoo eräänlaisesta vellihousu Konfutsesta, joka varoo visusti loukkaamasta poliitikoita, naapureita ja ennen muuta Taivasta. ”Puhuuko Taivas”, kysyy hän riutuneita käsivarsiaan kohottaen. Ei puhu vai, vaikka sieltä tulee vettä, räntää ja lunta – mutta vanhoja akkoja äkeet selässä sieltä ei tule, vaikka minulle on sellaista Pohjanmaalla pikkupojasta saakka lupailtu.

Mutta elämäntapakirjaa kustantaja arvelee minun (ja meidän kaikkien) tarvitsevan. Minä olen kiireinen, stressaantunut, yksinäinen ja minulla on kaikki modernin ihmisen vaivat ja tärinät. Näin kustantaja arvelee – ja oikeassahan se on. Kustantaja lupaa, että kirja tarjoaa raikkaita oivalluksia, joiden avulla voin saavuttaa tasapainon riivattuun elämääni. Ja kuin myrkkyä tehostaakseen takalieve toteaa Kiinan viisauden sydän -kirjaa myydyn maailmanlaajuisesti yli 10 miljoona kappaletta. Minäkin olen julkaissut kirjoja ja paras myyntini maailmanlaajuisesti yhden kirjan osalta keikkuu jossakin 600 kappaleen hujakoilla.

Miksi minä en ole luvannut yhdenkään kirjani takakannessa, että jokainen joka lukee tämän kirjan valaistuu samantien. No siksi, että minäkin olen vellihousu.

Yu Dan (2009): Kiinan viisauden sydän. BTJ.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

SUKSET RISTISSÄ



Näillä keleillä saattaa luonnonkauniilla Kyrkösjärvelläkin latu johtaa millaiseen jorpakkoon hyvänsä. Oikealla kohoaa taivaita hamuten kuuluisa Kyrkösvuori. Nietzsche ei koskaan hiihtänyt täällä!



Hiihtokausi lähenee uhkaavasti loppuaan jo paikallisella järvelläkin. Pari viikkoa sitten ilmestyi paikoitusalueen uimarannanpuoleiseen päähän kyltti: Järviladun ylläpito lopetettu, hiihto omalla vastuulla! Nyt tuo kylttikin on jo kadonnut, hiihtäjistä vain kaikkein huimapäisimmät työntävät enää sivakkansa karkean suolan tavoin rohisevalle järvenjäälle.

Järvi on laskettu tyhjäksi tulvavesien tuloa odotellessa. Jäässä on railoja, onkaloita ja omituisia reikiä, joista musta pohjamuta pilkottaa. Pohjaa vasten makaavan jään läpi on työntynyt kiviä ja mustia kantoja. Suurimmat kivet ovat syösseet ympärillensä jäänkappaleita ja mutaa kuin tulivuoret laavaa. Joidenkin kantojen päihin on muodostunut pieniä saaria kummallisine kasveineen ja epäilemättä myös omalaatuista elämää elävine asukkaineen.

Seuraan jonkun edellä menneen suksenjälkiä metsään, jonka kautta latu oikaisee järven toiselle selälle. Männyt tuoksuvat voimakkaasti pihkalta ja sulavan veden muodostamat purot juoksevat alas kalliolta. Mutta sitten sukset tarraavat sammaleeseen, tästä eteenpäin ei enää lunta ole, eikä edes jäätä, edellä menneen suksenjäljet ovat painautuneet vetelään savivelliin. Päätän palata takaisin. Nälkäkin kurnahtaa jo mahanpohjassa, mutta eikös sitä eilistä soijarouhesoppaa jäänyt vielä, ja yönmustaa ruislimppua. Aamupalaksi join vain teetä ja luin Nietzscheä, joka varoitti syömästä liikaa riisiä, samoin kuin perunaa, sillä se ”pääasiallisena ja määrättömästi nautittuna ravintoaineena ajaa viinan käyttöön”.

Sää on pilvistä ja harmaata. Mutta ikään kuin siitä johtuen on aivan tyyntä, eilen tuuli niin että se oli viedä pipon päästä ja housut jalasta. Toinen puoli järvestä on jo sulaa, joten sinne ei ole hiihtäjällä enää mitään asiaa. Siellä pitävät hirvittävää meteliä eri muotoiset ja näköiset linnut. Kolme lähes lentokoneen kokoista lintua suhahtaa ylitseni, kepeästi ne olisivat voineen napata minut mukaansa jos olisivat olleet sillä tuulella.

Pitäisiköhän hankkia lintukirja ja opetella tunnistamaan muitakin lintuja kuin harakan ja pääskysen. Vaikka mikäpä minä olen niitä nimittelemään, jääkööt silleen. Turvelautasta muodostuneen saaren rannassa on lunta vielä kinokseksi saakka, tosin se alkaa olla melko omituisen väristä, rusahtavanharmaata. Mutta ilma on raikasta, kosteaa ja helposti hengitettävää. ”Mutta joka siihen on tottunut ei halua elää missään muualla kuin tässä kirkkaassa läpikuultavassa voimakkaassa väkevästi sähköisessä ilmassa, tässä miehekkäässä ilmassa”, kajauttaa sotahuutonsa tuo kaikkien ulkoilmassa liikkujien ikioma filosofi.

Jääsohjossa luisto on huonoa, on kuin lykkisi karkealla hiekalla. Niemen kärjessä joku juoksuttaa koiraa. Sukset rusahtelevat ja kitisevät, mutta liioittelua olisi sanoa, että niistä kipunat sinkoilisivat. Vastaranta lähestyy kuin lähestyykin, Sitikan perätuhto pilkistää jo rantapöheiköstä.

Ei! Siellä meidän on liian vaikea elää: mitä voimmekaan sille, että olemme syntyneet ilmaa, puhdasta ilmaa varten, me valonsäteen kilpaveikot, ja että ratsastaisimme mieluimmin eetterihiukkeilla.... emmekä auringosta pois, vaan aurinkoon päin!”
F. Nietzsche