perjantai 18. maaliskuuta 2011

VOIKO TAIDETEOKSEN MYYDÄ



              Iltapäivän tungosta Villenraitin ateljeen ovella!



Dr. Zaius Oy 2018. Toimii Punavuoressa. Taiteilija maalaa kohtuuttoman kokoisia akvarelli- ja akryylimaalauksia rikkaille. Kansainväliset designtalot tilaavat häneltä kuvia ja teoksia toimitiloihinsa ja kutsuvat vaikutusvaltaisia henkilöitä ateljeevierailuille.”

Näin Eliisa Paavola visioi 2009 perustamansa osakeyhtiön Dr. Zaius Oy:n toimenkuvaa Taidemaalaus -lehden artikkelissaan Silloin aloin ottaa lahjattomuuteni tosissaan (Taidemaalaus 1/2011). Yrityksensä toimitusjohtajana hän on joutunut vastaamaan muutamaan visaiseen kysymykseen. Kuten taiteen kaupallisuudesta, onko tilaustöiden tekeminen huoraamista ja kuuluuko taiteen myynti lainkaan taiteilijalle?

Hankalia kysymyksiä. Taideteos on esteettisesti koettavissa oleva objekti, mutta useimmiten se on myös konkreettinen taiteilijan valmistava esine, jota voidaan kuljettaa paikasta toiseen ja vaikka myydä se jollekin, jos joku on niin hullu että sellaisen ”esineen” haluaa ostaa. Taideteoksen teoksellinen (taiteellinen) arvo perustuu sen kykyyn avata ja välittää ”maailmaa”. Tosin teoksen avautuminen vaatii katsojalta (kokijalta) erityistä virittyneisyyttä ja vastaanottokykyä, jonka kautta teos täydentyy esteettiseksi objektiksi.

Tässä kohdataan juuri se ongelman ydin, josta Mikel Dufrenne kirjoittaa vastaansanomattomaan tyyliinsä: ”Taideteos ei ilmene esteettisenä objektina moukalle, joka vain silmäilee sitä välinpitämättömänä.” Heidegger menee vielä pitemmälle, hänen mukaansa taideteos menettää teoksellisuutensa heti jouduttuaan minkä tahansa toimenpiteen – tutkimuksen, kritiikin, kaupan – kohteeksi. Mutta se saattaa palata osuessaan taas oikein virittyneeseen silmään. Dufrenne väittääkin, että kaikista muista objekteista poiketen taideteos puhuttelee vain havaintona. Tätä kautta saadaan vastaus aivan perimmäiseen kysymykseen, miten käy Mona Lisan kun Louvre on suljettu? Se muuttuu tietenkin pelkäksi esineeksi. Tyhjässä suljetussa museossa taideteokset lakkaavat olemasta esteettisiä objekteja; ne ovat siellä kuin mitkä tahansa turhanpäiväiset tavarat romuvarastossa.

Niille, joilla ei ole tuota vastaanottokyvyn virittyneisyyttä, taideteokset ilmenevät tarpeettomina esineinä. Tekeekö taide muka heillekin hyvää? Mutta myydäänhän sitä paljon muutakin tarpeetonta (ja vaarallistakin) tavaraa, joiden kylkiin on lisätty tuoteselosteet, millä ehdoilla niitä nautitaan tai ollaan nauttimatta. Pitäisikö taideteoksissakin olla varoitus, että teos saattaa jäädä avautumatta katsojan virittyneisyysrajoitteisuuden vuoksi. Entä jos näin tapahtuu? Voiko teoksen palauttaa avautumattomuuteen ja virittyneisyyden puutteeseen vedoten? Entä mikä olisi se kohtuullinen aika, jossa katsojan virittyneisyyden ja teoksen teoksellisuuden tulisi kohdata?

Onko ylipäätään mahdollista, että todellisessa taideteoksen ostotilanteessa osuisi yksiin ostajan hoksottimien vire ja lompakon ostovoima. Ainakin omalla työhuoneellani yleisin repliikki on: tämän minä ostan heti, kun saan ylimääräistä rahaa. Ja jos tuota ylimääräistä rahaa on, niin ainahan voi ostaa brändin vuoksi; jos on ostanut picasson, niin sehän saattaa olla hyvä taideostos, vaikka se ei koskaan teoksena avautuisikaan. Mutta näiden brändien ostajien varaan ei kannata (rivi)taiteilijan yritystä perustaa. Tämän on huomannut myös Eliisa Paavola, jonka ateljeen ovet eivät suurista odotuksista huolimatta ole ainakaan toistaiseksi paukkuneet ostajien rynniessä sisään ja ulos. Ostajia odotellessa Paavola on kuitenkin katsonut parhaimmaksi kääriä hihat ja ryhtyä itse myyntihommiin.

Voisiko tuota taideteoksen vastaanottovirittyneisyyttä millään tavalla parantaa. Loistava ratkaisu saattaisi olla iltapäiväkäyskentely taiteilijan seurassa. Museot ja galleriat voisivat järjestää vaikkapa sunnuntai iltapäivisin tällaisia sessioita näyttelytiloissaan, pari tuntia joutilasta vaellusta punsseineen ja kahveineen joutavia höpisevän taiteilijan kera. Tämä jos mikä nostaisi virittyneisyyden tilan ties millaisiin sfääreihin.

Lisälukemista:
Toim. Arto Haapala ja Markku Lehtinen (2000): Elämys, taide, totuus. Helsinki University Press.

1 kommentti:

  1. Kiitos kirjasta! Mainostin sitä mun blogissa pari päivää sitten. Mainostin sitä Kuntsilla eilen, mutta mitään varmaa ei siltä taholta näytä tulevan. Katsotaan nyt.

    VastaaPoista