Taiteesta puhuminen on taas ajankohtaista, kun kaikki puolueet ovat päättäneet pelastaa taiteilijat demaripolitiikan pitkään pitämästä ahdingosta. Paitsi perussuomalaiset, he ovat linjanneet luovan nykytaiteen tarpeettomaksi rasitteeksi. Puheenjohtaja Soini hörähti jo ties kymmenennen kerran jossakin TV-haastattelussa, että tarkoitus oli vain saada älähdys aikaiseksi. ”Ja tulihan se”, myhäili "persujen" pomo, mutta ei kertonut ketkä älähtivät ja älähtivätkö syystä. Pääpersu kertoi itse olevansa myös (tietynlaisen) taiteen ystävä, minkä hän oli käynyt edellisellä viikolla Ateneumissa tarkistamassa. Ja kyllä, Gallen-Kallelan Akka ja kissa oli toiminut erinomaisesti esteettisenä objektina, hän oli tunnistanut maalauksesta kummatkin, sekä akan että kissan.
Taiteenvastustajien tavaksi on tullut turvautua Platoniin, kun vähätellään taidetta elämää ilmaisevana ja ylläpitävänä voimana. Jo Platon vihasi taidetta, hän vihasi nimenomaan todellisuutta jäljentävää (esittävää) taidetta. Ja syystä, todellisuutta oli jo muutenkin tarpeeksi, miksi sitä olisi pitänyt lisätä taiteen keinoin. Mutta – sanovat puolustajat – Platon ei vastustanut taidetta, joka haki innoituksensa näkymättömästä. ”Tiedon, kauneuden, runouden tai rakkauden palvoja, joka luo näkymättömästä todellisuutta elää hyvää elämää”, kirjoittaa Reijo Kupiainen Platonin taidepolitiikasta esseessään Taideteos ja viisaus.
Tämä juttuhan on tässä. Rest my case. Mutta muistiinpanojeni raskauttamana jatkan vielä. En yritä purkaa Platonin ideamaailmaa, enkä edes yritä ymmärtää sitä, vaan lainaan hävyttömästi ja vedän mitä tahansa johtopäätöksiä. Jos (ja kun) ideamaailmassa on olemassa esineen ainutlaatuinen idea, on esineen (taideteoksenkin) valmistajan syytä pitää silmällä tuota alkuperäistä ideaa. Itse idea toki pysyy ikuisesti saavuttamattomissa, kuten kohtuullista on: ”Eihän paraskaan mestari valmista itse ideaa, mahdotontahan se olisi.”
Platonin mukaan tällainen jäljittelijä, taiteilijapersoona, on ikään kuin peilin kuljettaja: ”Silloin saat äkkiä aikaan auringon ja kaiken mitä taivaalla on, maan, itsesi ja muut elolliset olennot, esineet, kasvit ja kaiken.” Filosofi puhuu puusepistä, mutta lukee näiden mestareiden joukkoon myös maalarin, ”se mitä hän saa aikaan ei ole todellista; ja kuitenkin maalari tavallaan tekee sängyn”. Se ei tietenkään ole todellinen sänky, mutta siinä on sellaista jäljittelyä, ”joka saa aikaan tosiolemuksesta lukien kolmannen asteen tuotteen”.
Kolmannen asteen todellisuus. Huh huh! Mutta me emme luovuta, vaikka olemme jo kadottaneet imaginaarisen suhteen todelliseen ja joutuneet hämmennyksen tilaan. Jatkamme konsultointia: ”Jäljittely on siis kaukana totuudesta, ja se pystyy tuottamaan kaikkea nähtävästi siitä syystä, että se tavoittaa kustakin kohteesta vain vähäisen osan, joka sekin on pelkkää kuvajaista.”
Tässä kohtaa filosofi saa raivarin: ”Luuletteko nyt, että jos joku pystyisi tekemään sekä itse jäljittelevän esineen että sen kuvan, hän keskittyisi vakavasti kuvien valmistukseen, niin kuin se olisi hänen elämässään kaikkein tärkeintä ja parasta. Jos hän todella hallitsisi ne asiat joita hän jäljittelee, kai hän paljon mieluummin keskittyisi todellisiin tekoihin kuin niiden jäljitelmiin, kai hän pyrkisi jättämään itsestään muistoksi paljon jaloja aikaansaannoksia ja haluaisi mieluummin olla ylistyksen kohde kuin ylistäjä.”
Tässä ei enää puhu Platon, vaan ihmistä teeskentelevä Sokrates, hän syyttää Homerostakin rupiseksi jäljittelijäksi.”Niinpä meillä on täysi oikeus käydä hänen (runoilijan) kimppuunsa ja asettaa hänet maalarin rinnalle. Hänen aikaansaannoksensa ovat samoin kuin maalarinkin totuuteen verrattuna arvottomia, ja maalarin tavoin hänkin seurustelee sielun huonomman eikä suinkaan parhaimman osan kanssa. Koska valtiotamme on tarkoitus hallita hyvillä laeilla, voimme täydellä syyllä sulkea hänet sieltä pois.”
”Mutta se on tiedettävä, ettei valtioomme voida hyväksyä muuta runoutta kuin jumalhymnejä ja jalojen miesten ylistyslauluja.” ”Me kuuntelemme heitä suopeasti, sillä meillehän on vain edullista, jos se ei osoittaudu vain miellyttäväksi vaan vielä hyödylliseksikin.”
Myrkkymaljaan ei tässä enää tarraa vain katujen lörpöttelijä Sokrates, vaan myös hänen nyt jo maailmankuulu haamukirjoittajansa: ”Onhan erittäin raskauttavaa, että se pystyy tärvelemään myös kunnon ihmiset joitakin aniharvoja lukuun ottamatta.”
Mutta Valtion kolmannessa kirjassa Platon (ehkä fiktiivisen Sokrateen jo kuoltua) tarjoaa aivan uuden ratkaisun avantgardisteille (noille maasta karkotetuille valtion vihollisille), jotka yhä uudelleen luovat todellisuuden värien ja muotojen varaan: ”Voitelisimme heidän päänsä mirhamilla, seppelöisimme heidät villanauhoin ja lähettäisimme heidät toiseen valtioon.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti