torstai 17. helmikuuta 2011

PALUU MAAILMAN YTIMEEN



”Paluu” kannet auki revähtäneenä vasten maailma 1:n aurinkotuulta.



Hyvin suurista virheistä on hyvin vaikea ottaa oppia.
Karl Popper


Karl Popperin kolmen maailman mallin mukaan tarkasteltuna paljastuu jotakin olennaista myös ”taidemaailmasta”, niin marginaalinen ilmiö kuin se onkin. Kolmen maailman malli sopii tarkoitukseen erinomaisen hyvin, niin hyvin, että sen äärellä kokee suorastaan huimausta tai paremmin huimauksen vastakohtaa, mikä se lieneekään. Keksikäämme sille nimi, olkoon se nyt vaikka tuimausKantasana on tuima, jolla väitetään olevan Länsi-Suomessa eri merkitys kuin Itä-Suomessa. Siitä viis, koen siis parhaillaan Popperin kolmen maailman äärellä ankaraa tuimausta.

Popperin mukaan maailma 1 muodostuu fysikaalisista olioista ja objekteista, näkyvistä ja näkymättömistä materiaaleista, siis aineellisista olioista ja tapahtumista. Maailma 1:een kuuluvat maailma 1:n asukkaiden subjektiiviset kokemukset, kuten tietoisuus ja muut mentaaliset tilat. Olennaista on, että maailma 2:n "tilat" kykenevät vuorovaikutukseen maailma 1:n objektien ja asioiden kanssa.

Tästä voidaankin jo päätellä, että maailma 3 muodostuu ihmismielien ja -yhteisöjen tuotoksista ja inhimillisistä suorituksista. Siellä lymyävät taideteokset, työkalut, tieteen ja teknologian teoriat, kertomukset, myytit, instituutiot ja mielikuvituksen tuotteet ja oliot kuten Don Quijote, Hamlet, yksisarvinen jne. Tuo mielikuvituksesta ja luovasta työstä kasvava olemattomuuksien ”maailma” on ajat sitten ylittänyt kaikki fyysisen maailman mittasuhteet. Se huolestuttaa jo kulttuuriministeriäkin: ”Aineettoman ja henkisen pääoman, myös kulttuurisisältöjen, rooli kasvaa, kun raaka-aineiden ja koneiden pienenee.”

Popperin mukaan maailma 3:n oliot ovat fyysisellä olemuksellaan olemassa myös maailma 1:ssä. Asianlaita on ehkä näin ollutkin noina emergentin materialismin kullaisina päivinä, mutta nykyään on toisin. Maailma 3:sta suuntautuva takaisinkytkentä kahteen muuhun maailmaan näyttää tyysten sammuneen, ainakin jos asiaa tarkastelee nykypäivän taidetyöläisen näkökulmasta. Itse en ole vuosikymmeniin edes poikennut maailma 1:ssä. Ei ole kyllä kutsuttukaan.

Olen kyllä yrittänyt lähestyä maailma 1:tä, lähettänyt valtavat määrät kirjelmiä, apuraha-anomuksia, käsikirjoituksia ja muita hengentuotteitani. Mutta turhaan, maailma 1 ei vastaa. Kausaalisen vuorovaikutuksen yhteys on poikki. On olemassa tietysti sekin mahdollisuus, että se olenkin minä jota ei ole lainkaan olemassa – ei edes maailmassa kolme. Ehkä olen vielä huomattavasti mielikuvituksellisempi henkilö ja olioisuus kuin Don Quijote tai hänen kapinen hevosensa Rosinante. Ei ihmekään, että habitukseeni on pesiytynyt synkkä tuntemus, etten enää asu kenenkään kanssa samassa maailmassa.

Maailman jako kolmeen yksikköön näyttää varsin luontevalta ja järkevältä. Erityisen kätevää on ollut hätistää taiteilijat maailma 3:een – pois silmistä ja sotkemasta toimivaa kulttuuribyrokratiaa. Ja kuinka salakavalasti se on tapahtunut. Jo pitkään olen aavistellut, että monet muutkin ihmisryhmät kuin vain taiteilijat on karkotettu kivikovasta todellisuudesta maailma 3:n tuntemattomuuteen ja näkymättömyyteen. Sekin saattaa olla vain lumetta tai jokin pahanilkinen juoni jonkin aivan uuden maailman aikaan saattamiseksi.

Kulttuuriministerin mainitsema ”kasvavan kulttuurituotteiden- ja palveluiden kysynnän myötä ja kulttuuripoliittisten toimien avulla kehittynyt vahva kulttuurin infrastruktuuri” on ajanut jo ajat sitten taiteen ja taidekokemuksen yli. Taidemaailma on yhä kiihtyvää vauhtia jakautumassa  kulttuuripoliittisin toimin – virallisten (Suomi-, Finlandia- ym. palkinnoin palkittujen) taiteilijoiden viralliseksi taiteeksi ja maailma 3:n todellisuudesta kadonneeksi "taiteeksi", joka avautuu vain yksisuuntaisena ammotuksena ei-mihinkään.

Nykyään on suorastaan irvokasta puhua taiteen vaihtoehdoista ja moni-ilmeisyydestä; koko maa(ilma)han katsoo samaa virallista taideteosta, lukee samaa palkittua kirjaa ja kuuntelee samaa menestyksekkääksi arvioitua musiikkiteosta. Tärkeintä on infrastruktuurin toteutuminen, "virallinen taideteos" printataan vaikka suoraan kattoon tai tilaajan pakaraan, näin kulttuuripoliittinen käytäntö on toteutunut ja kävellyt suoraan niin taiteenkokijan kuin taiteilijankin yli.

Helkkari, että se näyttää hyvältä paperilla ja kuulostaa hyvältä kulttuurivaikuttajan puheessa. Ja kaikki on hyvin niin kauan kun häiritsevät taiteilijat ja taideteokset pysyvät piilossa maailma 3:ssa. Antaa kulttuuriministerin jatkaa: ”Samalla voidaan poistaa ne pullonkaulat, jotka vielä hidastavat kulttuurin alan toimijoiden kehittymistä, kasvua ja kansainvälisyyttä.” Ei ole epäilystäkään mitkä ja ketkä ovat nuo pullonkaulat. Lehtikuvassa ministerin tuimaava ilme toivottaa ne ikiajoiksi maailma 3:een.

Kuten sanottua, olen itsekin aikoinani vieraillut maailma 1:ssä, mutta mitään selkeää mielikuvaa ei mieleeni ole jäänyt. Vuosien mittaan olen tehnyt pitkää ja rankkaa paluuta maailma 1:een, mutta vaikeaa se on ollut  aina kun olen kuvitellut sen löytäneeni, se onkin jo jossain muualla. Olen matkannut upottavien soiden, kumisevien kallioiden, riivattujen risteysasemien, rähjäisten kylien ja outojen kaupunkien kautta. Ja aivan turhaan, maailma 1 on aina jossain muualla. Kirjoitin kokemuksistani ja ohivilistävistä paikoista muistiooni hataria merkintöjä ja lopulta koostin niistä kirjasen Paluu (2010).

Pakko kai se on myöntää, että paluuni maailma 1:een ei onnistunut edes mielikuvituksen keinoin. Matkaoppaat eivät kerro sinne tietä, kompassit eivät toimi ja tienviittoja ei ole. Aivan kuin olisin matkannut ei-mistään ei-mihinkään. Jos kyseinen teokseni sattuisi löytymään vaikkapa kirjastosta, niin eikö se silloin (fyysisenä esineenä) olisi jo maailma 1:ssä. Se lohduttaisi vaeltajaa, mutta epäilen sitä suuresti, samoin kuin koko maailma 1:n olemassaoloa. Tästä lähin pysyttelen täällä maailmattomassa marginaalissani.


Pieni laulu pienestä linnusta


       Yhä pöntölläs' sut nään.

                    _..//
                       ,,

                 Vaikk' jo syksy on!





Lähteet:
Seppo J. Tanninen (2010): Paluu, N.A.B.
Stefan Wallin: Kolumni, Seinäjoen Sanomat 16.2.2011.
Ilkka Niiniluoto (1990): Maailma 3:n oliot. Kirjassa: Maailma, minä ja kulttuuri, Otava.

5 kommenttia:

  1. Jaaha. Vaikuttaa siltä että välitilassahan me ollaan sitten täällä suurin osa. Byrokraatit ovat siitä ihmeellistä porukkaa että ne kelluvat aina, vaikka olisi millainen tulva tai hirmumyrsky.

    Meillä ei ole kuin pirullisen kylmä talvi, mutta kai sekin riittää. Niillä on minkkiturkkeja tarpeeksi. Vastakysymys tuohon on aina se että "et kai sinä ole kateellinen", eikä siihen voi vastata koska kysyjä on jo päättänyt asian puolestani.

    No, oletkos hiihdellyt myös, kumminkin?

    VastaaPoista
  2. Kirjaa aion hetikohta vaatia meille kirjastoon! Ehkä ne hankkivatkin.

    VastaaPoista
  3. Tällaisessa taidetta vieroksuvassa yhteiskunnassa kuten Suomi on tärkeää ylistää kaikkia näennäisiä toimia "kulttuuri-infrastruktuurin" ylläpitämiseksi ja nostaa sieltä vuosittain aina joitakuita "luovantyön" tekijöitä palkittavaksi. Näin ylläpidetään vähällä rahalla koko "kulttuurisektori" hiljaisena, vaikka tosiasiat huutavat uudistuksia tai edes palautusta 1990-laman leikkaamien taiteilijaeläkkeiden ja apurahojen tasoon.

    Olin itse mukana siinä kokouksessa, Vaasan läänin taidetoimikunnan edustajana, kun kulttuurimisteri kättäpäivää sanoen lupasi palauttaa apurahat ja varsinkin eläkkeet entiselle tasolleen. Niitä tullaan vielä lisäämän, hän sanoi. Missä se ketku nyt on?

    Suomessa on yli 3000 erilaista kirjallisten tekstien kustantajaa, mutta ainoastaan muutamalla "virallisella kustantamolla" on mahdollisuus (suora monopoli) myydä kirjojaan kirjakauppoihin ja kirjastoihin, muut joutuvat johonkin kummajaisten listalle, josta poimitaan mitä poimitaan.

    VastaaPoista
  4. Seppo, joo, tuohon törmäsin minäkin ja pieni kustantajani. Systeemi on järjetön. Samaan aikaan kirjoista, siis niiden sisällöstä, ei enää kirjoiteta lehdissä. Paitsi niissä, joita suurin osa ei lue, niin kuin Parnasso.

    Oikeastaan kuule, ilman blogeja kirjallisuudesta ei tietäisi kukaan yhtään mitään. Paitsi niistä muutamasta jotka saavat apurahoja ja jotka palkitaan. Niin, ja joilla markkinointi on kohdallaan ja naama sen näköiseksi suittu, että sitä näkyy naistenlehdissä.

    En tiedä mitä merkitystä FB:llä on, vähemmän sikäli, että puheenvuorot jäävät huudoiksi tai kuiskauksiksi.

    VastaaPoista
  5. Ajattelin että jospa tulisit kokoukseen. Ei näkynyt. Meillä oli mukavaa.

    VastaaPoista