lauantai 22. tammikuuta 2011

KOHTI LOPULLISTA PÄÄMÄÄRÄÄ



                              
  Luonnon katala juoni - se ryhtyi kauniiksi.



Luonto on tahtonut, että ihminen poistaisi itsestään kaiken, mikä kuuluu hänen eläimellisen olemassaolonsa mekaaniseen järjestykseen ja olisi osallinen vain siitä onnellisuudesta ja täydellisyydestä, jonka hän on itse oman järkensä myötä saavuttanut, vapaana vaiston vaikutuksesta.”
Immanuel Kant

Sain lopultakin luettua Gilles Deleuzen kirjan Kantin kriittinen filosofia (2010). Luulin jo välillä, ettei se lopu ikinä, vaikka siinä ei ole kuin 120 sivua. Kirja porautuu Kantin mielenkykyjen kriittiseen filosofiaan käsitellen Kantin teoksia järjestyksessä Puhtaan järjen kritiikki, Käytännöllisen järjen kritiikki ja Arvostelukyvyn kritiikki. Heti alkuun on sanottava, että Kantin maailmoja mullistava filosofia on minulle lähes kokematonta erämaata, jonne toistaiseksi en ole uskaltanut vielä lähteä, vaikka eväänä olisi ollut miten muhevaa sienipiirakkaa hyvänsä ja termoksessa parhainta vihreää teetä. Sitä paitsi suomeksi ei edellä mainittuja teoksia ole edes saatavana; Puhtaan järjen kritiikki ilmestyy suomeksi vasta tänä vuonna. 

Deleuze kirjoittaa tehokkaasti viljellen uuvuttavaa tautologiaa Kantin mielenkykyjen suhteita analysoidessaan. Mutta lopulta ankaran tahkoamisen tuloksena alkaa umpiruosteisesta raudasta kirkas terä pilkistää. Vaikka ”ymmärrystä ja järkeä vaivaa eri tavoin syvä halu hankkia meille tietoa olioista sinänsä”, niin siitä huolimatta ”ymmärryksen avulla emme saa mitään tietoa olioista sellaisena kuin ne ovat itsessään”. Maailma ja kaikki tieto siitä on mielenkykyjen tuotetta. Mutta mielenkykyjen sisäiset illuusiot voivat johtaa meidät myös vakaviin ”sielua, maailmaa ja Jumalaa” koskeviin spekulatiivisiin ongelmiin. Illuusiot kumpuavat järjen omasta luonteesta, edes kritiikki ei voi estää niiden muodostumista, mutta se voi estää ”illuusioiden vaikutukset tietoon itseensä”. Muutoinhan kaikki tietäminen olisi pelkkää luulottelua. (?)

Halukyvyn korkeampi muoto toteutuu pyrittäessä onnellisuuteen ja hyveeseen. ”Niinpä luulemme milloin onnellisuutta itseään hyveen syyksi, milloin hyvettä itseään onnellisuuden syyksi.” Mutta tämä antinomia on ylitettävissä, sillä ”puhdas järki vaatii hyveen ja onnellisuuden yhteyttä”. Taustalla vaanii ajatus mielenkykyjen hyvätapaisuudesta, vaikka halukyvyllä (vapaalla tahdolla) on yhtä hyvä mahdollisuus valita moraalilain vastaisesti paha. ”Kun valitsemme moraalilain vastaisesti, järjellä käsitettävä olemisemme ei lakkaa, vaan menetämme ainoastaan ehdon, jonka alaisena tämä oleminen on osa yhtä luontoa ja muodostaa toisten kanssa systemaattisen kokonaisuuden.”

Vasta kirjan kolmannessa osassa mielenkiintoni alkoi olla kympissä. Deleuzen mukaan juuri Arvostelukyvyn kritiikki valaisee Kantin 'kritiikit' yhdeksi sopusointuiseksi kokonaisuudeksi. Kuten jo tämän tekstin yllä olevasta Kantin lausumasta voi päätellä maailman lopullinen päämäärä on inhimillinen tajunta. Maailma oli jo sitä odottanut (kammottavan pitkät hiljaisuuden vuodet) ja ryhtynyt viekkaaksi. Maailma oli valmistautunut esteettiselle mielenkyvylle se oli ryhtynyt kauniiksi, suopeaksi meitä kohtaan. Nyt on pakko kysyä, että joko tällainen esteettinen mielenkyky on ilmaantunut maailmaan vai onko se vasta tulollaan jossakin aamusumujen ja päivänsavujen katveessa. Jääköön tämä paljastamatta.

Kantin kauneuden intressi koskee vain luonnon kauneutta. Kauniin ja hyvän suhde ilmenee vain luonnossa. ”Tämän vuoksi taiteen kauneus ei tunnu liittyvän hyvään eikä vaikuta siltä, että moraalisuuteen ohjaava periaate voisi synnyttää kauneudentajun taiteessa.” Tältä pohjalta Kant päätyykin lausumaan tylyn aksiooman: ”Kunnioitettava on se, joka lähtee museosta kääntyäkseen luonnon kauneuden puoleen..”

Tämä on täysin vastakkainen väite sille jo renessanssista juontuneelle käsitykselle, että nimenomaan taiteen kautta meille (ja meidän mielenkyvyille) on herännyt käsitys myös luonnon kauneudesta. (Petrarca kiipeämässä vuorelle.) Olemme jälleen päätyneet antinomiaan. Ikäni museoita kolutessani olen valinnut sekä museot että luonnon. Mielenkyvyt johtavat myös harhaan: hyvin muistan sen vaatimuksen, kun vaadittiin taidetta pois museoista viedään taide sinne missä ihmiset ovat. Se oli yhtä typerää, kuin vaadittaisiin, että viedään luonto sinne missä ihmiset ovat.

Näin yksinkertaista tämä ei ole. Kantin mukaan kauneuden intressi ei kohdistu ”kauniiseen muotoon sellaisenaan, vaan materiaan, jota luonto käyttää tuottaakseen muodolliseen reflektioon soveltuvia kohteita”. Tämä jos mikä on nerokas veto! Siis, värit, äänet ym. tarvikkeet eivät ole itsessään kauniita, mutta ne saattavat olla ”kauneuden intressin” kohde. ”Toisaalta taidekin saattaa paljastua omalla tavallaan alttiiksi luonnon tarjoamalle materialle ja säännölle.”

Sen paremmin järki kuin ymmärryskään ei kykene arvioimaan omaa parastaan, siksi aistittava luonto ihmisen kautta pystyttää yhteiskunnan, jossa perimmäinen päämäärä voi historiallisesti toteutua. ”Näin ollen se, mikä vaikuttaa mielettömältä yksilöllisen a priori järjen pyrkimysten näkökulmasta, voikin olla 'luonnon pyrkimys' varmistaa empiirisesti järjen kehittyminen ihmislajin puitteissa.” Tämä on se toinen luonnon juoni, jonka Deleuze uittaa liiveihini aivan kirjan lopussa.

Siitä, että maailma on tiedon kohteena, ei voi koitua sen olemassaololle mitään arvoa; maailmalle onkin oletettava lopullinen päämäärä, jonka suhteen maailman tarkastelemisella itsellään on jokin arvo.”
Immanuel Kant

Gilles Deleuze (2010): Kantin kriittinen filosofia. Tutkijaliitto.

torstai 13. tammikuuta 2011

KUINKA MEITÄ VIIHDYTETÄÄN



"Pihalla kuin lumiukko." Villenraitin nuoret taiteilijat ovat harjoittaneet tilataiteen perinteisiä aktiviteettejä.



Luullakseni meillä kaikilla 'Kekkosen aikaan' tajuisuuteen varttuneilla on tylsänpuoleinen näkemys, että parhaat puitteet maailmassa viihtymiseen tarjoaa ahkera työnteko ja sopivat vapaa-ajanharrastukset, kuten hiihto, kalastus ja saunominen hyvässä seurassa. Toki taiteitakin sopii harrastaa; itsekin tapasin Kekkosen ainoan kerran (elävänä) Ateneumissa Ars69-näyttelyn avajaisissa. Kekkonen näytti viihtyvän hyvin, kun taas minun piti Sakari Saarikiven kehotuksesta tarkkailla boheemitaiteilija Edward Kienholzia, ettei hän sytytä sikarillaan koko taloa palamaan. Pari päivää aikaisemmin olin turhaan etsinyt intendentti Saarikiveä hänen Ateneumin työhuoneestaan en löytänyt muuta kuin kirjakasan päällä käryävän piipun.


Kienholz oli mukava mies, hän rakenteli keväällä 1969 avustajineen Ateneumin vintille tilateostaan Roxy's. Näyttelyluetteloon teoksen tekotavaksi merkittiin ”ympäristökuva – miljöbild – environment”; tilataide ja sortin installaatiot olivat vasta tulemisensa kynnyksellä. Millainen kuva tuollainen ”ympäristökuva” voisi olla, jos sellainen ylipäätään olisi mahdollinen. Moinen käsitesekasikiö saattoi syntyä vain 1960-luvulla kuvataiteen viimeisessä suuressa myllerryksessä. Jos se olisi mahdollista (jossain mahdollisissa maailmoissa), se tarkoittaisi että ”ympäristökuva” olisi yhtä aikaa sekä kohde että itsensä kuva. Se olisi melkoinen kumous; minäkin voisin olla yhtä aikaa S. J. Tanninen ja S. J. Tannisen kuva. Muotokuvamaalarit kävisivät tarpeettomiksi.

Sen sijaan, että olisin saanut Kienholzin sikarinpolton järjestykseen aloin itsekin polttaa sikaria. Olinhan minäkin taiteilija, vaikkakin 'boheemiudessa' vielä kaukana mestarien tasosta. Mutta Kienholzia seurailemalla pääsin jotensakin jyvälle taiteilijana olemisesta ja viihtymisestä. Nykyään tuollainen oleminen ja viihtyminen ei ole enää mistään kotoisin. Tylsää mikä tylsää. Tosin vieläkin ollaan (mukamas) sitä mieltä, että taiteen harrastaminen tekee ihmiselle hyvää, suorastaan edistää viihtymistä ja estää antioksidanttien tavoin sairauksien puhkeamista.

Tuolloin 1960- ja 1970-luvuilla oltiin vakaasti sitä mieltä, että taiteentekeminen ei ole työntekoa ollenkaan ja vapaa-ajanharrastukseksikin melko joutavanpäiväistä. Minunkin vanhemmillani oli sellainen käsitys, että ”ei tänne viihtymään ole tultu”, työnteon piti olla ankaraa uurastusta – korkeintaan sunnuntaisin voitiin ottaa hieman rauhallisemmin. Tuntui kuin päivä olisi ollut pilalla, jos ruvettiin liikaa viihtymään. No, mehän olimme karjalaisia ja 'mopo' karkasi joskus käsistä. Mutta karvaasti sen sai aina tuta: ”Itku pitkästä ilosta”, kuten isoäiti asian kiteytti.

Posti toi mustanpuhuvan kirjekuoren, jonka päällä huutaa keltainen teksti VIIHDYTÄ ITSEÄSI! Tarjolla on ylivoimaisesti parhaat mahdolliset viihdekanat antennitalouksiin. Siis me asumme antennitaloudessa. Onko se rajoitus viihteytymisen kannalta, olisiko kaapelitaloudessa jotakin enemmän ja parempaa, entä lautasantennitaloudessa? Juuri kun ehdin heittää postit kierrätykseen soi puhelin ja innokas naisääni vakuuttaa, että viihdekanavani voidaan aktivoida kuukauden ajaksi nyt heti ainoastaan 40 senttiä per päivä, plus kaksi viikkoa aikuiskanavineen kaupan päälle. Ei kiitos, sanon, olen lähdössä matkalle. Pitääkö juuri nyt lähteä, kun olisi tällainen tarjous, mutisee pettynyt ääni.

VIIHDE ON HYVÄKSI! Näin vakuuttaa myös yksi television maksuttomista (miten niin maksuttomista!?!) ei-viihdekanavista. Viihdettä ei tarvitse enää hävetä. Pakostakin tulee mieleen 1960- ja 1970-lukujen intellektuellit, jotka eivät muka katsoneet televisiota lainkaan. Nykyään voi viihteyttää itseään sydämensä kyllyydestä aamusta iltaan. Ja se tekee hyvää! Liikuntaakaan ei tarvitse enää harrastaa, sen voi hoitaa kätevästi tanssimatolla (?) sisätiloissa. Eikö tässä lopultakin ole totuudellisuus nostamassa päätänsä. Kissan paskat se taide mitään hyvää tehnyt. Tylsää mikä tylsää. Eräs täkäläisistä haitarinsoittajista kirjoitti jo pari vuotta sitten yleisönosastossa, että yksikään tervejärkinen ihminen ei viihdy klassisen musiikin konsertissa tai nykytaiteen näyttelyssä, että sellainen viihtyminen on suurta teeskentelyä. Piinata nyt itseään mokomalla vain sen takia, että jotkut toiset 'piinaajat' luulisivat sinua kulttuuripersoonaksi.

Itse olen eksistentialistisen koulukunnan katveessa varttunut tylsän totinen persoona, suosikkimielialani on kepeä alakulo, jota pari angstin poikasta päivittäin höystää. Viihde sopii huonosti tällaiseen habitukseen, mutta moderni taide ja nykymusiikki on siihen vallan äikkistä. Viihtyäkseni en kummoisia puitteita tarvitse, useimmiten tilan volyymi ja valaistus väreineen ovat suoranaista ilotulitusta. Tuntuu kuin suurin osa taiteenlajeistakin (elokuvat, teatterit, valokuvat, videot ynnä muu muutaide) olisi silkkaa viihdettä. Myönnetään, liikaa provosoimatta, että poikkeuksiakin on.