sunnuntai 26. joulukuuta 2010

MIHIN HÄVISI PAHAJOKI

´

Pahajoen Osuuskassan talo 2010 ja 1926 maineikkaan Valtatie 66 varrella. 


Suomessa törmää harvoin paikkaan, jota nimeä myöten kutsuttaisiin pahaksi. Tällainen on Pahajoen kylä Alavuden ja Virtain välimaastossa. Sain joululukemiseksi kirjan Kaikki puhalti samaan hiileen (2004), joka kertoo osuuspankkitoiminnasta kyseisellä seudulla. Kirja kertoo paljon myös Pahajoen historiasta, sillä kylä oli valtakunnallisestikin osuustoiminnan kärkijoukoissa ja Pahajoen Osuuskassa perustettiin jo 1904, lähes heti kun se oli mahdollista. Näin Pahajoki oli osuuskassatoiminnan osalta vuosikymmenet ainoa valopilkku tuon laajan alueen mustalla kartalla. Tosin varsinainen toiminta pääsi alkamaan vasta 1909, kun osalle osuuskunnan jäsenistä meni pupu pöksyyn.

Tuona viitenä martona vuotena tapahtui kylän nimen kannalta ratkaisevia asioita. Samaan aikaan puuhattiin kylään kansakoulua, joka aloitti toimintansa 1908. Mutta koulu ei ollutkaan Pahajoen kansakoulu, vaan jostakin käsittämättömästä syystä Jokivarren kansakoulu. Pikku hiljaa koko kylää alettiin vänkäämään Jokivarreksi. Samoin paikallisesta nuorisoseurasta tuli Jokivarren nuorisoseura, kuten talon päädyssä lukee tänäkin päivänä. Kyläläiset olivat ja ovat edelleenkin pahajokisia, mutta he asuvat Jokivarrella. Äitini, jolla jo tuolloin oli ensimmäinen säästökirjansa Pahajoen Osuuskassassa, kävi 1930-luvulla tuota Jokivarren kansakoulua Pahajoella. Omasta mielestään hän on pahajokinen, mutta kun kysyy hänen asuinpaikkaansa, hän vastaa kierrellen että jossakin Jokivarrella. Yritin kerran tivata, että etkös sinä asu Pahajoella, niin hän tokaisi, "no, asunhan minä sielläkin".

Kaikki puhalti samaan hiileen -kirjan toimijat, kyläläiset ja Pahajoen Osuuskassan väki ovat pahajokisia, mutta kirjan kartoista ei Pahajoen kylää löydy. Eikä taida löytyä mistään muistakaan kartoista – Pahajoen kohdalla on pelkkää tyhjää. Tätä kaksinaisuutta kuvaa hyvin kirjassa tarina, jossa Jokivarren miehet ovat hakemassa kassakaappia Pahajoen Osuuskassaan. Jos he olisivat olleet ryöstämässä sitä, niin he luultavasti olisivat olleet Pahajoen miehiä. Kun osuuskassan perustaminen tapahtui Pahajoella, asialla olivat taas Jokivarren miehet. ”Neljä vuotta (Juho) Raision Helsingin matkan jälkeen Pahajoen kylässä materialisoitiin uutta aatetta konkreettiseen muotoon. Tammikuun 26. päivänä 1904 Hallilan taloon saapuneen joukon sosiaalinen rakenne olisi varmaan saanut tohtori Gebhardinkin...”

Näin Pahajoella ohitettiin sosialismia ja kapitalismia ns. 'kolmannella aatteella', asukkaat vaurastuivat ja oma osuuskassan talo avattiin 1926, sekin ensimmäisten joukossa. Jopa Hannes Gebhard paheksui rahan tuhlaamista omiin toimitiloihin, mutta myönsi myöhemmin pahajokisten olevan oikealla asialla. Mutta Pahajoen maineikas nimi taantui vuosikymmeniksi vain paikallisen jokipahasen nimeksi. Kunnes 1960-luvulla Postin laajentaessa konttoreitaan se putkahti esiin yhtenä uutena postina 63330 PAHAJOKI. Osoite toimii yhä, mutta konttori on mennyt menojaan.

Kaikki puhalti samaan hiileen on mainiota luettavaa, se kertoo värikkäästi noista ahkerista ja ennakkoluulottomistakin maaseudun asujista, jotka vaikeissa oloissa yrittivät parhaansa. Yli vyöryivät sodat ja katovuodet, mutta osuustoiminta-aatetta nämä omatoimiset 'anarkistit' eivät hylänneet. Kaikkeen uuteen he tarttuivat innolla. Pahajoen Ajokaluverstaassa tehtiin mm. maan parhaat kilpakärryt, ja turha kai mainitakaan, että jo 1910-luvulla johtaja Pukkila pörrytteli kylän raitilla omalla autollaan. Pahajoen Osuuskassan oman toimitalon avaamisen aikoihin johtaja lennätteli ihmisiä Edesjärvellä omalla vesitasollaan.

Kirjan kuvitus saisi olla rikkaampaa, Pahajoelta kuvia ei ole löytynyt lainkaan, paitsi yksi kuva osuuskassan hallituksesta 1928. Ilmakuva Alavuden kirkonkylästä 1932 esittelee harvaan asutun kylän, jonka keskustaa hallinnoi peltosarat, ja jossain siellä peltojen laidoilla jököttää kirkko ja Säästöpankin rakennus. Töysän Osuuskassan avajaisten yhteydessä 1961 pidettiin Arvi Mäenpään näyttely. Kuvassa on taiteilijan lisäksi joukko tuntematonta väkeä ja yhtenä heistä isäni Lauri Tanninen, joka luultavasti on suorittanut talon maalaustyöt – miksi hän muuten siellä norkoilisi.

Palauttakaa Pahajoki kartalle, niin me pahajokisetkin löydämme tiemme kotiin!

PS. Pahajoen koulun vihkiäisissä 1908 koulun nimi vaihdettiin siltä seisomalta Jokivarren kouluksi. Sen jälkeen Pahajoki katosi maisemasta ja kartalta. Alavuden historian (osa I, 1963) muinaislöytöjen luettelossa on merkintä: ”PAHAJOENKYLÄ, pieni tasataltta L. Raiskilan talon pellosta, 1885.” Mutta 1920-luvulle tultaessa Pahajoki löytyy enää vain sulkeista: ”JOKIVARRENKYLÄ (= Pahajoenkylä?), poikkiteräinen kirves L. Ikkalan talon maalta, 1926.” Ja löytöpaikka on kaikkien tuntema talo keskeltä kadonnutta Pahajoen kylää.

Miika Siironen (2004): Kaikki puhalti samaan hiileen. Jyväskylä.

Alavus kesällä 1932. "Viljelykset ulottuivat kirkonkylän keskustaan saakka."

maanantai 20. joulukuuta 2010

MERRY CHRISTMAS / HAUSKAA JOULUA

´


JOULURUNO 2010


Taas on joulu uusi,
         pöydät notkuvat kystä puuroa
         ja taivaalta puskee sankkaa lumikuuroa.
Vaan ei ole tunnelma kuin ennen,
         kun kynttilät lepattivat kuusipuussa
         ja hämärässä värjöteltiin omena suussa.

Ulkona luo nyt joulu loistoaan,
         valosarjat valaisevat pensasaitaa
         ja kuin liekeissä pihakoivukin roihuaa.
Salamoita iskevät porraspielet
         ja ledeinä leiskuvat räystäät ja rännit
         aivan kuin olisi ottanut umpikännit.

Ei yllä nenään tuoksu pihkan,
         ei kaiu korvaan kilke vieno kulkusten,
         ei raikaa riemulaulut tonttusten.
Missä viipyy kunnon väki,
         yksin tarraan punaviinipulloon
         ja upotan käteni perunalastukulhoon.

Millä tämä kaikki kuitataan,
         seniili on jo mieli ja muistamaton,
         vaan yhä se altis on ja niin malttamaton.
Ei lapsuuden joulujakaan muista kukaan,
         alituiseen täytyy niitä muistella
         ja ees taas kummastuneita päitä puistella.

Unhoon painuu tämäkin joulu,
         uudenvuoden melskeen humuun
         ja pakkasten huuruiseen kumuun.

                    OSKI KALTE

perjantai 17. joulukuuta 2010

MIHIN MAALAUSTAIDETTA TARVITAAN

´


Eiköhän ole aika viedä maalaukset varastoon ja lyödä seiniin 'saunapaneelia' kattoon saakka.



Tekisi mieli vastata, että ei mihinkään. Mutta katsotaan nyt. Taidemaalaus -lehden tämän vuoden viimeinen numero (4/2010) on ilmestynyt. Se on aneemisen väritön kuin tämäisen kaupungin joululehti. Nimestään huolimatta siinä ei juurikaan maalaustaidetta esitellä, paitsi jos nykyään valokuvauskin lasketaan maalaustaiteeksi. Mihin tätä lehteä tarvitaan? Tekisi mieli vastata, että ei mihinkään. Mutta vilkaistaan nyt kumminkin.

Pääkirjoituksessa päätoimittaja Tiina Lamminen ihmettelee seurakuntavaalien äänestysprosentin kasvua, vaikka halaistua sanaa ei vaalien edellä käydyissä keskusteluissa puhuttu seurakuntien suhteesta kuvataiteeseen. Keväällä järjestetään eduskuntavaalit – niidenkään yhteydessä ei ilmeisesti tulla puhumaan kuvataiteista sanan sanaa, vaikka iäisyyksiä kestäneet ongelmat taiteilijoiden eläkejärjestelmän, työllisyysturvan ja apurahajärjestelmän kehittämisen osalta ovat yhä vain korjaamatta.

Syykin ilmiselvien epäkohteiden korjaamattomuuteen selviää, kun lukee niin & näin -lehden syysnumerosta (3/2010) Antti Rautiaisen artikkelin ”Suomalaisen korporatismin juurilla”. ”Suomen poliittinen järjestelmä on sosiaalidemokraattinen korporatismi riippumatta siitä, mitkä kaksi pääpuolueesta ovat milloinkin hallituksessa. Sosiaalidemokraattinen se on siksi, että aate on hyväksytty osaksi virallista järjestelmää.” Rautiaisen mukaan Suomessa on yks hailee äänestääkö vasemmistolaista, keskustalaista vaiko kokoomuslaista sosiaalidemokratiaa. Siis, äänestämisestä ei ole mitään apua ongelmien ratkaisuun – äänestipä miten tahansa saa kuitenkin sitä samaa, mikä on jo muutenkin tilauksessa.

Taidemaalaus -lehden jutussa ”Maalaukset esiin!” Taina Repo on käynyt kaupassa, yliopistolla, pankissa, rautatieasemalla ja työnvälitystoimistossa ja ihmettelee, että miksi Suomessa on niin ankeata. Missä ovat kaikki taideteokset? Missä ne muuten ovat, mihin hävisivät pankkien, vakuutusyhtiöiden ja muiden laitosten taidekokoelmat. Pääsyyllinen on tietenkin nykyarkkitehtuurin älytön villitys tuhota kaikki vapaa tila sietämättömillä väliseinillä ja ulokkeilla – ja lopuksi kaikki päällystään saunatiloihin tarkoitetulla lautapaneelilla. Koko Suomi on yhtä saatanan saunakamaria. Pankissa jonottaessa on koko ajan sellainen tunne, että hetkellä millä hyvänsä hyppää jostakin paneeliovesta löylyhöyryinen alaston vilvoittelemaan. Ennen aikaan sai lepuuttaa katsettaan hyvää tekevässä maalaustaiteessa.

Missä on kaikki hyvää tekevä vapaa tila? Miten ihmeessä nykyään onnistutaan rakentamaan suuria rakennuksia niin, ettei niissä ole yhtä ainoaa tyhjää seinää mihin taideteoksen ripustaisi. Muutama viikko sitten olin kokouksessa, jossa keskusteltiin paikallisen uuden 2012 valmistuvan kirjaston tulevista taidehankinnoista. No, selvisi ettei sellaisia ole suunnitteilla – seinät päällystetään saunapaneelilla. Kaiken lisäksi tuo helvetin paneeli on niin kallista, että paljon halvemmaksi tulisi vuodata seinät maalaustaiteella.

Lehden paljastavin juttu on ”Tyhjästä tilasta pintaan ja kokonaisuuksiin”, jossa Jonna Hyry haastattelee arkkitehti Antti Ahlavaa. Jutussa selviää, että ”1950-luvulta lähtien arkkitehtuurissa on keskeistä ollut kädenvääntö 'täyden', symbolisoivan, erottautuvan identiteetin ja 'tyhjän', sarjallisen geneerisyyden välillä”. ”Yhteistyö maalarin kanssa rakennuksen sisäpintojen kehittämisessä tulisikin perustua yhteisymmärrykseen teoksen statuksesta: syntyykö yhteistyössä uniikkeja, kaksiulotteisia teoksia vai esoteerisempia, abstrakteja ja kolmiulotteisia elämyksiä.”

Ei kannata enää ihmetellä, miksi arkkitehdit olivat niin innoissaan Joseph Beuysin lanseeraamasta näkymättömästä taideteoksesta. Pakko myöntää, että onhan näiden perinteisten kaksiulotteisten maalausten sijoittaminen rakennukseen – arkkitehtoniseen 'pyhään' tilaan – jonkin sortin päälle liimaamista. Mutta ei kai nyt sentään ihan heittämällä, kuten Ahlava antaa ymmärtää, ja kehottaa etsimään nykytaiteelle sijoituskohteita TV:stä, internetistä, lehdistä jne. Esimerkkinä Ahlava ottaa abstraktin ekspressionismin: se sopii hyvin hikiseen baariin.

Tämän jälkeen ei enää otsikon kysymykseen tarvitse vastata. Jotenkin käy sääliksi arkkitehtejakin: he joutuvat pilaamaan hyvin suunnitellut tilat jos jonkinlaisilla ulokkeilla ja päällystämään seinät hirvittävillä puupaneeleilla, jotta niihin ei onnistuttaisi – vuosien kuluttuakaan – päälle liimaamaan tuota kammottavaa maalaustaidetta. Joten tulevaisuus ei parannusta lupaa, päinvastoin, parasta on totutella tuijottelemaan julkisissa tiloissa paneelien rakosien kolmiulotteisia esoteerisia elämyksiä. Mihin tässä enää prosenttiperiaatetta tarvitaan!

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

TALVINEN TAIDEMATKA

´


Katseen vaatimuksesta heräsi jälleen uutta tilaa nähtäväksi...

Tähän aikaan vuodesta matkalle lähtö aamukuudelta ottaa voimille tässäkin kaupungissa, josta on totuttu niin monesti vaivihkaa yötuimiin lähtemään. Mutta niin lähti Weimarin salaneuvos Goethekin tunnetulle Italian matkalleen ennen aamunkoittoa, rivakasti karkuun kiirehtien liian kuumiksi käyneitä naissuhteitaan. Minä en ole karkuun lähdössä, ei sinne päinkään, vaan taidematkalle. Lunta ripsii harvakseltaan ja pakkanen narskuu anturoissa kun astelen bussipysäkille. Siinähän se bussi jo onkin.

Olin etukäteen Facebookissa bussimatkaa kehunut, mutta tämän bussin iskunvaimentimet ovat jumissa ja joka ikisessä töyssyssä on selkäranka katketa. No, puolimatkassa tilanne paranee ja 'iskarit' alkavat toimia. Hämärää on koko päivän. Jossakin ABC:llä käydään kahvilla, mutta pussitee on mansikalla maustettua. Seuraavaksi bussi tyrehtyy Hvitträskiin johtavaan mäkeen, renkaat eivät pidä. Parin yrityksen jälkeen on luovuttava, porukka lähtee kävelemään ja kuski peruuttaa bussin takaisin käännöspaikkaan.

Hvitträskin pihassa on joulumarkkinat, lunta ripottaa edelleenkin ja käristetyn makkaran haju kiirii nenään. Meille on pöytä katettuna ravintolaan. Ruokaa odotellessa kerron käyneeni täällä viimeksi joskus 1970-luvun puolivälissä. Oli kesäinen sunnuntai, väkeä oli paljon ja trubaduuri lauloi. Me 'nuukat' taiteilijat emme ravintolassa syöneet, vaan kävimme piknikille järven rantaan. Pitkin päivää meitä seuraili punakeltaraitainen keskenkasvuinen kissa, joka heittäytyi ylen ystävälliseksi. Välillä se katosi, mutta kun olimme palaamassa junapysäkille, se oli jälleen pyörimässä jaloissamme.

Paikalliset sähköjunat olivat hiljattain aloittaneet liikennöinnin, ensimmäisenä juuri Kirkkonummen radalla. Junassa me huomasimme kauhuksemme, että kissakin oli hypännyt kyytiin. Haagan asemalla me jäimme junasta pois ja niin jäi kissakin. Päätimme sijoittaa kissan tilapäisesti meidän Orapihlajatien asuntoon siksi aikaa kunnes oikea omistaja löytyy. Kesä kului ja syksy ja talvikin, mutta kissalle ei omistajaa löytynyt. Kissa voi hyvin, paitsi että se oli raisun oloinen ja jokseenkin sekopäinen. Se kiipeili pitkin verhoja ja tiputteli kirjoja hyllystä ja hyökkäsi kirjoituskoneen kimppuun sellaisella raivolla, että se onnistui jopa kirjoittamaan muutamia 'runoja'. Aamulla se herätti nukkujat pyörittämällä karvaista käpäläänsä nenän alla.

Keväällä päätin viedä kissan Pahajoelle, takaisin maaseudun rauhaan. Ajoin vanhalla Anglialla yli 400 kilometriä kohti noita käsittämättömiä maisemia hullun kissan kanssa. Pahajoella kissa esitti tutut temppunsa, kiipesi naulakkoon ja kiisi lattian poikki hatun sisälle kätkeytyneenä. Isoäitikin havahtui unestaan ja hosui hämmentyneenä, että ”miun hattuinko se siinä män ja oliks sil häntäkii peräs”. Vastustuksesta huolimatta Eliel-kissa jäi Pahajoelle ja vähitellen siitä tuli oikea pahajokinen kyläkolli. Se kulki pellonlaitaa äitini kanssa lypsylle ja kehrää mornutti niin, että se kuului naapuriin saakka. Se oli päässyt lypsytuoreen maidon makuun. Talvet se istui keinutuolissa, siitä se ei väistynyt kuin pakon edessä. Yksi tällainen pakko oli kylän hierojan Semenovin Aunen taaja takamus, mutta se on jo toinen juttu.

Loppumatka sujuukin mukavasti muistojen myllerryksessä bussin keikuttaessa päätäni puolelta toiselle. Jossain unenhorroksen katveessa muistan viimesyksyisen sieniretken Pahajoelle ja teehetken vanhan seurantalon pihassa. Kaksi punakeltaraitaista kissaa istuksi seurantalon rappusilla. Ei se Eliel-katti aivan turhaa kylillä kulkenut.