torstai 28. lokakuuta 2010

ÄLÄ SÄIKÄHDÄ TAIDEREKKAA

´


Taiderekka vaanii Seinäjoen taidehallin nurkalla.


Eräänä lokakuun sateisena päivänä Taiderekka ilmestyi Seinäjoen taidehallin pihaan. Rekka on valmiina lähtemään kiertueelle kaupungin kouluihin. Rekan näyttelyineen ja ohjelmineen on toteuttanut Seinäjoen kaupungin opetus- ja kulttuuritoimi. Hanketta on tukenut Seinäjoen kaupunki ja Opetus- ja kulttuuriministeriö.

Taiderekassa on esillä seitsemän taiteilijan teoksia: Seppo Kari, Heikki Mäki-Tuuri, Anne Rossi, Tuuli Tuikka, Seppo J Tanninen, Riitta Ylinen ja Liisa Äärynen. Tapahtuma liittyy peruskoulujen lukuvuoden 2010-2011 teemaan Taidetaival, jonka puitteissa on mahdollisuus tutustua oikeaan kuvataiteeseen.

Onhan se huikeaa kun Taiderekka kääntyy koulun pihaan ja avaa ovensa värikkäälle näyttelylle umpipimeässä syyssäässä. Kaiken lisäksi näyttelyssä on mahdollisuus tutustua taideteoksiin jännittävän interaktiivisen performanssin myötä. Taiderekka on jo 5.11. Alaviitalan koululla ja seuraavana päivänä ties missä – aikataulu löytyy kaupungin sivuilta.

lauantai 23. lokakuuta 2010

SISUSTUSTAULU SÖI SEINÄN

´


Jos jotain tällaista ilmestyy seinällesi, ryhdy kapinaan!

Eräässä kolumnissani lanseerasin käsitteen taideke, jolla yritin kuvata taiteilijoiden näköisten taiteilijoiden perinteisillä taiteentekemisen tekniikoilla tekemiä taideteoksen näköisiä eineitä. Taideke on erehdyttävästi taideteoksen oloinen ja näköinen teos, mutta siinä eivät kuitenkaan toteudu taiteelta vaadittavat ominaisuudet. Mitä ikinä ne sitten ovatkin. Länsimaisen taiteen (kauneuselämyksen) vaatimukset esitti jo Augustinus joskus 400-luvulla, mutta tyydymme tässä Akvinon Tuomaksen 1200-luvulla asettamaan 'kauneuskokemuksen' kolmijakoiseen maksiimiin: harmonia (consonantia), eheys (integritas) ja kokonaissäteily eli kirkkaus (claritas). Jos nuo parametrit leikkaavat yhdessä ja samassa paikassa, niin silloin ollaan taideteoksen äärellä. Tuomaan kaunis on myös hyvää; se ei voi olla huonoa, sitä paitsi huono ja ruma ovat vain keskeneräistä hyvää ja kaunista.

Luulisi, että tuollaiseen päämäärään pyrkisi jokainen taiteenystävä taideteosta hankkiessaan. Mutta ei. Suurin osa taidehankinnoista tähtää tieten tahtoen huonoon taiteeseen tai sitten näihin taidekkeisiin, jotka ovat niin autuaan hyvää tekevästi taiteesta vapaita objekteja.

Kirjoitin eräässä runossani, että ”suuri taide on velkaa suurelle seinälle”. Freudin mukaan asumus on kehittynyt korvaamaan ihmisen ensimmäistä olinpaikkaa äidin kohtua, ”sitä, joka aikanaan takasi hänelle turvan ja hyvänolon tunteen ja jota hän luultavasti on jäänyt alati ikävöimään”. Yksilön kehittyessä primitiivisestä 'mielihyväminästä' kohti yhteisöllistä 'kulttuuriminää' ovat myös inhimillisen asumuksen seinät laajentuneet ja suorakulmaistuneet, tietoisuus (ja ehkä myös tiedostamaton) vaatii korkeutta ja leveyttä, mutta ennen kaikkea se vaatii nurkkien ulospäin suuntautuvaa aggressiivista terävyyttä.

Tässä mielessä ei olekaan ihme, että seinien alastonta ja julkeaa vaatimusta on kiire peitellä. Tähän tehtävään löytyy täsmävälineet: seinävaateet, taulut ja kehystetyt taulut. Perheasumuksesta omaan 'kämppäänsä' muuttaneen olemisen itsellisyyttä viestittävät kehystetyt modernin taiteen julisteet (Picasso, Miró, Rothko). Todella rohkeat yksilöt representoivat seinillään 'haluminänsä' täysivaltaista oloa huomiota herättävillä 'oikeilla' taideteoksilla – mitä arrogantimpaa sitä parempi. Mutta loput 97 prosenttia peittävät häpeälliset seinänsä (kuin takapuolensa) mitäänsanomattomilla tauluntekeleillä ja säyseillä seinävaatteilla. Tähän tarpeeseen (tarveaukkoon) iskee taideke, taideteoksen näköinen sisustuselementti, joka näyttää siltä mitä se ei ole. Siitä sanotaan mieluusti vieraille, että eihän se kai hääviä taidetta ole mutta minä tykkää(n) siitä – se tuo mieleen yhtä sun toista, ja varsinkin sitä toista.

Luulisi, että näillä olisi pärjätty, mutta ei ole. Nyt ovat tulleet ns. sisustustaulut, jotka ovat esineinä vähemmän mielenkiintoisia kuin paljas seinä; ne eivät pelkästään peitä seinää vaan suistavat sen manifestaattisesta seinänä olemisen riemustaan minkä tahansa alkeellisen majan tai luolan suojakuoreksi. Mitä nämä sisustustaulut sitten viestittävät mitäänsanomattomuudellaan nykypäivän kerrostalon luola-asumuksessa, että täällä asuu täydellisesti halunsa ja intohimonsa menettänyt vaatimattomuus, että täällä ”ei subjektin tarvitse nuhjuisuuttaan hävetä”. Onko todellakin syntynyt uusi ”turha sukupolvi”, jolle lapsuudesta saakka jatkunut taidekkeiden ja muiden sisustuksellisten turhakkeiden kokemisen jälkeen ei enää mikään ole tarpeeksi tylsää.

Salakavalasti sisustustaulut pitäytyivät ensin kopioimaan maisemia, taideteoksia ja tunnettuja kaupunkinäkymiä – sittemmin niihin sai painattaa vaikkapa oman valokuvansa. Mutta nopeasti niihin ilmestyivät täysin kohteettomat esineet ja kaikenkarvaiset luonnonelementit vailla minkäänlaisia kontrasteja ja jännitteitä. Mutta valmistajien mukaan sisustustauluillakin on filosofiansa: ”Muotokieli on Pohjolan luonnosta.” ”Tuotteet ovat sisustustaidetta, mutta niillä on silti funktio.” ”Kauneuden lisäksi ne parantavat kodin ja yrityksen akustista olemusta.” ”Kun sisustat, sisusta tyylillä!”

”Teon ainoa kriteeri on tyylikkyys”, sanoi Jean Genet aikoinaan. Kuinka kauas me olemme tulleetkaan (kaikesta), ja millaiseen harmaalla livottuun lopullisen ”tyylin” maailmaan, jossa paskanruskeakin loistaa heleänä. ”Säästä ja tee se itse!” Vaivattomasti löytyykin sivusto, jossa annetaan ohjeet sisustustaulun valmistamiseen. Siinä ei kauan nokka keiku. Hankitaan halutun 'taulun' kokoinen styroksilevy ja vähän isompi pala jotakin 'nättiä' kangasta. Taitelleen kangas 'nätisti' styroksilevyn taakse ja pannaan nitojalla tai nastoilla kiinni. Lyödään naula seinään ja tökätään ”se” siihen.

”Valo lankesi pehmeästi ja tasaisesti, aivan kuin
se olisi tunkeutunut sisään ohuen verhon läpi.
Seisoin yhteen suuntaan kerrallaan ja viipaloin
olemattomuuksia toisella silmälläni ja toisella
vapaalla kädelläni tarkasti mitat määrittäen.”


Seppo j Tanninen (2005): Korpus, N.A.B.

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

PUUTARHASSA KASVAA PÖKKÖSIENI

´



Näyttely- ja kirjantekokiireiden keskellä sienestyskausi pääsi livahtamaan ohi. Sitten tulivat sateet ja sitten pakkaset, joten sienisaalis jäi vaatimattomaksi. Harmittaa. Vaihtelua ruokapöytään toivat jo elokuun alussa puutarhaan ilmestyneet leipävadin kokoiset herkkusienet – yhdestä sienestä sai pannun täyteen. Sen sijaan vanha kanttarellipaikka osoittautui pettymykseksi, vain muutama kuiva sienennysä koko syksynä. Pakastettavaa tuli lähinnä vain haperoista ja kehnäsienistä.

Juuri kuulin uutisista, että tatteja on tänä vuonna saatu ennätysmäärin. Mutta en minä vaan ole löytänyt kuin muutaman herkkutatin, jotka tulivat samantien syödyiksi. Visuaalisesti sienikausi on ollut upeaa katsottavaa, varsinkin kärpässieniyhdyskunnat kasvoivat parhaimmillaan metropolisiin mittasuhteisiin. Yhtä sellaista piti käydä vielä jälkikäteen kuvaamassa, mutta joku oli potkinut sienikaupungin maan tasalle.

Vanhaa sienestäjää ilahduttavat kaikki hassunnimiset harvinaisuudet, kuten tympöset, lapakat, pököt, orvakat, käämikät, nupikat, kuupikat, loisikkaat, hiipot, lätikät, haprakkaat ja risakkaat. Siinä meni jo suomen kielen oikolukuohjelma Voikko aivan ulalle. Naapurin kanssa kinatessa löytyy sienien nimistöstä muutakin käyttökelpoista herjausarsenaalia kuin tuo kaikille tuttu limanuljaska (Gomphidius glutinosus): – Senkin hurmehiippo (Mycena haematopus). – Onko sitä hytyvinokasta (Hohenbuehelia) näkynyt? – Se lähti sen kalvastympösen (Hebeloma crustuliniforme) kanssa baariin.

Mustaseljapensaan juurelle kasvoi syyskuussa terhakas rypäs puistopökkösieniä (Mutinus ravenelii). Luulin ensin tuota valkoisesta munasta nousevaa ufon näköistä hirviötä kovinkin harvinaiseksi, mutta alkujaan Pohjois-Amerikasta lähtöisin oleva sieni on levinnyt rivakasti ja sitä on tavattu jopa Oulussa. Koiranpökkösieni (Mutinus caninus) olisi ollut harvinaisuus, sitä on tavattu Suomessa vain Houtskärissä. Tanskassa sieni on niin yleinen, että se erehdyttävästi korvaa polkujen varsilla aidot koiranpökäleet.

Myöhäissyksyn muoto- ja värimaailmaa ilahduttavat myös maljakkaat (Aleuria), nuo vilpittömin mielin luontoon lähteneen ihmisen todellisuususkoa horjuttavat omituiset oliot. Maljakkaat viihtyvät koko Pohjolassa Jäämeren rantoja myöten paljaalla maalla, sorateillä, sepelillä tai vaikka asfaltilla. Oranssimaljakas (Aleuria aurantia) hehkuu niin uskomatonta värin heleyttä, että täytyy silmiään hieraista, ikään kuin ne siitä kummemmiksi tulisivat. Turhaan ei tämä värisävy ole saanut väritölkin kylkeen epiteettiä Tono Amarillo de Cadmio Naranja.

Ilma on syksyisen korkea ja kirkas, ei muuta kuin kamera olalle ja ulos luontoon. Ennen lumen tuloa ehtii vielä tutustua metsän outoon mutta kiehtovaan maailmaan.

tiistai 19. lokakuuta 2010

KUUMIEN LÄHTEIDEN PYYKKÄRIT

´



Viime viikolla posti toi Islannista kirjan Laugavegurinn (The Washerwomen's Walk). Hieno ja näyttävä teos kuumien lähteiden laakson pyykkäreille omistetusta näyttelystä ja performanssikulkueesta pitkin Laugavegur-katua (Hot Springs Road) Laugardalurin laaksoon. Tapahtuman ideoijana on toiminut Start Art Gallery, joka sekin sijaitsee samaisella pyykkärien kadulla. Katu on nykyään yksi Reykjavikin pääkaduista, mutta aikanaan se rakennettiin helpottamaan pyykkärinaisten pyykinkuljetusta kaupungista Laugardalurin kuumien lähteiden laaksoon, jossa pyykinpesu jatkui yhtämittaisesti 1700-luvun lopulta aina 1970-luvulle saakka. Pyykkiä kuljetettiin ensin kantamalla, sitten erilaisilla työntökärryillä ja lopulta hevospeleillä. Kunnes lähteistä vedettiin putket kaupungin taloihin ja kaikki saivat kuuman lähteen omalle pihalleen.

Ensin pyykkiä pestiin taivaan alla, mutta jo 1800-luvulla paikalle rakennettiin pesijöille suojarakennuksia, joihin mahtui parhaimmillaan satakunta pyykkäriä (ja lauma lapsia) samaan aikaan. Välillä rakennukset paloivat ja pyykkiä pestiin jälleen 30 vuotta taivaan alla, ja sitten taas rakennettiin uudet tilat. Pyykkiä pestiin käsin 1950-luvulle saakka, sen jälkeen tuli käyttöön erilaisia pesukoneita ja lopulta pesula.

Kirjan kuvia katsellessa tulee mieleen lapsuus ja Pahajoen kylän pyykinpesijät, tosin Pahajoen pyykkilassille ei mahtunut kuin muutama akka (ja pari kakaraa) kerrallaan. Mutta paikka oli hieno, korkeat koivut reunustivat sillanpieliä ja luonnonkiviset portaat laskeutuivat jokeen saakka. Monet joutavat päivät vietin siellä talkkunaa syöden ja rantavedessä makaavia suuria haukia katsellen.

Laugardalurin lähteiden tulikuumassa rikkipitoisessa vedessä pestiin maailman puhtainta ja vaarallisinta pyykkiä, sillä palovammat olivat yleisiä. Kohtuullisen puhdasta pyykkiä tuli varmaan Pahajoellakin, vaikka pyykki jouduttiin keittämään suurissa rautapadoissa niin kesällä kuin talvellakin, sillä Mäntyahon lähteistä jokeen virtaavat vedet pitivät jokiveden jääkylmänä kesän helteilläkin. Mutta saippua oli Sunlightia niin Pahajoella kuin Laugardalurissakin.

Laugavegurinn -näyttelyyn osallistui 39 islantilaistaiteilijaa ja pyykkärinaisten marssiin 23.5.2009 läpi Reykjavikin näyttäisi kuvista päätellen osallistuneen suurin osa kaupungin asukkaista. Samalla kun muistettiin vanhaa perinnettä pestiin myös mielet ja sielut puhtaiksi taannoisten taloussotkujen jälkeensä jättämästä taakasta. Jälleen kerran täytyy nostaa baskeria islantilaisille ystäville ja kollegoille. Kaihoten katson kuvista tuota juhlaa, jossa luovuuden ilo kumpuaa tuon erikoisen maan aivan erityisistä ihmisistä. Oma vikani, etten ollut paikalla, kutsu kyllä tuli.

Kirjan artikkelit ovat kirjoittaneet Vigdís Finnbogadóttir (The Hot Springs Road), Margrét Guðmundsdóttir (The Old Washing Springs), Aðalheiður Lilja Guðmundsdóttir (Creative Cleansing) ja Sigriður Þorgeirsdóttir (Walking Along Laugavegur, Time and Again).

Kirjaan voi käydä tutustumassa mm. Seinäjoen taidehallissa ja sitä voi tietenkin tilata Start Art Gallerysta (Laugavegur 12 b, 101 Reykjavik).

Laugavegurinn (The Washerwomen's Walk), Start Art, Reykjavik 2010.

lauantai 2. lokakuuta 2010

ALUENÄYTTELYÄ PUKKAA

´


Vielä nousee savu Pohjanperältä, ehkä siellä reservaattitaiteilija polttaa tuotantoaan.

Alueellisten taidetoimikuntien perustamisen myötä keksittiin myös aluenäyttelyt. Ensimmäiset aluenäyttelyt järjestettiin paikallisten taidetoimikuntien toimesta lääneittäin 1974. Ideana oli löytää kaikki maan piilevät kuvataiteen lahjakkuudet, siksi näyttelyitä ei jurytetty vaan kaikki halukkaat saivat teoksensa esille. Näyttelypaikat vaihtelivat taidemuseoista taidehalleihin ja erilaisiin varastorakennuksiin. Suur-Helsingin ensimmäinen aluenäyttely (jossa itsekin koin osallistumisen myötähäpeää) järjestettiin Suomenlinnan Rantakasarmissa.

Aluenäyttelyt olivat kammottavia. Niitä oli tarkoitus järjestää joka vuosi (joka ikinen vuosi hamaan maailman tappiin saakka), mutta jo seuraavana vuonna 'hulluus' ylitti silloisen kulttuuriministerinkin kyvyt. Jatkossa aluenäyttelyitä päätettiin järjestää vain joka kolmas vuosi ja ne päätettiin juryttaa. Mutta edelleenkin teoksia tarjottiin tuhansittain, sumaa purettiin ja pakattiin tilapäisissä varastohalleissa, jopa ulkotiloissa. Ammattiliittojen asettamat 'toivottomat' juryt vaelsivat näissä helvetin esikartanoissa valitsemassa lusteen ja juolan kaaoksesta näyttelykelpoisia taideteoksia.

Tuolloin aluenäyttelyillä oli kuitenkin selkeä päämäärä. Valtakunnallinen raati valitsi eri aluenäyttelyistä parhaat tekijät yhteen suureen Valtakunnannäyttelyyn, jota sittemmin pidettiin eri puolilla maata komeissa puitteissa ('rautaministeri' ja maaherra paikalla). Valtakunnannäyttelyyn valittujen joukosta valittiin Valtion kuvataidepalkinnon saajat ja Suomen suurin taideostaja Valtion taideteostoimikunta vieraili näyttelyssä tekemässä avokätisiä ostoksia. Juhlat jatkuivat vielä seuraavana päivänäkin.

Miten on nyt. Valtakunnannäyttelyt on lopetettu jo ajat sitten. Valtion palkinnot on muutettu Suomi-palkinnoiksi, joita jakaa... jaa'a, kukahan niitä jakaa ja keille. Jossain Helsingissä niitä kai jaetaan. Valtion taideteostoimikunnalla ei ole enää edes matkamäärärahoja, joten sekin harjoittaa maan suurinta 'taidekauppaa' Helsingissä, kaukana maakuntien Suomesta, kuin jossakin toisessa aurinkokunnassa. Salaperäistä on nykymeininki.

Miksi näitä aluenäyttelyitä yhä järjestetään? Nykyään näyttelyn taiteilijat valitsee kuraattori, ei mikään jury. Ja kuraattori on tietenkin tilattu Helsingistä, jotta saataisiin tuoretta näkökulmaa, keskuksen näkökulmaa ja arvostusta. Vaikka me kyllä itse kukin tiedämme tietämisemme salaisimmassa sopukassa, ettei mitään keskusta ole olemassakaan. Mutta me emme uskalla lakata teeskentelemästä.

Nykyään aluenäyttelystä ei valita taiteilijoita yhtään mihinkään. Minkäänlaista ostolautakuntaa ei näyttelyssä vieraile. Näyttelyn avajaisissa ovat läsnä näyttelyn taiteilijat ja jokunen jäsen tapahtuman järjestävästä taidetoimikunnasta. Ainoa todellinen uusi kävijä, jota varten koko show on pystytetty, on tämä Helsingistä tuotu kuraattori. Se ei unohda tätä syksyistä reissuaan Pohjanperän tyhjään ytimeen ikinä. Paikallisessa sanomalehdessä haastatellaan kuraattori ja mainitaan ne taiteilijat, joiden teokset sattuvat osumaan lehden kuvaan. Siinä koko juttu.

Mutta maakuntien aluepolitiikkaan se sopii. Helsingissä tehdään ja toteutetaan virallinen 'sisäsiisti' taidemaailma (ammattitaide), joka jokaiseen maahan tarvitaan. Sitten ovat nämä kaikenkarvaisen harrastelun ja askartelun ikiharmaat maakunnat, jotka juhlapuheissa ovat juuri kulttuurinsa kautta nousukiidossa suoraan kohti kansainvälisiä markkinoita. Siitä pitävät maakuntien liitot huolen; kun Helsinkiin ei päästä (ei saada edes yhtä jäsentä valtakunnallisiin taidetoimikuntiin) niin mennään perskules Eurooppaan. Mutta todellisuudessa koko Eurooppa on hukkumaisillaan näihin 'elämää suurempien' EU-projektiensa parissa puuhasteleviin maakunnallisiin reservaatteihin.

Mutta mitäpä muutakaan tekemistä taiteilijoilla olisi unohduksen horisontin tuolla puolen kuin tehdä taidetta ja osallistua näyttelyihin. Viis siitä vaikka mikään viesti ei milloinkaan yllä minnekään, lähtikö se edes! Olitpa missä hyvänsä, niin et ole missään.

”Me olemme pohjanperäläisiä – me tiedämme
kyllin hyvin, kuinka erillämme me elämme.
Et maata, et vettä myöten ole löytävä tietäsi
pohjanperäläisten luo. Tuolla puolen Pohjolaa,
jäätä, kuolemaa – meidän elämämme,
meidän onnemme.”

Nietzsche