lauantai 24. heinäkuuta 2010

KOLMAS TIE, MINNE SE VIE?


Erhard Schön: Anamorphosis (1535). Kyseistä maalaismaisemaa kinkkisesti kehyksen kolosta tuijottamalla paljastuu maiseman kätköistä neljä aikansa merkkihenkilöä. Entäs sitten?


Tietoisuus ei ole tietoisuutta mistään nimenomaisesta, todisti McLuhan joskus 1960-luvulla. Mutta samalla vuosikymmenellä keksittiin sellainenkin omituisuus kuin ”yhteiskunnallinen tietoisuus”. Se oli mukavan laiskaa tietoisuutta, aina jonkin poliittisen ”mielipiteen” pintaan upotettua intarsiaa . Mutta ei siinä montaa vuotta kulunut kun huomasimme, ettei tämä ”yhteiskunnallinen tietoisuuskaan” ollut tietoa mistään nimenomaisesta. Sen ja tietämättömyyden väliin ei jäänyt yhtään mitään. Mielipiteen musta aukko vei kaiken, ei vain yksittäisiä ihmisiä vaan kokonaisia kansoja.

Kun halutaan tehdä karmeita ratkaisuja, tilataan konsultti ja siirretään vastuu omilta hartioilta jonnekin muualle. Muistamme hyvin kuinka ns. ”edellisen laman” synkkinä päivinä Esko Ahon hallitus tilasi ”tietoisuutta” filosofi Seppo Niinivaaran kokoamalta viisasten ryhmältä. Viisaat istuivat rivissä korkealla korokkeella ja puhuivat ”viisaita” – onneksi kukaan ei enää muista mitä silloin sanottiin.

Mutta ei se siihen jäänyt. Kuvatiedostooni on tarttunut valokuva, jossa nykyisen hallituksen edustajat liikutuksesta leuat syliin loksahtaneina ovat valinneet ns. ”kolmannen tien tietoisuuden". Tälle valaistuksen tielle heitä on piiskaamassa maailmanluokan filosofi ja halaaja Pekka Himanen. Himanen on se töyhtötukkainen mies, joka seisoo teeveessä milloin missäkin päin maailmaa vaitonaisesti hymyilevien ihmisten keskellä. Himanen on se, jonka pään päällä sätkii teksti: ”DIGNITY”

Himasella on sanoma ja hän kertoo sen meille, halusimme tai emme. Meidät suomalaiset on valittu, sanoo filosofi, meidät on valittu ”kokonaisvaltaisesti kukoistavaan elämään”. Vaikka maailma nyt näyttää meille nurjaa puoltaan, niin juuri tässä kriittisessä tienhaarassa meille avautuu haasteiden aikakausi, eläkepommien, sosiaaliturvan alasajon, ilmastonmuutosten ja muiden ”kolmannen tien” mahdollisuuksien maailma.

Mutta Himanen ei sano, että poliittisten puolueiden aika on ohi, että halvan sähkön tuottaminen teollisuuden omiin kyseenalaisiin tarpeisiin on moraalitonta, että lihan tuottaminen ravinnoksi on kammottavaa. Mitään tällaista ei sanota, sen näkee jo kuvan poliitikoiden kauhistuksesta helpotukseksi lientyvistä ilmeistä.

Mutta, kuten filosofi N & N -lehden (2/2010) haastattelussa toteaa, meitä (ei vain pohjalaisia pönöttäjiä vaan kaikkia suomalaisia) riivaa ”tragediamoodi”. Jos jollakulla on erityisen hienoja ideoita, kuten nyt Himasella, niin ”kosmos” lähettää paikalle nämä moodin riivaamat suomalaiset mitätöimään ja lannistamaan tylsyydellään kaiken. Näin tekevät myös meidän valitsemat poliittiset päättäjät kerta toisensa jälkeen. Ja varsinkin ne, joita ei ole lainkaan valittu.

Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Kysymme sitä puolueettomalta taholta, nimittäin Nietzscheltä. Filosofointi on osattava aloittaa oikeaan aikaan, sanoo Nietzsche, mutta se on myös lopetettava oikeaan aikaan. Kreikkalaiset osasivat aloittaa filosofoinnin oikeaan aikaan, mutta lopetus meni heilläkin kiville, ja se näkyy. Filosofia pitää kaivaa silloin esiin kun valtakunnassa onni ja mieskuntoisuus kukoistaa, ”se on ammennettava reippaan ja voitokkaan miehuuden tulisesta ilosta”.

Nietzsche ei löytänyt ainoatakaan tapausta, jossa filosofia olisi parantanut sairaan tai auttanut edes yhden kansan (edes kreikkalaiset) ulos kurjuuden tilastaan. Mutta se ei tokikaan ole ollut (eikä ole) filosofian vika. Senhän me jo tiesimme, tyydymme siihen.

Me tien kulkijat kannustamme alituiseen tien etsintään. Ja juuri kun olin jo deletoimassa koko tämän jutun, kilahtaa filosofiaportaalista tiedote: Pekka Himanen luennoi Helsingin yliopiston juhlasalissa 29.9-10.10.2010 aiheesta Elämä taideteoksena. Himanen on löytänyt tien; ja sitä myöten meidän kaikkien on tiemme löytämän. En nyt (tällä kertaa) pilaa tätä sanomalla, että Foucault tutki jo 1960-luvulla elämää taideteoksena. Nietzscheltä en tästä asiasta uskalla kysyä mitään.

Huomautamme vain, että myöskään näkeminen ei ole minkään nimenomaisen näkemistä. Tähän teemaan palaan Paul Virilion tyhjien marginaaliin uponneiden kohteiden katselun merkeissä. 


lauantai 17. heinäkuuta 2010

KOTIUTTAMISESTA VIERAANNUTTAMISEEN


 "Jos joku haluaa itsepintaisesti näyttää joltakin, niin lopuksi hänen on vaikea olla mitään muuta.” Friedrich Nietzsche

Ilta on tyyni, ei varjoakaan.
Ne tulevat pimeydestä, niillä on tutut kasvot
ja iho sileää kuin läpikuultavaksi hiottu marmori.
Kauniita naisia kaikki – ainoastaan parrakkaat
leukapielet epäilyttävät.
SJT (1982


Viktor Shklovski kirjoitti 1916 taiteesta välineenä ja toi siinä esille meille kaikille niin tuttuja psykologisia käytäntöjä. Totunnaiset käyttäytymistapamme ja arkipuheemme itsestäänselvyydet johdattavat meidät salakavalasti tiedostamattomuuden tilaan, jossa asiat tapahtuvat kuin kenelle tahansa tai ei kenellekään. Lopulta meillä ei ole muuta kokemusmaailmaa kuin mielipiteet, joita vaalimme ja toistelemme kuin tahdottomat sätkynuket. Tämä kaikki alkoi jo lapsuudessa kun äidit käänsivät meidät pois maailman tiedostuksesta helmojensa hämäryyteen. Toki joukkoon aina jää joku ”kääntämätön”.

Tahattomat ja lähes automaattiset tiedostukset ovat niin itsepintaisia, sanoo Shklovski, että vähitellen koko elämän ”tämänhetkisyys” häipyy olemattomiin vieden mukaan niin vaatteet, huonekalut, vaimot, lapset kuin kaikki tärkeimmätkin asiat, jopa sodan ja vitsausten pelot hälvenevät. Vielä taannoin kukaan ei halunnut lisää ydinvoimaa, mutta nyt se taas kelpaa lähes kaikille suomalaisille, jopa osalle taiteilijoista, joiden luulisi olevan jo työnsä puolesta edes jollain lailla hereillä.

Tämä mielipiteisiin takertuminen on perin kummallista, vaikka jo Platonin dialogeista saakka on tiedetty, että maailma tulemisessaan on jatkuvassa virtaamisen tilassa, josta mitään mielipiteeksi asti kelpaava varmaa tietoa ei ole saatavissa; ainoa vakaa ajattelun kohde on ideoiden maailma. Täällä hiipuvan illan kaupungissakin lähes kaikki tietävät prikulleen kuinka asiat maailmassa ovat. Naapurini mukaan mielipide on ajattelusta jalostunut timantti, sillä ei ole väliä onko se oikea vai väärä; se leikkaa siitä huolimatta.

Tämä kesä on Nietzschen suuren paluun aikaa, monia hienoja uusia käännöksiä filosofin teoksista on ilmestynyt, joten lainaamme Nietzscheä: ”Teeskentelijä, joka näyttelee aina yhtä ja samaa roolia lakkaa lopulta olemasta teeskentelijä... Jos joku haluaa itsepintaisesti näyttää joltakin, niin lopuksi hänen on vaikea olla mitään muuta.” Filosofi sanoo, että perimmäinen tarkoituksemme on tulla siksi, mitä me olemme. Mutta minä en ainakaan enää muista, mitä minun piti olla ja miksi tulla.

Tämän ikuisen kotiuttamisen vastapainoksi Shklovski tarjoaa vieraannuttamista ja sen täsmävälineeksi taidetta. ”Niinpä ihmiselle on annettu taide välineeksi, jotta raajoihimme palautuisi tunto, jotta tuntisimme itsemme objekteiksi, jotta kivi tuntuisi jälleen kiveltä.” Taide pysäyttää asioiden tunnistamisen pakkomielteen ja johdattaa mielikuvien heräämisen äärelle. Taide on keino kokea asioiden uudelleensyntymisen prosessi, saada jalat alleen ja silmät päähän.

Marcus Aurelius kirjoitti itsetutkisteluissaan samasta asiasta jo 100-luvulla, tosin kirja ilmestyi vasta 1958. Aurelius käytti vieraannuttamiseen buddhalaisuudesta tuttua väärien mielikuvien eliminoimista. Maukas liharuoka on vain kuollutta eläintä, paraskin viini vain käynyttä rypälemehua ja intohimoisin rakkauden aktikin vain sukupuolielinten kouristuksenomaista yhteen hankaamista. ”Nämä ovat erinomaisia mielikuvia, jotka menevät asioiden ytimeen ja tunkeutuvat niihin, niin että asiat voi nähdä sellaisina kuin ne todella ovat.” Kaikki on pientä ja katoavaista, Eurooppa on mitätön maailmankolkka, valtameret vähäisiä lätäköitä ja Athos-vuori pelkkä mutakikkare.

Kun asioita ja olioita tarkastelee niiden luonnollisuuteen taantuneessa ympäristössä, ne katoavat vähitellen kotoisen ”todellisuuden” huuruihin. Siksi Aurelius kehottaa jakamaan kaikki maailman asiat osiin, jolloin tiedostamattomien huomioiden itsepintaiset kahleet kirpoavat. ”Pyyhi pois mielikuvat. Pysäytä sätkynuken narut. Eristä nykyhetki. Tunnista, mitä tapahtuu sinulle ja mitä toiselle. Mietiskele viimeistä hetkeäsi.”

Marcus Aurelius kirjoitti hajanaisia päiväkirjanomaisia merkintöjään keisarin tehtävien ohessa, useimmiten sotatantereella, joten hänellä ei ehkä ollut aikaakaan etsiä taiteesta vieraannuttamisen välinettä. Mutta Shklovski näkee taiteen tärkeimpänä, ellei peräti ainoana tehtävänä, vieraannuttamisen. Samoilla apajilla souteli myös Nietzsche jo 1872, kun hän kirjoitti teoksessaan Tragedian synty: ”Täällä, tahdon äärimmäisessä vaarassa, lähestyy pelastava, parantava taikavoima, TAIDE; vain se voi taivuttaa nuo inhoajatukset tai täälläolon luotaantyöntyvyydet ja absurdiudet mielteiksi, joiden varassa voi elää.”

Uusina suomennoksina:
Marcus Aurelius (2004): Itselleni. Basam Books.
Friedrich Nietzsche (2008): Tragedian synty, niin&näin.

tiistai 6. heinäkuuta 2010

MUUSIKOT JA MUUT HÖRHÖT MAALAREINA

´


Bob Dylan, Favela Villa Broncos, 2010. SMK. Press Photos.


Kiersin parikymmentä vuotta Euroopan taidemuseoita ja kirjoitin näyttelyistä lehtiartikkeleita. Niille oli silloin kysyntää, toisin on nyt. Mutta vieläkin tulee silloin tällöin kutsuja avajaisiin ja pressitilaisuuksiin. Nyt tuli kutsu Bob Dylanin The Brazil Series -näyttelyyn (4.9.2010-30.1.2011) Tanskan valtion taidemuseoon (Statens Museum for Kunst). Mielenkiintoni pomppasi lähes kymppiin, olisihan se hienoa kilistellä avajaisissa vähän kuppia suuresti ihailemani lauluntekijän ja runoilijan kanssa.

Minkäslainen maalari tämä Dylan on? Lehdistötiedotteessa olevasta slumminäkymää käsittelevästä maalauksesta on vaikea sanoa mitään. Ei muuta kuin nettiin. Dylan on osoittautunut niin lauluntekijänä kuin kirjoittajanakin ylivertaiseksi vertaistensa joukossa. Että mitä seuraavaksi, klassista balettia, vai? Mutta pettymys on suuri, trubaduurin maalaukset ovat vähäisiä ja suorastaan tylsiä. Näitä ei olisi pitänyt panna näytteille lainkaan. Villityksen aloitti kuraattori Ingrid Moessinger, joka onnistui parissa päivässä puhumaan Dylanin pitämään näyttelyn Chemnitzin taidemuseossa 2007. Avajaisissa legendaa ei nähty, sillä hänellä oli samana iltana keikka Chicagossa.

Tällaisia nämä taiteen kuraattorit ovat. Elizabeth Pickford näkee Dylanissa uuden van Goghin, joku toinen Matissen, Picasson tai Warholin. Mutta kukaan ei näe Dylanissa maalarina Dylania. Joku saksalainen kriitikko suitsuttaa, että vaikka me emme olisi kuuna päivänä kuulleet Bob Dylanista mitään, niin pelkästään maalarina hän nousisi suureen arvoon. Näin vaikeaa on maalaustaiteen arvioiminen. Jotkut eivät voi olla ylistämättä mitä tahansa tuherrusta mestariteokseksi ja jotkut muut taas eivät voi olla sitä maalaamatta.

Statens Museumin tiedotteessa näyttelyä kutsutaan syksyn suureksi tapahtumaksi, jossa multitalentti taiteilija paljastaa vähemmän tunnetun puolensa ensimmäistä kertaa tässä mittakaavassa. Viimeksi olen käynyt tuossa Tanskan taiteen pyhätössä yhden kaikkien aikojen maalarin Carl-Henning Pedersenin 90-vuotisnäyttelyssä 2003. Kirjoitin siitä artikkelin: Maalaus antaa sielulle silmät (Ilkka 11.10.2003). Avajaisissa Pedersen sanoi ilkikurisesti: ”Maalauksen tekeminen edellyttää hyppyä ilmaan – ja putoamista takaisin maahan. Seuraavalla kerralla on hypättävä korkeammalle. Niin se käy, ja aina alusta uudelleen.”

Matkahaaveet taisivat romuttua puolessa tunnissa, vaikka se kupin otto mestarin kanssa kaihertaa vieläkin. Bob rupeasi kuitenkin kyselemään, että mitäs tykkäät, surprised, ha? Mitä siihen sitten sanoisi, että on ne taas Köpiksessä ilmat, sataa ja paistaa yhtä aikaa.

Dylan ei ole maalarina yksin, musiikin saralla taidemaalaukseen antautuneiden lista on pitkä: Ron Wood, Joni Mitchell, Chris Rea, Jorma Hynninen, Tuomari Nurmio jne. jne. Tulokset puhuvat puolestaan. Tämä kaikki kuvaa taidemaalauksen kammottavaa nykytilaa, maineikkaat museotkin ovat valmiita lanseeraamaan minkä tahansa kuuluisuuden taiteilijana saadakseen kaikkeen turtuneen yleisön liikkeelle. Ja sitä kautta tukirahat rullaamaan.

Kuka saatanan tunari keksi nämä killisilmäiset kuraattorit pilaamaan taidenäyttelyt?

”If I could have expressed the same in a song, I would have written a song instead.”
Bob Dylan