lauantai 27. maaliskuuta 2010

KUINKA SIINÄ TAAS KÄVIKÄÄN


Ei yhtään edustajaa Etelä-Pohjanmaalta valtion taidetoimikuntiin! Se on pöyristyttävää! Senhän pitäisi jo lain mukaankin olla mahdotonta!


Varoitin kolumnissani (Ilkka 29.4.2009) eteläpohjalaisia kulttuuripönöttäjiä jo hyvissä ajoin ennen kuin valtion taidetoimikuntia oltiin kasaamassakaan, että tällä kertaa ehdokasasettelua ei pidä sössiä, tai me olemme jälleen kerran pakkasten tultua kehnot housussa. Pakkasia on riittänyt ja lunta on tullut tupaan, nyt jo kolmannen kerran, siis EI YHTÄÄN EDUSTAJAA YHTEENKÄÄN TOIMIKUNTAAN!!!

Me emme täällä 'syvässä eteläpohjassa' kykene tätä asiaa näköjään hoitamaan. Ei, vaikka lakikin edellyttää taidetoimikuntien kokoonpanojen olevan alueellisesti kattavia. Kuvataiteelle tämä on täydellinen katastrofi. Tämän huonommin ei voi mennä. Me olemme kulttuuritoimijoittemme kautta lopettamassa ammattimaista kuvataidetta lakeuksilta.

Eikö edes paikallisen lehdistön olisi pitänyt tämä katastrofi huomata ja vetää vastuullisia opetusministeriötä myöten kuultavaksi. Mutta ei, lehdistö keikuttaa samaa tuutilullaa, että näin täällä pitääkin mennä. Hyvin menee, mutta menköön!

Onneksi jotkut (siis aniharvat) taiteilijat ja kirjailijat (Kuivaniemi, Maasalo) ovat lehtien palstoilla asiaan puuttuneet. Kiitos heille. Kuivaniemi kehottaa kolumnissaan (Ilkka 17.3.2010) keskittymään kolmen vuoden päästä tulevaan uuteen jakoon. Mutta minä en enää usko, että me olisimme kolmen vuoden kuluttua yhtään sen valmiimpia kuin olimme nytkään. Taiteen alueella meille kulttuuri on pelkkää askartelua ja teeskentelyä!

lauantai 13. maaliskuuta 2010

MITÄ VARTEN MAALAUS ON

Kaikista aisteista juuri katse saavuttaa parhaiten ja välittömimmin esineiden (välineiden) todellisen läsnäolon (sellaisina kuin ne ovat). Mutta pelkältä katselevalta katseelta jää ymmärtämättä esineiden välineellinen käsillä oleminen, kuten paino, kovuus, käyttötarkoitus jne. Heidegger kirjoittaa tästä esineiden käsilläolevuuden kätevyydestä: ”Terävinkään katseen tarkentaminen eineiden 'ulkonäköön' – näyttävätpä ne sitten millaisilta tahansa – ei yksinään kykene paljastamaan käsilläolevuutta.” Ja filosofi jatkaa esimerkkinään vasara: ”Vasaroiminen itse paljastaa vasaran erityisen 'kätevyyden'. Välineen olemistapaa, jossa väline itsessään näyttäytyy, kutsumme käsilläolevuudeksi.”

Mutta on olemassa yksi esine, jonka välineellisyys kuvaillussa merkityksessä on ylitse muiden: se on maalaus. Maalauksen kaikki merkitykset ja ominaisuudet selviävät 'ymmärrykselle' pelkästään katselemalla. Esineillä on oma välinekohtainen kätevyytensä, kuten vasaralla vasaroiminen, mutta maalaukselle ei ole mitään kätevää tekemistä, sitä voi vain katsella. Se on esillä mutta ei käsillä.

Minkään muun taiteenlajin teokset eivät tällaiseen universaaliin yhden aistin varaisuuteen yllä. Yleiseksi harhaluuloksi on muodostunut käsitys, että valokuva tavoittaa todellisen todellisuuden tarkemmin kuin suora katse tai että se on ainakin (puuttuvan) katseen korvike. Tämän harhan myötä on menetetty katselevan katseen aito merkitys ja sen käyttötaito; laskelmoivasta (mielipide)katsomisesta on tullut arkista käytäntöä, eräänlaista kameratonta valokuvaamista. Puhutaan terävästä katseesta kuin kameran objektiivista – katse on aina terävä!

Mitä maalauksen kaltaisen välineen pelkän katseen varassa toimimisesta olisi sitten ajateltava. Onko se esineen täydellisyyttä vai jonkinlaista puutetta, vajavuutta välineen kätevyydessä. ”Esineisiin ei saa koskea” on museoissa yleinen huomautus. No, maalaukseen ei kenenkään päähän pälkähtäisi koskea edes pitkällä tikulla.

Väline on aina olemassa jotakin varten. Heidegger: ”Väline on olemukseltaan 'jokin jotakin varten'. Erilaiset 'jotakin varten' -olemisen tavat, kuten kelpoisuus, hyödyllisyys, käytettävyys, käsiteltävyys muodostavat välinekokonaisuuden.”

Ja kuten tässä monella suulla on väitetty, esineen kätevyys välineenä jotakin varten ei selviä pelkällä (teoreettisella) katselulla, vaan se vaatii käsiksi ryhtymisistä. Esineeseen käsiksi ryhtyvät niin esineen tekijä kuin sen käyttäjäkin. Mutta valmiiseen maalaukseen ei voi käsiksi ryhtyä edes maalauksen teoksellisuuden välikäsi, taiteilija.

Onko tässä nyt vedettävä sellainen johtopäätös, että maalaus on olemassa ei mitään varten. Vai riittääkö maalauksen esineelliseksi olemistavaksi se, että se on vain ja ainoastaan katsomista varten. Siis, maalaus on katsomista varten toteutettu ainutlaatuinen alkutekijöihinsä purkautumaton täsmälaite.

Tässä jää vielä paljon ankaraa pohdittavaa, kuten taiteilijan osuus tai osattomuus maalauksen toteutumisessa, maalauksen laitemaisuus, maalauksen hyödyllisyys tai hyödyttömyys jne. Lähdenpä tästä taas katsomaan. Katse kirkkaaksi!

tiistai 9. maaliskuuta 2010

MITÄ MAAILMA ESITTÄÄ

Mallarmén mukaan maailma on olemassa tullakseen kirjaksi. Meidän maalareiden mukaan se on olemassa tullakseen maalaukseksi. Säveltäjien mukaan se haluaa välttämättä tulla partituuriksi. Muutaiteilijoiden mukaan se tietenkin tahtoo tulla muuksi: valokuvaksi, videoksi, installaatioksi, käsitteeksi ja ties miksi. Uskokoon ken tahtoo.

Äkkipäältä luulisi, että maailmalla on ongelmia tulemisensa kanssa. Miksi se haluaa nimenomaan tulla taideteokseksi, eikö pelkkä maailmaksi tuleminen sille riitä. Tällainen tuleminen vaatii olettamuksen, että maailmalla ja taideteoksella on selkeä ero, jonkinlainen ylittämätön raja. Juuri tästä saattaa johtua sekin, ettei maailma halua tulla esimerkiksi teatteriksi, sirkukseksi, oopperaksi ja ties miksi kaikeksi. Ei edes maailmaksi; mikä siis todella vaatii lisätutkimuksia.

Maailman ja taideteoksen ero voidaan havaita neljässä esiintulemisen syyssä, joista kolme ensimmäistä ovat materian, muodon ja tarkoituksen syyt. Mutta vasta neljäs syy (causa efficiens) saa aikaan efektin eli todellisen lopullisen ilmaantumisen. Vapaasti suurhiihtäjä Heideggerin latua seuraten, voidaan sanoa (kaiken) läsnä olevan sisältävän itsessään ilmitulemisensa syyn, kuten nyt vaikkapa kukan puhkeaminen kukkaan. Kun taas taideteoksen ilmaantumisen syy ei ole teoksessa itsessään vaan toisessa, taiteilijassa. ”Kolme edellä mainittua syyllisyyden tapaa kiittävät taiteilijan harkintaa siitä, että ne tulevat esille ja siitä, miten ne tulevat esille ja mukaan teoksen esiintuomiseen.”

Myös Galileon mukaan maailma on kirja (Il Libro della Natura), joka on kirjoitettu geometristen muotojen ja matemaattisten merkkien salakielellä. Vaikka tämä 'maailmankirja' on kaiken aikaa avoinna silmiemme edessä, niin vain ani harvat osaavat tulkita kirjan vaikeaselkoista 'tieteen kieltä'. Tätä samaahan kuule usein väitettävän myös taiteesta (ns. pätevää puhetta taiteen harrastajille), että taiteen auvoiset kunnaat avaavat kyllä ymmärryksemme salvat, kunhan vain opettelemme erityisen 'taiteen kielen'.

Mutta suuri epäilys on herännyt; ei ole olemassakaan sellaista yksiselitteistä kieltä, joka avaisi sen kummemmin maailman kuin taiteenkaan salat. Ei ole edes sellaista paikkaa (ymmärryksen vinttikamaria), jossa sellaista kieltä esitettäisiin. Borges viittaa eräässä tekstissään Mallarmén kirjaan (siis yhteen näistä joksi maailma on tullut) ja sanoo sitä loistavaksi mutta lähes yhtä lukukelvottomaksi kuin mitä on Galileon 'maailmankirjakin'.

Tällaisessa puheessa menevät helposti sekaisin lukukelvoton ja ymmärryskelvoton; onhan paljon loistavan lukukelpoisia kirjoja, joista ei kuitenkaan ymmärrä höhkäsen pölähtämää.
Itse en ole tähän ymmärryspuoleen satsannut mitään; jos luova taiteilija askartelee ymmärryksen kanssa, niin kyllä häneltä jää ensimmäinenkin taideteos tekemättä.

Eräässä toisessa yhteydessä Borges viittaa ongelmaan pöydän olemassaolosta, jota filosofit ovat sinnikkäästi pohtineet vuosituhansien ajan. Ongelman ratkaisemiseksi Platon kehitti ideamaailman, jossa on kaiken muun ohella myös ideaali pöytä; nämä puuseppien värkkäämät arkimaailman pöydät ovat vain alkeellisia kopioita ideaalista pöytien pöydästä. Siis, jos aikoo hankkia pöydän, ei kannata kääntyä filosofin puoleen vaan puusepän, joka ei meidän kaikkien pöydän ääressä istuvien onneksi ole kuullut kyseisestä ongelmasta mitään.

Muita lukukelvottomia kirjailijoita: James Joyce, Christian Morgenstern, Hugo Ball, E. E. Cummings, John Cage, Bern Porter, W. Bliem Kern, Bill Bisset, Pierre Klossowski, Johannes Madsen, Kalle Päätalo.......

Kroklowafzi? Semememi!
Seiokrontro-prafriplo
Bifzi, bafzi; hulalemi:
quasti basti bo...
Lalu lalu lalu lalu la.


Ote Morgensternin eeppisestä runosta Das Grosse Lalula (1905).

perjantai 5. maaliskuuta 2010

MITÄ TAIDE ESITTÄÄ

Taide ei tule koskaan niin valmiiksi ja universaaliksi, että se voisi tarjota lopullisen ja täydellisen kuvan maailmasta. Maalareiden on yhä uudelleen maalattava maailmaa ja esitettävä yhä uusia keskeneräisiä tulkintoja siitä, jatkuipa se miten pitkään hyvänsä.

Eräänlainen lopullisen kuvan idea syntyi renessanssin perspektiivitekniikoiden myötä toteutetuissa piirustuksissa ja maalauksissa, jotka koettiin eräänlaisiksi 'jumalan näkökulmasta' nähdyiksi täydellisiksi visioiksi. Vihon viimeisenä niittinä kuvaksi maailmasta sellaisena kuin se on tyrkyttäytyi valokuva 1800-luvun lopulla. Mutta niin perspektiivimaalauksessa kuin valokuvassakin näkymän syvyys avautuu kaksiulotteiseen tilaan ja kätkee näin olennaisen osan todellisuudesta syvyytensä illuusion kustannuksella.

Moderni taide kääntyi taide 1900-luvun alussa juuri tuon maailman 'olennaisen osan' puoleen ja hylkäsi esittävyyden ikiajoiksi. Näin luultiin, mutta olisi pitänyt kuunnella Nietzcheä, jonka mukaan maailmassa kaikki (se mikä havaitaan) havaitaan ikuisessa paluussa. Myös taideteoksen on kestettävä tämä jatkuva paluu (jopa kriitikon ja esteetikon paluu), että siinä taide tapahtuisi. Taide tapahtuu aina nykyhetkessä, mutta takuuvarmasti se ei tapahdu koskaan. Maailma on jatkuvassa tulemisensa tilassa, kuten fenomenologia meitä valistaa, mutta havainnossa konstituoituu kerrallaan vain osa – ehkä vain puolikas. Kun tunnettu seinäjokelainen naistaiteilija tulee vastaan, tulee siinä havaintona vain puolet, etupuoli; sen sijaan takapuolen olemassaolo jää kokonaan mielikuvituksen varaan. Tämän on riitettävä, niin maalarille kuin valokuvaajallekin.

Tila on perustavalla tavalla läsnä kaikessa olemisessamme. Cézanne sanoi sitä paikaksi, jossa aivomme ja maailmankaikkeus ovat yhtä. Merleau-Ponty huomauttaa, että tilassa jää aina jotakin tavoittamatta, vaikka kuinka pyrkisimme näkemään kaiken kerralla. ”Renessanssin perspektiivi ei ole mikään erehtymätön 'konsti', se on vain erityistapaus, kohta esteettisestä informaatiosta, hetki maailmasta, joka jatkaa olemassaoloaan sen jälkeenkin.”

Maalaus puhkaisee olemiseen näkemisen reiän, se on värin ja muodon epätasapainoa kaksiulotteisella pinnalla – se on valon ontuvaa tanssia epätaloudellisessa kaikkeudessaan. Kun se purkautuu, se herättää näkökyvyssä piilevät salaiset voimat. Maalaus säteilee avoimena tilan ja värin nimissä juuttumatta ajan poimuihin, vaikka se tapahtumisensa paluussa joutuukin ajan armoille.

Maalaus tekee näkyväksi ilmiöitä, jotka värähtelevät esiin idulla olevan olemisen rajapinnasta – esineiden alkukehdosta, kuten Merleau-Ponty huomauttaa. Maalauksen pinnan väreilyssä olemisen todellisuus toteutuu yhä uudelleen ja uudelleen. ”Maisema ajattelee minun kauttani ja minä olen sen tietoisuus”, Cézannen sanoin. Kun taas valokuva on kuin luettelo kuolleista 'esillä olevista' esineistä ja ajan virtauksesta irralleen suistuneista hetkistä. ”Valokuva tuhoaa ajan ohimenevyyden, 'metamorfoosin', jonka maalaus tekee näkyväksi”, kirjoittaa Merleau-Ponty. Tällaista 'köyhtynyttä todellisuutta' toki edustavat monet maalauksetkin, jotka jäljentävät 'luonnollisella tiedostuksella' latistettua todellisuutta.

Pierre Klossowskin mukaan kuva ei ole jonkin merkki tai näkemys jostakin, vaan kuvajainen, simulakrumi, saman ja toisen yhtäaikainen tuleminen (simulointi = yhdessä tulemista). Simulakrumien maailmassa toinen ei olekaan toinen vaan täsmälleen sama. ”Kuvaa ei ole itsenäisesti olemassa; se on kokonaan ymmärryksen tuote”, sanoo Klossowskin fiktiivinen hahmo Octave-setä. Lacan taisi sanoa jotenkin niin, että taide ei ole jonkin esittämistä vaan oire jostakin – hänellä olisi ollut paljon sanottaa myös Octave-sedästä.

Taiteen tapahtuminen ei käänny sanoiksi; mitä enemmän siitä kirjoittaa, sitä kauemmas se etääntyy. Kadoten lopulta kokonaan näkyvistä. Maalausten välittömyys ja kerralla (kaiken) näkemisen mahdollisuus tekee niistä hitaita. Ne ilmestyvät ikään kuin väärällä aikakaudella; ne ovat kiusallisesti ajastaan sivussa, ikään kuin raiteiltaan suistuneita. Se tekee taideteoksen 'haltuunottamisen' sietämättömän vaikeaksi ja sen ymmärtämisestä tulee suorastaan pakkomielle. 'Ymmärtämiseksi' riittää useimmiten, kun tunnistaa maalauksesta veneen, puun tai minkä objektin hyvänsä, vaikka niillä ei (luultavasti) ole taiteen tapahtumisen kanssa mitään tekemistä.

Taiteen taiteena omistaminen on melkein mahdotonta; teoksen (paikan) voi omistaa, mutta ei taidetta (tapahtumaa). Maalauksen kaltaista 'simulakrumia' on hankala sijoittaa arkitodellisuuteen – seinän ja sohvan ja taulun yhtäaikaiseen tulemiseen. Mutta kaikista näistä vaikeuksista huolimatta (tai niistä johtuen) taiteen ihme tapahtuu juuri teoksissa niin kotona, naapurissa, museossa, galleriassa, julkisessa tilassa kuin missä tahansa. Toisin sanoen se, joka omistaa taideteoksen, ei ihan vähää omistakaan.

Taide ei esitä mitään, se vain on, niin kuin maailmakin on – se ei esitä olevansa. Taide tapahtuu aina yksittäisessä kokijassa, niin kuin maailmakin tapahtuu yksittäisessä havaitsemisessa, konstituutiossa. Yksittäisellä havaitsijalla (minällä) ei ole koskaan mitään varmaa tietoa kenenkään muun havainnoista – onko niitä edes olemassa. Arkijärki (tietoisuus) on liian karkea väline taiteen tuottamiseen, joka tapahtuu aina minä-kokemuksen tuolla (tai tällä) puolen. Puhe vuorovaikutuksista, alitajuisista prosesseista ja muusta sellaisesta on pelkkää 'harrastajille' suunnattua lässytystä.

Vaikka taiteilija ei osaisi sanoa tolkun päälle mitään järkevää taiteen tapahtumisesta, hän saattaa silti tehdä päteviä ja toimivia taideteoksia. Kun taas esteetikko, kriitikko, kuraattori tai kuka tahansa taidepuheen ammattilainen osaa sanoa 'kaiken' taiteesta ja sen ilmenemisestä, mutta ei osaa luultavasti luoda minkäänlaista taideteosta. Tämä on yksi syy minkä takia taiteen tapahtuminen on tärkeää. Se on ihmeen kaltaista.