sunnuntai 26. joulukuuta 2010

MIHIN HÄVISI PAHAJOKI

´

Pahajoen Osuuskassan talo 2010 ja 1926 maineikkaan Valtatie 66 varrella. 


Suomessa törmää harvoin paikkaan, jota nimeä myöten kutsuttaisiin pahaksi. Tällainen on Pahajoen kylä Alavuden ja Virtain välimaastossa. Sain joululukemiseksi kirjan Kaikki puhalti samaan hiileen (2004), joka kertoo osuuspankkitoiminnasta kyseisellä seudulla. Kirja kertoo paljon myös Pahajoen historiasta, sillä kylä oli valtakunnallisestikin osuustoiminnan kärkijoukoissa ja Pahajoen Osuuskassa perustettiin jo 1904, lähes heti kun se oli mahdollista. Näin Pahajoki oli osuuskassatoiminnan osalta vuosikymmenet ainoa valopilkku tuon laajan alueen mustalla kartalla. Tosin varsinainen toiminta pääsi alkamaan vasta 1909, kun osalle osuuskunnan jäsenistä meni pupu pöksyyn.

Tuona viitenä martona vuotena tapahtui kylän nimen kannalta ratkaisevia asioita. Samaan aikaan puuhattiin kylään kansakoulua, joka aloitti toimintansa 1908. Mutta koulu ei ollutkaan Pahajoen kansakoulu, vaan jostakin käsittämättömästä syystä Jokivarren kansakoulu. Pikku hiljaa koko kylää alettiin vänkäämään Jokivarreksi. Samoin paikallisesta nuorisoseurasta tuli Jokivarren nuorisoseura, kuten talon päädyssä lukee tänäkin päivänä. Kyläläiset olivat ja ovat edelleenkin pahajokisia, mutta he asuvat Jokivarrella. Äitini, jolla jo tuolloin oli ensimmäinen säästökirjansa Pahajoen Osuuskassassa, kävi 1930-luvulla tuota Jokivarren kansakoulua Pahajoella. Omasta mielestään hän on pahajokinen, mutta kun kysyy hänen asuinpaikkaansa, hän vastaa kierrellen että jossakin Jokivarrella. Yritin kerran tivata, että etkös sinä asu Pahajoella, niin hän tokaisi, "no, asunhan minä sielläkin".

Kaikki puhalti samaan hiileen -kirjan toimijat, kyläläiset ja Pahajoen Osuuskassan väki ovat pahajokisia, mutta kirjan kartoista ei Pahajoen kylää löydy. Eikä taida löytyä mistään muistakaan kartoista – Pahajoen kohdalla on pelkkää tyhjää. Tätä kaksinaisuutta kuvaa hyvin kirjassa tarina, jossa Jokivarren miehet ovat hakemassa kassakaappia Pahajoen Osuuskassaan. Jos he olisivat olleet ryöstämässä sitä, niin he luultavasti olisivat olleet Pahajoen miehiä. Kun osuuskassan perustaminen tapahtui Pahajoella, asialla olivat taas Jokivarren miehet. ”Neljä vuotta (Juho) Raision Helsingin matkan jälkeen Pahajoen kylässä materialisoitiin uutta aatetta konkreettiseen muotoon. Tammikuun 26. päivänä 1904 Hallilan taloon saapuneen joukon sosiaalinen rakenne olisi varmaan saanut tohtori Gebhardinkin...”

Näin Pahajoella ohitettiin sosialismia ja kapitalismia ns. 'kolmannella aatteella', asukkaat vaurastuivat ja oma osuuskassan talo avattiin 1926, sekin ensimmäisten joukossa. Jopa Hannes Gebhard paheksui rahan tuhlaamista omiin toimitiloihin, mutta myönsi myöhemmin pahajokisten olevan oikealla asialla. Mutta Pahajoen maineikas nimi taantui vuosikymmeniksi vain paikallisen jokipahasen nimeksi. Kunnes 1960-luvulla Postin laajentaessa konttoreitaan se putkahti esiin yhtenä uutena postina 63330 PAHAJOKI. Osoite toimii yhä, mutta konttori on mennyt menojaan.

Kaikki puhalti samaan hiileen on mainiota luettavaa, se kertoo värikkäästi noista ahkerista ja ennakkoluulottomistakin maaseudun asujista, jotka vaikeissa oloissa yrittivät parhaansa. Yli vyöryivät sodat ja katovuodet, mutta osuustoiminta-aatetta nämä omatoimiset 'anarkistit' eivät hylänneet. Kaikkeen uuteen he tarttuivat innolla. Pahajoen Ajokaluverstaassa tehtiin mm. maan parhaat kilpakärryt, ja turha kai mainitakaan, että jo 1910-luvulla johtaja Pukkila pörrytteli kylän raitilla omalla autollaan. Pahajoen Osuuskassan oman toimitalon avaamisen aikoihin johtaja lennätteli ihmisiä Edesjärvellä omalla vesitasollaan.

Kirjan kuvitus saisi olla rikkaampaa, Pahajoelta kuvia ei ole löytynyt lainkaan, paitsi yksi kuva osuuskassan hallituksesta 1928. Ilmakuva Alavuden kirkonkylästä 1932 esittelee harvaan asutun kylän, jonka keskustaa hallinnoi peltosarat, ja jossain siellä peltojen laidoilla jököttää kirkko ja Säästöpankin rakennus. Töysän Osuuskassan avajaisten yhteydessä 1961 pidettiin Arvi Mäenpään näyttely. Kuvassa on taiteilijan lisäksi joukko tuntematonta väkeä ja yhtenä heistä isäni Lauri Tanninen, joka luultavasti on suorittanut talon maalaustyöt – miksi hän muuten siellä norkoilisi.

Palauttakaa Pahajoki kartalle, niin me pahajokisetkin löydämme tiemme kotiin!

PS. Pahajoen koulun vihkiäisissä 1908 koulun nimi vaihdettiin siltä seisomalta Jokivarren kouluksi. Sen jälkeen Pahajoki katosi maisemasta ja kartalta. Alavuden historian (osa I, 1963) muinaislöytöjen luettelossa on merkintä: ”PAHAJOENKYLÄ, pieni tasataltta L. Raiskilan talon pellosta, 1885.” Mutta 1920-luvulle tultaessa Pahajoki löytyy enää vain sulkeista: ”JOKIVARRENKYLÄ (= Pahajoenkylä?), poikkiteräinen kirves L. Ikkalan talon maalta, 1926.” Ja löytöpaikka on kaikkien tuntema talo keskeltä kadonnutta Pahajoen kylää.

Miika Siironen (2004): Kaikki puhalti samaan hiileen. Jyväskylä.

Alavus kesällä 1932. "Viljelykset ulottuivat kirkonkylän keskustaan saakka."

maanantai 20. joulukuuta 2010

MERRY CHRISTMAS / HAUSKAA JOULUA

´


JOULURUNO 2010


Taas on joulu uusi,
         pöydät notkuvat kystä puuroa
         ja taivaalta puskee sankkaa lumikuuroa.
Vaan ei ole tunnelma kuin ennen,
         kun kynttilät lepattivat kuusipuussa
         ja hämärässä värjöteltiin omena suussa.

Ulkona luo nyt joulu loistoaan,
         valosarjat valaisevat pensasaitaa
         ja kuin liekeissä pihakoivukin roihuaa.
Salamoita iskevät porraspielet
         ja ledeinä leiskuvat räystäät ja rännit
         aivan kuin olisi ottanut umpikännit.

Ei yllä nenään tuoksu pihkan,
         ei kaiu korvaan kilke vieno kulkusten,
         ei raikaa riemulaulut tonttusten.
Missä viipyy kunnon väki,
         yksin tarraan punaviinipulloon
         ja upotan käteni perunalastukulhoon.

Millä tämä kaikki kuitataan,
         seniili on jo mieli ja muistamaton,
         vaan yhä se altis on ja niin malttamaton.
Ei lapsuuden joulujakaan muista kukaan,
         alituiseen täytyy niitä muistella
         ja ees taas kummastuneita päitä puistella.

Unhoon painuu tämäkin joulu,
         uudenvuoden melskeen humuun
         ja pakkasten huuruiseen kumuun.

                    OSKI KALTE

perjantai 17. joulukuuta 2010

MIHIN MAALAUSTAIDETTA TARVITAAN

´


Eiköhän ole aika viedä maalaukset varastoon ja lyödä seiniin 'saunapaneelia' kattoon saakka.



Tekisi mieli vastata, että ei mihinkään. Mutta katsotaan nyt. Taidemaalaus -lehden tämän vuoden viimeinen numero (4/2010) on ilmestynyt. Se on aneemisen väritön kuin tämäisen kaupungin joululehti. Nimestään huolimatta siinä ei juurikaan maalaustaidetta esitellä, paitsi jos nykyään valokuvauskin lasketaan maalaustaiteeksi. Mihin tätä lehteä tarvitaan? Tekisi mieli vastata, että ei mihinkään. Mutta vilkaistaan nyt kumminkin.

Pääkirjoituksessa päätoimittaja Tiina Lamminen ihmettelee seurakuntavaalien äänestysprosentin kasvua, vaikka halaistua sanaa ei vaalien edellä käydyissä keskusteluissa puhuttu seurakuntien suhteesta kuvataiteeseen. Keväällä järjestetään eduskuntavaalit – niidenkään yhteydessä ei ilmeisesti tulla puhumaan kuvataiteista sanan sanaa, vaikka iäisyyksiä kestäneet ongelmat taiteilijoiden eläkejärjestelmän, työllisyysturvan ja apurahajärjestelmän kehittämisen osalta ovat yhä vain korjaamatta.

Syykin ilmiselvien epäkohteiden korjaamattomuuteen selviää, kun lukee niin & näin -lehden syysnumerosta (3/2010) Antti Rautiaisen artikkelin ”Suomalaisen korporatismin juurilla”. ”Suomen poliittinen järjestelmä on sosiaalidemokraattinen korporatismi riippumatta siitä, mitkä kaksi pääpuolueesta ovat milloinkin hallituksessa. Sosiaalidemokraattinen se on siksi, että aate on hyväksytty osaksi virallista järjestelmää.” Rautiaisen mukaan Suomessa on yks hailee äänestääkö vasemmistolaista, keskustalaista vaiko kokoomuslaista sosiaalidemokratiaa. Siis, äänestämisestä ei ole mitään apua ongelmien ratkaisuun – äänestipä miten tahansa saa kuitenkin sitä samaa, mikä on jo muutenkin tilauksessa.

Taidemaalaus -lehden jutussa ”Maalaukset esiin!” Taina Repo on käynyt kaupassa, yliopistolla, pankissa, rautatieasemalla ja työnvälitystoimistossa ja ihmettelee, että miksi Suomessa on niin ankeata. Missä ovat kaikki taideteokset? Missä ne muuten ovat, mihin hävisivät pankkien, vakuutusyhtiöiden ja muiden laitosten taidekokoelmat. Pääsyyllinen on tietenkin nykyarkkitehtuurin älytön villitys tuhota kaikki vapaa tila sietämättömillä väliseinillä ja ulokkeilla – ja lopuksi kaikki päällystään saunatiloihin tarkoitetulla lautapaneelilla. Koko Suomi on yhtä saatanan saunakamaria. Pankissa jonottaessa on koko ajan sellainen tunne, että hetkellä millä hyvänsä hyppää jostakin paneeliovesta löylyhöyryinen alaston vilvoittelemaan. Ennen aikaan sai lepuuttaa katsettaan hyvää tekevässä maalaustaiteessa.

Missä on kaikki hyvää tekevä vapaa tila? Miten ihmeessä nykyään onnistutaan rakentamaan suuria rakennuksia niin, ettei niissä ole yhtä ainoaa tyhjää seinää mihin taideteoksen ripustaisi. Muutama viikko sitten olin kokouksessa, jossa keskusteltiin paikallisen uuden 2012 valmistuvan kirjaston tulevista taidehankinnoista. No, selvisi ettei sellaisia ole suunnitteilla – seinät päällystetään saunapaneelilla. Kaiken lisäksi tuo helvetin paneeli on niin kallista, että paljon halvemmaksi tulisi vuodata seinät maalaustaiteella.

Lehden paljastavin juttu on ”Tyhjästä tilasta pintaan ja kokonaisuuksiin”, jossa Jonna Hyry haastattelee arkkitehti Antti Ahlavaa. Jutussa selviää, että ”1950-luvulta lähtien arkkitehtuurissa on keskeistä ollut kädenvääntö 'täyden', symbolisoivan, erottautuvan identiteetin ja 'tyhjän', sarjallisen geneerisyyden välillä”. ”Yhteistyö maalarin kanssa rakennuksen sisäpintojen kehittämisessä tulisikin perustua yhteisymmärrykseen teoksen statuksesta: syntyykö yhteistyössä uniikkeja, kaksiulotteisia teoksia vai esoteerisempia, abstrakteja ja kolmiulotteisia elämyksiä.”

Ei kannata enää ihmetellä, miksi arkkitehdit olivat niin innoissaan Joseph Beuysin lanseeraamasta näkymättömästä taideteoksesta. Pakko myöntää, että onhan näiden perinteisten kaksiulotteisten maalausten sijoittaminen rakennukseen – arkkitehtoniseen 'pyhään' tilaan – jonkin sortin päälle liimaamista. Mutta ei kai nyt sentään ihan heittämällä, kuten Ahlava antaa ymmärtää, ja kehottaa etsimään nykytaiteelle sijoituskohteita TV:stä, internetistä, lehdistä jne. Esimerkkinä Ahlava ottaa abstraktin ekspressionismin: se sopii hyvin hikiseen baariin.

Tämän jälkeen ei enää otsikon kysymykseen tarvitse vastata. Jotenkin käy sääliksi arkkitehtejakin: he joutuvat pilaamaan hyvin suunnitellut tilat jos jonkinlaisilla ulokkeilla ja päällystämään seinät hirvittävillä puupaneeleilla, jotta niihin ei onnistuttaisi – vuosien kuluttuakaan – päälle liimaamaan tuota kammottavaa maalaustaidetta. Joten tulevaisuus ei parannusta lupaa, päinvastoin, parasta on totutella tuijottelemaan julkisissa tiloissa paneelien rakosien kolmiulotteisia esoteerisia elämyksiä. Mihin tässä enää prosenttiperiaatetta tarvitaan!

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

TALVINEN TAIDEMATKA

´


Katseen vaatimuksesta heräsi jälleen uutta tilaa nähtäväksi...

Tähän aikaan vuodesta matkalle lähtö aamukuudelta ottaa voimille tässäkin kaupungissa, josta on totuttu niin monesti vaivihkaa yötuimiin lähtemään. Mutta niin lähti Weimarin salaneuvos Goethekin tunnetulle Italian matkalleen ennen aamunkoittoa, rivakasti karkuun kiirehtien liian kuumiksi käyneitä naissuhteitaan. Minä en ole karkuun lähdössä, ei sinne päinkään, vaan taidematkalle. Lunta ripsii harvakseltaan ja pakkanen narskuu anturoissa kun astelen bussipysäkille. Siinähän se bussi jo onkin.

Olin etukäteen Facebookissa bussimatkaa kehunut, mutta tämän bussin iskunvaimentimet ovat jumissa ja joka ikisessä töyssyssä on selkäranka katketa. No, puolimatkassa tilanne paranee ja 'iskarit' alkavat toimia. Hämärää on koko päivän. Jossakin ABC:llä käydään kahvilla, mutta pussitee on mansikalla maustettua. Seuraavaksi bussi tyrehtyy Hvitträskiin johtavaan mäkeen, renkaat eivät pidä. Parin yrityksen jälkeen on luovuttava, porukka lähtee kävelemään ja kuski peruuttaa bussin takaisin käännöspaikkaan.

Hvitträskin pihassa on joulumarkkinat, lunta ripottaa edelleenkin ja käristetyn makkaran haju kiirii nenään. Meille on pöytä katettuna ravintolaan. Ruokaa odotellessa kerron käyneeni täällä viimeksi joskus 1970-luvun puolivälissä. Oli kesäinen sunnuntai, väkeä oli paljon ja trubaduuri lauloi. Me 'nuukat' taiteilijat emme ravintolassa syöneet, vaan kävimme piknikille järven rantaan. Pitkin päivää meitä seuraili punakeltaraitainen keskenkasvuinen kissa, joka heittäytyi ylen ystävälliseksi. Välillä se katosi, mutta kun olimme palaamassa junapysäkille, se oli jälleen pyörimässä jaloissamme.

Paikalliset sähköjunat olivat hiljattain aloittaneet liikennöinnin, ensimmäisenä juuri Kirkkonummen radalla. Junassa me huomasimme kauhuksemme, että kissakin oli hypännyt kyytiin. Haagan asemalla me jäimme junasta pois ja niin jäi kissakin. Päätimme sijoittaa kissan tilapäisesti meidän Orapihlajatien asuntoon siksi aikaa kunnes oikea omistaja löytyy. Kesä kului ja syksy ja talvikin, mutta kissalle ei omistajaa löytynyt. Kissa voi hyvin, paitsi että se oli raisun oloinen ja jokseenkin sekopäinen. Se kiipeili pitkin verhoja ja tiputteli kirjoja hyllystä ja hyökkäsi kirjoituskoneen kimppuun sellaisella raivolla, että se onnistui jopa kirjoittamaan muutamia 'runoja'. Aamulla se herätti nukkujat pyörittämällä karvaista käpäläänsä nenän alla.

Keväällä päätin viedä kissan Pahajoelle, takaisin maaseudun rauhaan. Ajoin vanhalla Anglialla yli 400 kilometriä kohti noita käsittämättömiä maisemia hullun kissan kanssa. Pahajoella kissa esitti tutut temppunsa, kiipesi naulakkoon ja kiisi lattian poikki hatun sisälle kätkeytyneenä. Isoäitikin havahtui unestaan ja hosui hämmentyneenä, että ”miun hattuinko se siinä män ja oliks sil häntäkii peräs”. Vastustuksesta huolimatta Eliel-kissa jäi Pahajoelle ja vähitellen siitä tuli oikea pahajokinen kyläkolli. Se kulki pellonlaitaa äitini kanssa lypsylle ja kehrää mornutti niin, että se kuului naapuriin saakka. Se oli päässyt lypsytuoreen maidon makuun. Talvet se istui keinutuolissa, siitä se ei väistynyt kuin pakon edessä. Yksi tällainen pakko oli kylän hierojan Semenovin Aunen taaja takamus, mutta se on jo toinen juttu.

Loppumatka sujuukin mukavasti muistojen myllerryksessä bussin keikuttaessa päätäni puolelta toiselle. Jossain unenhorroksen katveessa muistan viimesyksyisen sieniretken Pahajoelle ja teehetken vanhan seurantalon pihassa. Kaksi punakeltaraitaista kissaa istuksi seurantalon rappusilla. Ei se Eliel-katti aivan turhaa kylillä kulkenut.

lauantai 20. marraskuuta 2010

MYYTTI MODERNISTA TAITEESTA

´


Hsiaon loistava maalaus ei-mistään, Ch'an 32, 1978.

”There is no such thing as a good painting about nothing.”
Mark Rothko

”There is no such thing as a good painting about something.”
Ad Reinhardt

Umberto Eco kirjoittaa kirjassa Kauneuden historia (WSOY 2008), että ”kaunista on sellainen, minkä omistaminen ilahduttaisi, mutta joka pysyy kauniina, vaikka se kuuluisi jolle kulle toiselle”. Kauneuden historia kytkeytyy tiiviisti taiteeseen, jopa niin tiiviisti, että voisi väittää kauneuden toteutuvan nimenomaan taiteen kautta. Mutta onko kaunis aina ollut kaunista eli onko rumakin ollut joskus kaunista? Eco mainitsee pyhän Bernhardin (1090-1153), jonka mielestä romaanisten kapiteelien hirviöhahmot eivät olleet hyviä eivätkä hyödyllisiä, mutta niiden katseleminen tuotti esteettistä nautintoa niin seurakuntalaisille kuin munkille itselleenkin. Hm.

Taiteen kauneus on aina ollut myös kauppatavaraa, jolla on ollut omat kauppamiehensä, ja heidän apureinaan taiteen teoreetikot ja kriitikot. Modernin taiteen kohdalla vaikeinta oli osoittaa pöyristyneelle yleisölle, että miten tämä 'vinksahtunut' taide on taidetta ja vieläpä sitä samaa hyvää (ja kaunista) taidetta kuin vanha esittävä taidekin. Kuinka se oli mahdollista? Asiaan perehtymätönkin huomaa, että 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa eurooppalaisessa kuvataiteessa tapahtui totaalinen muutos, niin sisällyksen kuin ulkoisten ominaisuuksienkin osalta. Kuvataide siirtyi sivustakatsojan roolista ja jäljittelevästä esittävyydestä keskelle elävää elämää esittämään taidetta itseään – ja veti mukaansa osin myös muut taiteen lajit.

Barnett Newman katsoo artikkelissaan The Problem of Subject Matter (1945) länsimaisen maalaustaiteen jakautumisen alkaneen impressionismista, jolloin maalarit luopuivat henkilökohtaisen sanomisen korostamisesta ja suuntautuivat väriin ja maalausteknisiin ongelmiin. Tuo etsintä johti 1900-luvun alkupuolella maalaustaiteen täydellisen muodonmuutokseen. Taidemaailma oli hämmennyksissään ja ostava yleisö suorastaan kauhun lamauttama. Mutta sitten tulivat hätiin modernin taiteen ystävät Clive Bell ja Herbert Read, jotka Newmanin mukaan olivat modernin taiteen teoreetikoista kaikkein pahimmat. He rakensivat hurskastelevan eurooppalaisen maalaustaiteen suuren tradition, joka heidän mukaansa oli jatkunut yhtenäisenä kehityshistoriana aina renessanssista suoraan nykypäivään. Ja jatkaisi kehitystään luultavasti ikuisesti, tai ainakin siihen päivään saakka, kun lopullinen taideteos olisi valmis.

Herbert Readin modernin taiteen raamattu A Concise History of Modern Painting ilmestyi 1959, ja heti seuraavana vuonna se ilmestyi myös suomeksi. Sain sen joululahjaksi ja olihan se mieluisampi lahja kuin villasukat tai karvahattu. Readia luki mielikseen, teksti kulki sujuvasti ja toi kaivattua 'ymmärryksen' valoa noihin kummallisiin taideteoksiin. Muutaman vuoden kuluttua Readin rento olemus ilmestyi myös televisioon taidehistoriaa käsittelevässä ohjelmassa. Mieleeni painui iäksi kuva Readista silittämässä jossain hämärässä museossa marmoriveistoksen polvea ja puhumassa lennokkaasti taiteen kätketyimmistä arvoituksista. Päätin, että 'isona' minustakin tulisi samanlainen velho, taputtelisin patsaiden pakaroita tai seisoisin silmät palaen maalausten vieressä ja laskettelisin suustani ylevää tajunnanvirtaa.

Newmanin mukaan koko eurooppalaisen taiteen myytti kehitystarinoineen oli taitavien teoreetikkojen lanseeraama silmänkääntötemppu. Temppua elävöitettiin vetämällä viivoja – komposition tärkeitä linjoja – vanhojen ja modernien teosten päälle. Ja kas vain, niin uutta kuin vanhaakin taidetta onnistuttiin analysoimaan samankaltaisilla viivarakenteilla. Lopulta tultiin siihen tulokseen, että jossain siellä taideteosten uumenissa jylläsivät taiteen ikuiset lainalaisuudet – näyttivätpä itse teokset sitten miltä hyvänsä. Tuon taiteen kovan ytimen tavoittamiseksi tarvittiin paljon sekavaa taidepuhetta ennen kuin 'suuri yleisökin' tajusi, että moderni taide ei olekaan niin modernia, vaan sitä samaa vanhaa hyvää taidetta uudessa kuosissa. Tarvitaan vain ponnistelua ja 'taiteen kielen' harrastusta, niin kyllä se siitä avautuu.

Nykyään me emme usko enää mihinkään erityiseen 'taiteen kieleen', emmekä ponnistelun kautta kertyvään autuuteen, ja taidepuhekin on taantunut yleistä pörinää myötäileväksi höpinäksi. Olisiko meidän sittenkin pitänyt kuunnella Newmania? Mitä hän olisi meille tarjonnut vastapainoksi länsimaisen taiteen suurelle saagalle, josta yhä vain kirjoitetaan uusia kirjoja ja tehdään uusia televisio-ohjelmia. Amerikkalaiset maalarit alkoivat olla moderneja vasta 1940-luvulla. Ensi töikseen he onnistuivat yhdistämään abstraktin ilmaisun ekspressionismiin ja saivat näin aikaiseksi omaperäisen ismin, jolla kuitenkin oli vielä vankat siteet eurooppalaiseen traditioon. Ensimmäinen puhtaasti amerikkalainen ismi oli minimalismi, jota Newmanin, Rothkon ja Reinhardtin kaltaiset maalarit olivat olleet alkuun sysäämässä.

Minimalismi oli jotakin aivan uutta, sillä ei ollut historiaa lainkaan, ellei nyt sitten jokin satunnainen (ja ironinen) kytkentä venäläiseen avantgardismiin. Minimalististen taideteosten tulkintaan ei voinut enää hakea tukea eurooppalaisen taiteen perinteestä, jonka koossa pitävät voimat (dynaamisen balanssin, kultaisen leikkauksen ym.) se oli tarkoituksellisesti hylännyt. Mutta yhä vain katsottiin näitä vaikeasti määriteltäviä taideteoksia ikään kuin ne samat voimaviivat olisivat edelleenkin olleet siellä jossakin, latenttina uinumassa ja uutta ylösnousemuksen päivää odottamassa.

Nämä rakkaat viivat, joita yhä pidetään lurjuksen viimeisenä valttikorttina, kun epäillään ettei joku modernisti osannut piirtää lainkaan. Newman viittaa Cézanneen, joka ei ollut nähnyt luonnossa yhtään ainoaa viivaa (no, ei kai niissä Provencen maisemissa), vaan erilaisia säännönmukaisia kappaleita, joista luonnon suuri palapeli koostui. Newman myönsi (ehkä vastahakoisesti) viivan olemassaolon, mutta kirjoittaa mahtipontisesti että ne eivät merkitse mitään, ainoa mikä merkitsee (taiteilijalle jotakin) on viivojen välissä. ”The artist's function is to use, not to draw, what is between the lines.” Mutta jos kenen niin Newmanin maalauksissa on viivoja, tosin usein melko resuisessa kunnossa. Mitä tästä kaikesta oikein pitäisi päätellä.

Newman allekirjoitti (lukiko hän sen?) Rothkon 1943 kirjoittaman manifestin, josta muistetaan vain tuo lentävä lause: ”Ei ole olemassa hyvää maalausta ei-mistään.” Reinhardt vastasi siihen räväkästi. Mutta juuri nämä maalarit eripuraisuudestaan huolimatta tarjosivat mahdollisuuden suoraan taiteen kokemiseen, ilman historiallista painolastia ja ilman ennakkomielipiteitä. Kaikki maalauksessa oleva näkyi heti ja oli koettavissa välittömästi, nopeammin kuin katsoja ehti muodostaa ensimmäistäkään mielipidettä. Vuosikymmenet Tate Galleryn kävijöitä on elähdyttänyt (usein järkytyksen partaalle saakka) sali, jossa on Rothkon ja Newmanin maalaukset. Niiden pohjalta olisi voinut luoda vaikka uuden uskonnon, mitä tulee väreihin, ei kai muuten.

Eurooppalaisesta näkökulmasta katsoen Newmanin maalaukset ovat jollakin lailla outoja, ikään kuin niissä olisi jotakin vikaa tilan järjestyksen (mitan) hallinnassa. Newman on kyllä siirtynyt näkymän laidalta jonnekin, mutta mihin? Aivan kuin siirtyminen olisi jäänyt puolitiehen tai johonkin kummalliseen asentoon. Onneksi metsässä puut eivät kasva tuollaisessa suhteessa tilaan kuin Newmanin maalausten vertikaalit viivat suhteessaan kuva-alaan. Ongelman ratkaisemiseksi ei ollut oikeastaan muuta vaihtoehtoa kuin turvautua symmetriaan, kuten Reinhardt, Stella ja monet muut minimalistiset maalarit sitten tekivätkin.

”Kuka tahansa kykenee tekemään maalauksen, jotkut suttaamalla ja jotkut taidokkaasti – mutta taideteoksen luominen onkin sitten aivan eri juttu”, kirjoittaa Newman. Ensin maalarin on maalattava jotakin, sitten on maalattava Fuji (tai Jouppilanvuori) ja sen jälkeen on aika keskittyä aiheista tärkeimpään, ei-minkään maalaamiseen.

”I'm the subject, I'm also the verb as I paint, but I'm also the object – I am the complete sentence.”
Barnett Newman

Barnett Newman (1990): Selected Writings and Interviews, University of California Press.

tiistai 16. marraskuuta 2010

MIKSI KULTTUURI AHDISTAA

´










Täysin ansioin, mutta runollisesti, asuu ihminen täällä maan päällä.
Hölderlin


Tiiviissä tutkielmassaan Ahdistava kulttuuri (1930) Sigmund Freud on ottanut selvittääkseen, mikä meitä kulttuurissa ahdistaa. Kirjan kirjoittamisen aikoihin ahdistus oli hyvissä voimissaan. Tunnetuimpana riehui saksalainen veret seisauttava angst, johon verrattuna englantilainen spleen oli kepeää iltapäivänärkästystä, jota sävyttivät Wilden kaltaisten älykköjen ilkeät sutkaukset. Väheksyä ei voi myöskään kotosuomalaista synkkien metsien ja kolkkojen pihatantereiden crapula mundia, joka on saanut – ja saa vieläkin – paljon pahaa aikaan.

Freudin mukaan kulttuuria on ”kaikki toiminnot ja arvot, jotka auttavat ja hyödyttävät ihmistä hankkimaan elantoa maaperästä, suojautumaan luonnonvoimilta jne.” Siis kaikki taide- ja taitolajit mahtuvat tuon ”jne” alle. Tulee mieleen Stephen Jay Gould, jonka mukaan evoluution historiasta ei löydy minkäänlaista järkisyytä taiteiden olemassaololle – evoluution kannalta taide on täysin turhaa ajanhukkaa.

Freud nimeää kulttuurin ensimmäisiksi saavutuksiksi työkalujen käyttöönoton, asuntojen rakentamisen ja tulen kesyttämisen. Nimenomaan tulen kesyttämisessä piilee alkujuuri niin kulttuurin kuin siitä eriytyvän taiteenkin synnylle. Lämmön saantia ja ruoankypsennystäkin merkittävämmäksi piirteeksi kulttuurin kannalta Freud nostaa esiin heimon miespuolisten jäsenten pakonomaisen halun sohauttaa virtsasuihkullaan tulet sammuksiin. Tätä tukevat myös tunnetut tarut, joissa ”ylös tempoileva, nouseva liekki alkuaan on tajuttu falliseksi ilmiöksi”, jota vastaan miehinen kilpailuvietti nousee. Freud mainitsee kuulut jättilapset Gulliverin ja Gargantuan, jotka syyllistyivät korkeakirjallisessa kontekstissa sammuksiin kuseksimisen potentiaaliseen nautintaan.

Mutta pitkässä juoksussa voittaja oli se, joka kykeni hillitsemään haluansa sisäisen palon ja taltutti luonnonvoimat ottamalla elävän tulen haltuunsa ja viemällä sitä eteenpäin. ”Suurenmoinen kulttuuriteko olisi siten palkintoa vietinehkäisystä.” Kun taas nainen vain jarrutti kulttuurin kulkua jäämällä kotinuotion ääreen pitämään yllä vangittua hiillosta, hänellähän ei anatomiansa osaltakaan ”ollut kiusausta tavoitella tuota vietin tyydytysmuotoa”. Näin Freud.

En muista, että ainakaan Pahajoella olisi miehillä ollut tällaista hillitöntä tarvetta nuotioiden sammuttamiseen, mutta ehkä se oli niin yleistä ja läpinäkyvää, etten kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Jos tuo alkukantainen tarve on taiteellisesti tyydyttävämpää tai ainakin alkuperäisempää kuin esimerkiksi ooppera, ja kun täältä ikuisen illan kaupungistakin lähdetään bussilasteittain satojen kilometrien päähän tuota mainiota alitajunnan surinoiden taidemuotoa katsomaan, niin eikö joku kerta kannattaisi vaihtelun vuoksi täräyttää bussilla Nurmoon (kaupungin alueellahan avotulen teko on kielletty – ja nyt tiedämme siihen syynkin) ja ryhtyä siellä oikein porukalla tulien sammutuksiin. Nykyään (Freud ei tätä tiedäkään, vaikka epäileekin ihmisen kehittyneen eräänlaiseksi proteesijumaluudeksi, ”joka kaikkine keinoineen ja apuvälineineen on vaikuttava olento, mutta silti vajavainen”) se onnistuu myös naisilta ns. "festivaalilisäkkeen" avulla.

Tulen sytyttämisellä on ollut myös rituaalinen merkitys maan haltuunottona, paikan pyhittämisessä ja asuttavaksi muuttamisessa. Tulipaikan vierelle on noussut ensimmäinen asumus ja siihen on raivattu ensimmäinen pelto. Paikalleen asettuminen (asuminen) ja tulen ylläpito on ollut nimenomaan kulttuurin varjelua, kun taas levottomat tulenkantajat ovat levittäneet kulttuurin ilosanomaa nuotiossa kypsennetyn lihaherkun siivittämänä paikasta toiseen. Totisesti se on ollut uutinen.

Tästä avautuu houkuttelevia perspektiivejä (järkeviin ja järjettömiin) mielipiteisiin, joita toistellessa posket nauttisivat ja huulet heiluisivat kuin itsekseen leppeässä suvituulessa. Mutta ehkäpä kulttuurikriitikon kannattaisi sanoutua irti näistä ajatuksenjuoksuista, ennen kuin on takertunut pääsemättömästi mielipiteiden ja meemien verkkoihin. Jätämme viivat vetämättä ja palaamme asiaan.

Freud tarkastelee kulttuurin kehitystä yksilön kehityksen kautta, äitinsä tissiin halunsa suunnanneesta "mielihyväminästä" vaivalloisen kasvun kautta kohti maailmaan suuntautuvaa "kulttuuriminää". Ensin Minä on pelkkää halua, "haluminää", mutta vähitellen kulttuurin ja taiteiden tietä kulkiessaan Minä vapautuu itseensä kohdistuvista haluista. Eikö tämä ole silkkaa buddhalaisuutta? Ja eikö tämä ole kammottavan paljastavaa, ei vain ihmisyksilön henkisen kehityksen tai kehittämättömyyden kannalta, vaan koko inhimillisen kulttuurin ja ennen kaikkea taiteen, joka näin on revitty kappaleiksi itsekkäiden halujen kanveesille. Enää on vaikea väittää, etteikö taide olisi osa evoluutiota – ehkäpä se on evoluution nerokkain keksintö harhauttaa ihmispolot syvälle halujensa syövereihin. Valaistu nyt siinä sitten!

Mikä muu kulttuurissa ahdistaa kuin toivoton taistelu vapautumiseksi "mielihyväminästä", tuosta Minän jonkin sortin embryonaalisesta alkiomuodosta, joka monille jää päällimmäiseksi minäksi koko elinkaareksi. Syyttää ei voi muuta kuin "mielihyväminän" itsekästä ja nännimäistä nautinnonhalua ja viettien pedon häikäilemätöntä voimaa – terävin kynsin se tarraa epäkäslihakseen ja syö suihinsa orastavan "tahtominän" idut. Tuo vaarallinen yhdistelmä (alttius nautintoon ja tarjolla oleva substituutti, korvike) panee tekemään kaikenlaista. Ei tarvitse kuin ikkunasta ulos katsoa: ohi menee nuorisoa kaljapullot käsissään, naapuri puhaltaa talonsa nurkalla tupakastaan kaihoisia mielihyvän savuhattaroita, toinen naapuri on kiivennyt korkealla puuhun jne. Juuri tämän pedoista petomaisimman kesyttämisestä on kysymys Akong Tulku Rinpochen kirjassa Kuinka tiikeri kesytetään (Taming the Tiger).

Tämän suuren ahdistuksen syyn rinnalla kaikki muut Freudin esittämät kärsimyksen syyt vaikuttuvat lähes tekosyiltä. Kuten luonnon ylivoimaisuus, kehomme raihnaisuus, normien vajavaisuus, yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus. No, näitähän riittää. Näin vähällä Freud ei meitä toki päästä, vaan punoo pitävän vyyhdin viettien aiheuttamista traumoista ja syyllisyydentunnosta, joka on maailmasta pakenemisen ja ahdistuksen ylläpidon supermoottori. Perheyhteisö suorastaan vaatii "haluminän" läsnäoloa, kun taas kulttuuriyhteisössä (johon kehitys on meitä viemässä) toimiminen vaatii "tahtominän" hallintaa ja itsekkäiden halujen alistamista. Toisaalta viettien ankara tukahduttaminen aiheuttaa traumoja, jotka johtavat suuriin ongelmiin ja jopa väkivallan tekoihin. ”Kulttuuria ohjaa yksilöiden sisäinen eroottinen yllykevoima, joka vaatii ihmisiä liittymään läheisesti yhteen sitoutuneeksi suuryhteisöksi.”

Freud myöntää, että kärsimys on väistämättä osa minän kokemaa maailmaa, ikään kuin rangaistus minäksi eriytymisestä. Mitä se Buddha sanoikaan! Tähän yhteyteen Freud lainaa ”taivaisille voimille nyrkkiään puivaa” Goethea. Niin lainaamme mekin, ja siihen vastineeksi vielä Akong Tulku Rinpochea.

Te luotte meidät maailmaan,
syyn suotte poloisille täällä
ja tuskan tulla tuntemaan,
kun syymme kostautuu maan päällä.

Goethe, Wilhelm Meister (suom. Eino Leino)

Olkoot kaikki olennot onnellisia ja olkoot heillä onnen syyt,
olkoot he vapaita kärsimyksestä ja kärsimyksen syistä,
ja toimikoot he aina viisaasti ja oikeudenmukaisesti,
ilman halua omistaa läheisensä ja ilman vihaa muita kohtaan
.
Akong Tulku Rinpoche, Taming the Tiger (suom. Pirkko Siltaloppi)

Sigmund Freud (1982): Ahdistava kulttuurimme, Gummerus

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

EI NIIN HYVÄTAPAISET FILOSOFIT












Viikset jotka suhisivat aikanaan koko ajattelevan maailman yllä.


Jos ajattelee suuresti, täytyy myös erehtyä suuresti.
Martin Heidegger

Suuret sielut kykenevät suuriin hyveisiin, mutta myös suuriin paheisiin.
Descartes


Kun joskus koulutien alaluokilla törmäsin filosofiaan jäi siitä kuva, että maailmassa on kiistämättömiä totuuksista ja viisaita miehiä, jotka ovat niitä ajatelleet. Opettaja ei tätä harhakuvaa kiistänyt; luultavasti hän oli samaa mieltä, että filosofia on ikiaikaisesti pysyvien totuuksien esittämistä ja ylläpitoa. Edelleenkin toivon, että niin olisi ollut – sen verran minua hututtaa tuo jo poikasena kokemani petos, että asiat eivät olekaan niin kuin ne ovat.

Tähän vanhaan kaunaan osuu mukavasti kirja Huonosti käyttäytyvät filosofit, jossa alan miehet Rodgers ja Thompson käyvät tunnettujen filosofien Rousseau, Schopenhauer, Nietzsche, Russel, Wittgenstein, Heidegger, Sartre ja Faucault kimppuun. Lukija odottaa tämän nimiseltä kirjalta paljon, eikä suotta. Kirja poimii nokkelasti mielenkiintoisia elämäkertatietoja ja yhdistää ne ajankuvaan ja kulloisenkin filosofin toimintaan ja valintoihin omana aikanaan. Filosofitkin erehtyvät – ja joskus tuntuu että he eivät mitään muuta teekään.

Tämä kirja ei vain kerro, vaan se haastaa ja väittää. Kirjan kirjoittajilla on paljon sanottavaa näistä ajattelijaihmisistä, jotka ovat paljon vaikuttaneet siihen mitä me pidämme omana mielipideilmastonamme. Mielipiteet ovat ihmissuhteiden liimaa, käteviä ja mukavia, mutta niillä ei tee mitään suoraan koettavassa aikaan ja tilaan ammottavassa maailmassa. Sekin valkenee kirjaa lukiessa.

Schopenhauer oli yrmeä äijä jo nuoruudessaan, niin yrmeä että hänen äitiään liehitellyt Goethe sai masennuskohtauksen nähtyään tämän synkän nuoren miehen. Schopenhauer rakasti taiteita ja erityisesti musiikkia, josta hän sanoi, että musiikki ei ole kuten muut taiteet kopioita ideoista, vaan itse idea.

Nietzschestä muistetaan aina tokaisu, kun menet naisen luo, älä unohda ruoskaasi. Mutta ikimuistoisessa valokuvassa ruoskaa heilutteleekin Nietzschen pakaroiden yllä määrätietoinen Lou Salomé, ehkä ensimmäistä kertaa (feministisessä kontekstissa) tuolla asenteella. Samaista piiskaa otti monessakin mielessä suorastaan käsittämättömän uhrinäytöksen kautta Foucault, mutta juuri vähempää ei voinut odottaakaan filosofilta joka ensitöikseen kirjoitti hulluuden historian.

Jätämme kirjan, vaikka ymmärtämisen puute salpaa hengityksen. Hauskaa olisi tietää, mitä Wittgenstein sanoi häntäheikki Russellista ajattelijana, mikä oli Heideggerin "suuri munaus", millaista oli meno nuoren Sartren kämpillä ja kuka filosofeista olikaan Hitlerin koulutoveri Linzin reaalikoulussa.

Mutta aivan lopuksi kirja haastaa myös lukijansa: ”Riippumatta siitä kuinka tietoisia olemme omista rajoitteistamme ja hulluuksistamme, näiden filosofien erehtyväisyyden arvostaminen voi rohkaista meitä ajattelemaan itsemme tuolle puolen.”

Kaikista nurkista ja loukoista kuuluu varovaista salakavalaa hiljaista mutinaa ja keskinäistä kuiskuttelua. Minusta tuntuu kuin siellä valehdeltaisiin.
Friedrich Nietzsche


Nigel Rodgers & Mel Thompson (2006): Huonosti käyttäytyvät filosofit. Gummerus.

torstai 28. lokakuuta 2010

ÄLÄ SÄIKÄHDÄ TAIDEREKKAA

´


Taiderekka vaanii Seinäjoen taidehallin nurkalla.


Eräänä lokakuun sateisena päivänä Taiderekka ilmestyi Seinäjoen taidehallin pihaan. Rekka on valmiina lähtemään kiertueelle kaupungin kouluihin. Rekan näyttelyineen ja ohjelmineen on toteuttanut Seinäjoen kaupungin opetus- ja kulttuuritoimi. Hanketta on tukenut Seinäjoen kaupunki ja Opetus- ja kulttuuriministeriö.

Taiderekassa on esillä seitsemän taiteilijan teoksia: Seppo Kari, Heikki Mäki-Tuuri, Anne Rossi, Tuuli Tuikka, Seppo J Tanninen, Riitta Ylinen ja Liisa Äärynen. Tapahtuma liittyy peruskoulujen lukuvuoden 2010-2011 teemaan Taidetaival, jonka puitteissa on mahdollisuus tutustua oikeaan kuvataiteeseen.

Onhan se huikeaa kun Taiderekka kääntyy koulun pihaan ja avaa ovensa värikkäälle näyttelylle umpipimeässä syyssäässä. Kaiken lisäksi näyttelyssä on mahdollisuus tutustua taideteoksiin jännittävän interaktiivisen performanssin myötä. Taiderekka on jo 5.11. Alaviitalan koululla ja seuraavana päivänä ties missä – aikataulu löytyy kaupungin sivuilta.

lauantai 23. lokakuuta 2010

SISUSTUSTAULU SÖI SEINÄN

´


Jos jotain tällaista ilmestyy seinällesi, ryhdy kapinaan!

Eräässä kolumnissani lanseerasin käsitteen taideke, jolla yritin kuvata taiteilijoiden näköisten taiteilijoiden perinteisillä taiteentekemisen tekniikoilla tekemiä taideteoksen näköisiä eineitä. Taideke on erehdyttävästi taideteoksen oloinen ja näköinen teos, mutta siinä eivät kuitenkaan toteudu taiteelta vaadittavat ominaisuudet. Mitä ikinä ne sitten ovatkin. Länsimaisen taiteen (kauneuselämyksen) vaatimukset esitti jo Augustinus joskus 400-luvulla, mutta tyydymme tässä Akvinon Tuomaksen 1200-luvulla asettamaan 'kauneuskokemuksen' kolmijakoiseen maksiimiin: harmonia (consonantia), eheys (integritas) ja kokonaissäteily eli kirkkaus (claritas). Jos nuo parametrit leikkaavat yhdessä ja samassa paikassa, niin silloin ollaan taideteoksen äärellä. Tuomaan kaunis on myös hyvää; se ei voi olla huonoa, sitä paitsi huono ja ruma ovat vain keskeneräistä hyvää ja kaunista.

Luulisi, että tuollaiseen päämäärään pyrkisi jokainen taiteenystävä taideteosta hankkiessaan. Mutta ei. Suurin osa taidehankinnoista tähtää tieten tahtoen huonoon taiteeseen tai sitten näihin taidekkeisiin, jotka ovat niin autuaan hyvää tekevästi taiteesta vapaita objekteja.

Kirjoitin eräässä runossani, että ”suuri taide on velkaa suurelle seinälle”. Freudin mukaan asumus on kehittynyt korvaamaan ihmisen ensimmäistä olinpaikkaa äidin kohtua, ”sitä, joka aikanaan takasi hänelle turvan ja hyvänolon tunteen ja jota hän luultavasti on jäänyt alati ikävöimään”. Yksilön kehittyessä primitiivisestä 'mielihyväminästä' kohti yhteisöllistä 'kulttuuriminää' ovat myös inhimillisen asumuksen seinät laajentuneet ja suorakulmaistuneet, tietoisuus (ja ehkä myös tiedostamaton) vaatii korkeutta ja leveyttä, mutta ennen kaikkea se vaatii nurkkien ulospäin suuntautuvaa aggressiivista terävyyttä.

Tässä mielessä ei olekaan ihme, että seinien alastonta ja julkeaa vaatimusta on kiire peitellä. Tähän tehtävään löytyy täsmävälineet: seinävaateet, taulut ja kehystetyt taulut. Perheasumuksesta omaan 'kämppäänsä' muuttaneen olemisen itsellisyyttä viestittävät kehystetyt modernin taiteen julisteet (Picasso, Miró, Rothko). Todella rohkeat yksilöt representoivat seinillään 'haluminänsä' täysivaltaista oloa huomiota herättävillä 'oikeilla' taideteoksilla – mitä arrogantimpaa sitä parempi. Mutta loput 97 prosenttia peittävät häpeälliset seinänsä (kuin takapuolensa) mitäänsanomattomilla tauluntekeleillä ja säyseillä seinävaatteilla. Tähän tarpeeseen (tarveaukkoon) iskee taideke, taideteoksen näköinen sisustuselementti, joka näyttää siltä mitä se ei ole. Siitä sanotaan mieluusti vieraille, että eihän se kai hääviä taidetta ole mutta minä tykkää(n) siitä – se tuo mieleen yhtä sun toista, ja varsinkin sitä toista.

Luulisi, että näillä olisi pärjätty, mutta ei ole. Nyt ovat tulleet ns. sisustustaulut, jotka ovat esineinä vähemmän mielenkiintoisia kuin paljas seinä; ne eivät pelkästään peitä seinää vaan suistavat sen manifestaattisesta seinänä olemisen riemustaan minkä tahansa alkeellisen majan tai luolan suojakuoreksi. Mitä nämä sisustustaulut sitten viestittävät mitäänsanomattomuudellaan nykypäivän kerrostalon luola-asumuksessa, että täällä asuu täydellisesti halunsa ja intohimonsa menettänyt vaatimattomuus, että täällä ”ei subjektin tarvitse nuhjuisuuttaan hävetä”. Onko todellakin syntynyt uusi ”turha sukupolvi”, jolle lapsuudesta saakka jatkunut taidekkeiden ja muiden sisustuksellisten turhakkeiden kokemisen jälkeen ei enää mikään ole tarpeeksi tylsää.

Salakavalasti sisustustaulut pitäytyivät ensin kopioimaan maisemia, taideteoksia ja tunnettuja kaupunkinäkymiä – sittemmin niihin sai painattaa vaikkapa oman valokuvansa. Mutta nopeasti niihin ilmestyivät täysin kohteettomat esineet ja kaikenkarvaiset luonnonelementit vailla minkäänlaisia kontrasteja ja jännitteitä. Mutta valmistajien mukaan sisustustauluillakin on filosofiansa: ”Muotokieli on Pohjolan luonnosta.” ”Tuotteet ovat sisustustaidetta, mutta niillä on silti funktio.” ”Kauneuden lisäksi ne parantavat kodin ja yrityksen akustista olemusta.” ”Kun sisustat, sisusta tyylillä!”

”Teon ainoa kriteeri on tyylikkyys”, sanoi Jean Genet aikoinaan. Kuinka kauas me olemme tulleetkaan (kaikesta), ja millaiseen harmaalla livottuun lopullisen ”tyylin” maailmaan, jossa paskanruskeakin loistaa heleänä. ”Säästä ja tee se itse!” Vaivattomasti löytyykin sivusto, jossa annetaan ohjeet sisustustaulun valmistamiseen. Siinä ei kauan nokka keiku. Hankitaan halutun 'taulun' kokoinen styroksilevy ja vähän isompi pala jotakin 'nättiä' kangasta. Taitelleen kangas 'nätisti' styroksilevyn taakse ja pannaan nitojalla tai nastoilla kiinni. Lyödään naula seinään ja tökätään ”se” siihen.

”Valo lankesi pehmeästi ja tasaisesti, aivan kuin
se olisi tunkeutunut sisään ohuen verhon läpi.
Seisoin yhteen suuntaan kerrallaan ja viipaloin
olemattomuuksia toisella silmälläni ja toisella
vapaalla kädelläni tarkasti mitat määrittäen.”


Seppo j Tanninen (2005): Korpus, N.A.B.

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

PUUTARHASSA KASVAA PÖKKÖSIENI

´



Näyttely- ja kirjantekokiireiden keskellä sienestyskausi pääsi livahtamaan ohi. Sitten tulivat sateet ja sitten pakkaset, joten sienisaalis jäi vaatimattomaksi. Harmittaa. Vaihtelua ruokapöytään toivat jo elokuun alussa puutarhaan ilmestyneet leipävadin kokoiset herkkusienet – yhdestä sienestä sai pannun täyteen. Sen sijaan vanha kanttarellipaikka osoittautui pettymykseksi, vain muutama kuiva sienennysä koko syksynä. Pakastettavaa tuli lähinnä vain haperoista ja kehnäsienistä.

Juuri kuulin uutisista, että tatteja on tänä vuonna saatu ennätysmäärin. Mutta en minä vaan ole löytänyt kuin muutaman herkkutatin, jotka tulivat samantien syödyiksi. Visuaalisesti sienikausi on ollut upeaa katsottavaa, varsinkin kärpässieniyhdyskunnat kasvoivat parhaimmillaan metropolisiin mittasuhteisiin. Yhtä sellaista piti käydä vielä jälkikäteen kuvaamassa, mutta joku oli potkinut sienikaupungin maan tasalle.

Vanhaa sienestäjää ilahduttavat kaikki hassunnimiset harvinaisuudet, kuten tympöset, lapakat, pököt, orvakat, käämikät, nupikat, kuupikat, loisikkaat, hiipot, lätikät, haprakkaat ja risakkaat. Siinä meni jo suomen kielen oikolukuohjelma Voikko aivan ulalle. Naapurin kanssa kinatessa löytyy sienien nimistöstä muutakin käyttökelpoista herjausarsenaalia kuin tuo kaikille tuttu limanuljaska (Gomphidius glutinosus): – Senkin hurmehiippo (Mycena haematopus). – Onko sitä hytyvinokasta (Hohenbuehelia) näkynyt? – Se lähti sen kalvastympösen (Hebeloma crustuliniforme) kanssa baariin.

Mustaseljapensaan juurelle kasvoi syyskuussa terhakas rypäs puistopökkösieniä (Mutinus ravenelii). Luulin ensin tuota valkoisesta munasta nousevaa ufon näköistä hirviötä kovinkin harvinaiseksi, mutta alkujaan Pohjois-Amerikasta lähtöisin oleva sieni on levinnyt rivakasti ja sitä on tavattu jopa Oulussa. Koiranpökkösieni (Mutinus caninus) olisi ollut harvinaisuus, sitä on tavattu Suomessa vain Houtskärissä. Tanskassa sieni on niin yleinen, että se erehdyttävästi korvaa polkujen varsilla aidot koiranpökäleet.

Myöhäissyksyn muoto- ja värimaailmaa ilahduttavat myös maljakkaat (Aleuria), nuo vilpittömin mielin luontoon lähteneen ihmisen todellisuususkoa horjuttavat omituiset oliot. Maljakkaat viihtyvät koko Pohjolassa Jäämeren rantoja myöten paljaalla maalla, sorateillä, sepelillä tai vaikka asfaltilla. Oranssimaljakas (Aleuria aurantia) hehkuu niin uskomatonta värin heleyttä, että täytyy silmiään hieraista, ikään kuin ne siitä kummemmiksi tulisivat. Turhaan ei tämä värisävy ole saanut väritölkin kylkeen epiteettiä Tono Amarillo de Cadmio Naranja.

Ilma on syksyisen korkea ja kirkas, ei muuta kuin kamera olalle ja ulos luontoon. Ennen lumen tuloa ehtii vielä tutustua metsän outoon mutta kiehtovaan maailmaan.

tiistai 19. lokakuuta 2010

KUUMIEN LÄHTEIDEN PYYKKÄRIT

´



Viime viikolla posti toi Islannista kirjan Laugavegurinn (The Washerwomen's Walk). Hieno ja näyttävä teos kuumien lähteiden laakson pyykkäreille omistetusta näyttelystä ja performanssikulkueesta pitkin Laugavegur-katua (Hot Springs Road) Laugardalurin laaksoon. Tapahtuman ideoijana on toiminut Start Art Gallery, joka sekin sijaitsee samaisella pyykkärien kadulla. Katu on nykyään yksi Reykjavikin pääkaduista, mutta aikanaan se rakennettiin helpottamaan pyykkärinaisten pyykinkuljetusta kaupungista Laugardalurin kuumien lähteiden laaksoon, jossa pyykinpesu jatkui yhtämittaisesti 1700-luvun lopulta aina 1970-luvulle saakka. Pyykkiä kuljetettiin ensin kantamalla, sitten erilaisilla työntökärryillä ja lopulta hevospeleillä. Kunnes lähteistä vedettiin putket kaupungin taloihin ja kaikki saivat kuuman lähteen omalle pihalleen.

Ensin pyykkiä pestiin taivaan alla, mutta jo 1800-luvulla paikalle rakennettiin pesijöille suojarakennuksia, joihin mahtui parhaimmillaan satakunta pyykkäriä (ja lauma lapsia) samaan aikaan. Välillä rakennukset paloivat ja pyykkiä pestiin jälleen 30 vuotta taivaan alla, ja sitten taas rakennettiin uudet tilat. Pyykkiä pestiin käsin 1950-luvulle saakka, sen jälkeen tuli käyttöön erilaisia pesukoneita ja lopulta pesula.

Kirjan kuvia katsellessa tulee mieleen lapsuus ja Pahajoen kylän pyykinpesijät, tosin Pahajoen pyykkilassille ei mahtunut kuin muutama akka (ja pari kakaraa) kerrallaan. Mutta paikka oli hieno, korkeat koivut reunustivat sillanpieliä ja luonnonkiviset portaat laskeutuivat jokeen saakka. Monet joutavat päivät vietin siellä talkkunaa syöden ja rantavedessä makaavia suuria haukia katsellen.

Laugardalurin lähteiden tulikuumassa rikkipitoisessa vedessä pestiin maailman puhtainta ja vaarallisinta pyykkiä, sillä palovammat olivat yleisiä. Kohtuullisen puhdasta pyykkiä tuli varmaan Pahajoellakin, vaikka pyykki jouduttiin keittämään suurissa rautapadoissa niin kesällä kuin talvellakin, sillä Mäntyahon lähteistä jokeen virtaavat vedet pitivät jokiveden jääkylmänä kesän helteilläkin. Mutta saippua oli Sunlightia niin Pahajoella kuin Laugardalurissakin.

Laugavegurinn -näyttelyyn osallistui 39 islantilaistaiteilijaa ja pyykkärinaisten marssiin 23.5.2009 läpi Reykjavikin näyttäisi kuvista päätellen osallistuneen suurin osa kaupungin asukkaista. Samalla kun muistettiin vanhaa perinnettä pestiin myös mielet ja sielut puhtaiksi taannoisten taloussotkujen jälkeensä jättämästä taakasta. Jälleen kerran täytyy nostaa baskeria islantilaisille ystäville ja kollegoille. Kaihoten katson kuvista tuota juhlaa, jossa luovuuden ilo kumpuaa tuon erikoisen maan aivan erityisistä ihmisistä. Oma vikani, etten ollut paikalla, kutsu kyllä tuli.

Kirjan artikkelit ovat kirjoittaneet Vigdís Finnbogadóttir (The Hot Springs Road), Margrét Guðmundsdóttir (The Old Washing Springs), Aðalheiður Lilja Guðmundsdóttir (Creative Cleansing) ja Sigriður Þorgeirsdóttir (Walking Along Laugavegur, Time and Again).

Kirjaan voi käydä tutustumassa mm. Seinäjoen taidehallissa ja sitä voi tietenkin tilata Start Art Gallerysta (Laugavegur 12 b, 101 Reykjavik).

Laugavegurinn (The Washerwomen's Walk), Start Art, Reykjavik 2010.

lauantai 2. lokakuuta 2010

ALUENÄYTTELYÄ PUKKAA

´


Vielä nousee savu Pohjanperältä, ehkä siellä reservaattitaiteilija polttaa tuotantoaan.

Alueellisten taidetoimikuntien perustamisen myötä keksittiin myös aluenäyttelyt. Ensimmäiset aluenäyttelyt järjestettiin paikallisten taidetoimikuntien toimesta lääneittäin 1974. Ideana oli löytää kaikki maan piilevät kuvataiteen lahjakkuudet, siksi näyttelyitä ei jurytetty vaan kaikki halukkaat saivat teoksensa esille. Näyttelypaikat vaihtelivat taidemuseoista taidehalleihin ja erilaisiin varastorakennuksiin. Suur-Helsingin ensimmäinen aluenäyttely (jossa itsekin koin osallistumisen myötähäpeää) järjestettiin Suomenlinnan Rantakasarmissa.

Aluenäyttelyt olivat kammottavia. Niitä oli tarkoitus järjestää joka vuosi (joka ikinen vuosi hamaan maailman tappiin saakka), mutta jo seuraavana vuonna 'hulluus' ylitti silloisen kulttuuriministerinkin kyvyt. Jatkossa aluenäyttelyitä päätettiin järjestää vain joka kolmas vuosi ja ne päätettiin juryttaa. Mutta edelleenkin teoksia tarjottiin tuhansittain, sumaa purettiin ja pakattiin tilapäisissä varastohalleissa, jopa ulkotiloissa. Ammattiliittojen asettamat 'toivottomat' juryt vaelsivat näissä helvetin esikartanoissa valitsemassa lusteen ja juolan kaaoksesta näyttelykelpoisia taideteoksia.

Tuolloin aluenäyttelyillä oli kuitenkin selkeä päämäärä. Valtakunnallinen raati valitsi eri aluenäyttelyistä parhaat tekijät yhteen suureen Valtakunnannäyttelyyn, jota sittemmin pidettiin eri puolilla maata komeissa puitteissa ('rautaministeri' ja maaherra paikalla). Valtakunnannäyttelyyn valittujen joukosta valittiin Valtion kuvataidepalkinnon saajat ja Suomen suurin taideostaja Valtion taideteostoimikunta vieraili näyttelyssä tekemässä avokätisiä ostoksia. Juhlat jatkuivat vielä seuraavana päivänäkin.

Miten on nyt. Valtakunnannäyttelyt on lopetettu jo ajat sitten. Valtion palkinnot on muutettu Suomi-palkinnoiksi, joita jakaa... jaa'a, kukahan niitä jakaa ja keille. Jossain Helsingissä niitä kai jaetaan. Valtion taideteostoimikunnalla ei ole enää edes matkamäärärahoja, joten sekin harjoittaa maan suurinta 'taidekauppaa' Helsingissä, kaukana maakuntien Suomesta, kuin jossakin toisessa aurinkokunnassa. Salaperäistä on nykymeininki.

Miksi näitä aluenäyttelyitä yhä järjestetään? Nykyään näyttelyn taiteilijat valitsee kuraattori, ei mikään jury. Ja kuraattori on tietenkin tilattu Helsingistä, jotta saataisiin tuoretta näkökulmaa, keskuksen näkökulmaa ja arvostusta. Vaikka me kyllä itse kukin tiedämme tietämisemme salaisimmassa sopukassa, ettei mitään keskusta ole olemassakaan. Mutta me emme uskalla lakata teeskentelemästä.

Nykyään aluenäyttelystä ei valita taiteilijoita yhtään mihinkään. Minkäänlaista ostolautakuntaa ei näyttelyssä vieraile. Näyttelyn avajaisissa ovat läsnä näyttelyn taiteilijat ja jokunen jäsen tapahtuman järjestävästä taidetoimikunnasta. Ainoa todellinen uusi kävijä, jota varten koko show on pystytetty, on tämä Helsingistä tuotu kuraattori. Se ei unohda tätä syksyistä reissuaan Pohjanperän tyhjään ytimeen ikinä. Paikallisessa sanomalehdessä haastatellaan kuraattori ja mainitaan ne taiteilijat, joiden teokset sattuvat osumaan lehden kuvaan. Siinä koko juttu.

Mutta maakuntien aluepolitiikkaan se sopii. Helsingissä tehdään ja toteutetaan virallinen 'sisäsiisti' taidemaailma (ammattitaide), joka jokaiseen maahan tarvitaan. Sitten ovat nämä kaikenkarvaisen harrastelun ja askartelun ikiharmaat maakunnat, jotka juhlapuheissa ovat juuri kulttuurinsa kautta nousukiidossa suoraan kohti kansainvälisiä markkinoita. Siitä pitävät maakuntien liitot huolen; kun Helsinkiin ei päästä (ei saada edes yhtä jäsentä valtakunnallisiin taidetoimikuntiin) niin mennään perskules Eurooppaan. Mutta todellisuudessa koko Eurooppa on hukkumaisillaan näihin 'elämää suurempien' EU-projektiensa parissa puuhasteleviin maakunnallisiin reservaatteihin.

Mutta mitäpä muutakaan tekemistä taiteilijoilla olisi unohduksen horisontin tuolla puolen kuin tehdä taidetta ja osallistua näyttelyihin. Viis siitä vaikka mikään viesti ei milloinkaan yllä minnekään, lähtikö se edes! Olitpa missä hyvänsä, niin et ole missään.

”Me olemme pohjanperäläisiä – me tiedämme
kyllin hyvin, kuinka erillämme me elämme.
Et maata, et vettä myöten ole löytävä tietäsi
pohjanperäläisten luo. Tuolla puolen Pohjolaa,
jäätä, kuolemaa – meidän elämämme,
meidän onnemme.”

Nietzsche

maanantai 27. syyskuuta 2010

MUOTOJEN ALKUPERÄÄ ETSIMÄSSÄ


   


Mitä omaperäisempää tai erikoisempaa olemme tarkemmin ajatellen tuottaneet kuin ajatuksen olemattomuudesta, poissaolosta? Juuri se on kulttuurimme ilmeisin tuotos. Halusin tutkia juuri tuota poissaoloa, missä oli tuo tyhjyys?
- Paul Virilio


 Näemmekö me itse vai nähdäänkö meille? Näemmekö me (silmistämme sinkoavilla näkemisen säteillä) oman tahtomme mukaan maailmasta sen mitä haluamme, vai näemmekö me vain sen mitä meille sosiaalikulttuurisessa panoptikonissa näytetään? Näkeminen on niin suuressa osassa havaittua todellisuuttamme, että jopa tällaisten kysymysten esittäminen tuntuu mahdottomalta. 

Paul Virilio kirjoittaa esseessään Muotojen alkuperä (1984), olevansa vakuuttunut siitä, että kaikki tulevat (näkemisen) uutuudet ja oivallukset ovat jo nykyhetkessä läsnä kätkettyinä tavanomaiseen arkinäköömme. Virilio vertaa näkökenttää arkeologiseen kaivauspaikkaan. Näkeminen alkaa "infratavanomaisesta", jostakin arkinäkemättömyyden tavanomaisuuttakin alemmasta tavanomaisuudesta. ”Näkeminen on väijyksissä olemista, sen odottamista mikä tulee nousemaan taustalta esiin: vaikeneva alkaa puhua ja suljettu avautuu.” 

 Virilion mukaan näkemisemme on taantunut triviaaleihin geometrioihin, tajuamme täydellisesti yksinkertaiset muodot (neliön, pallon, kuution jne.), mutta havaitsemme tuskin lainkaan muotoja ympäröiviä "välifiguureja", asioiden ja olioiden väliin jääviä lähes huomaamattomia joutoalueita, rakoja, reikiä ja muita olemattomuuksia. Vuosien harjoittelun jälkeen Virilio sanoo näkötottumustensa saaneen toisen suunnan. 

”Odottamatta eteeni ilmestyi uusia objekteja, (...) eivätkä nämä huomion kohteet olleet enää arkisia, yhdentekeviä, merkityksettömiä, ne olivat päinvastoin äärettömän monimuotoisia, niitä oli kaikkialla, koko avaruus, koko maailma oli täynnä näitä uusia muotoja.” ”Huomasin äkkiä olevani rikastetun tilan ytimessä, autiomaassa olemisen tunne oli kadonnut, vastedes, joka kerta kun avasin silmäni, saatoin halutessani tarkastella nykyajan banaalia muotoilua tai sitten katsoa viereen, aivan viereen, jotta näkisin antimuotojen rikkauden.” ”Tuosta lähtien minulle oli olemassa kaksi näkyvää: ilmeinen näkyvä ja piilevä näkyvä.” 

Pohtiessaan näiden tilapäisten välimaailman muotojen merkitystä Virilio toteaa, että ne eivät ole jättäneet ajatteluumme ja näkemiseemme minkäänlaista jälkeä. Aivan liian nopeasti nämä hahmottomat hahmot katoavat näkökentästämme. Länsimaisen kulttuurin yksilöä ja esinettä painottavassa katsannossa me näemme kaiken aina joksikin (tavaraksi) ja karkotamme taustan, marginaalit ja kaiken poikkeavan akkommodaation epätarkkuuteen. Ellei jokin ole tarkasti jotakin, se ei ole mitään.
 
Valokuvan osuutta ei näkemisen näivettymisen yhteydessä kannata aliarvioida. Jos valokuvasta ei tunnista jotakin esinettä (oliota), se ei ole edes kuva, valokuvasta puhumattakaan. Viriliota lukiessa tuntuu kuin jotakin mullistavaa olisi juuri parhaillaan tapahtumassa, mutta kukaan ei oikein tiedä mitä. Joku sanoi, että Virilio on pystyttänyt meille tikapuut joihin on asennettu vain pienojen väliset tyhjät osat. 

Virilio johdattaa meidät salakavalasti demokratiasta dromokratiaan, jossa tasa-arvoa ei enää mitata toimeentulokamppailussa pärjäämisessä, vaan yhtäläisen ja tasapäisen vauhdin ylläpidossa. Vaan eikö meidän poliitikot ole jo pitkään vaatineet yhtä leveää kaistaa kaikille, vaikka he eivät ehkä vielä kymmenen vuoden kuluttuakaan tiedä, mikä heihin iski. Onko vauhti jo liiankin leveää? 

Olen aina ollut vakuuttunut, että tulevaisuuden uutuus ja omaperäisyys on jo läsnä nykyhetkessä, kätkettynä kunkin arkinäköön, mistä jatkuva yritys osoittaa muutos- ja uudistushalujeni tasolla olevaa terävänäköisyyttä. Näkökenttä on minusta aina ollut verrattavissa arkeologin kaivauspaikkaan.
- Paul Virilio 


 Paul Virilio (1980): Katoamisen estetiikka, Gaudemus.



torstai 16. syyskuuta 2010

OLEMATTOMAN ASIALLA

´


Onkalotyömaa vai uusi Forum Romanum?

Fenomenologian perusperiaate on, että kaikki havaitaan aina joksikin. Tällä tavoin havaittu todellisuus on kuin rusinapulla, jossa rusinat edustavat havaittuja asioita ja esineitä, joilla on nimet ja tarkat sijaintikoordinaatit. Loppu onkin sitten tätä liian suuren glykeemisen indeksin rasittamaa havaitsematonta ja tiedostamatonta höttöä, joka on aivan liian vaarallista nautittavaksi.

Silti monet (mm. Bellow, Nietzsche, Tanninen) ovat todenneet, että mikään ei valaise olevan kosmista huimausta olemattoman äärellä niin kuin tiedostamaton.

Maalaustaiteessa tämäkin ilmiö saa selkeät puitteet ja mittasuhteet. Tosin ensin on ylitettävä se kynnys, jossa taide yrittää muka esittää jotakin. Maalarit eivät ole halunneet jäljitellä tai edes kuvata todellisuutta, vaan loihtia esiin todellisen (suoran) kokemuksen, vietellä esiin palan tiedostamatonta todellisuutta, kuten Cézanne asian ilmaisi.

Havainnoitsija näkee näkymästään vain osan, osa on piilossa esineiden ja olioiden takapuolella tai niiden peittämänä. Sinisilmäinen havainnoitsija uskoo, että näillä näkymättömilläkin alueilla ovat asiat reilassa, tai että siellä ylipäätään on jotakin eikä takapuoli ole vaikkapa unohtunut jonnekin. Viime kädessä havainnon kokonaistodellisuus perustuu silkkaan luottamukseen, vilpittömään ja hyvään uskoon. Mutta maalarille se ei riitä.

Maalari joutuu maalaamaan aivan erityisellä huolella juuri nämä olemattomat alueet; ne ovat maalauksen tapahtumisen kannalta tärkeitä kohtia. Juuri näistä olemattomista kohdista, uskaltaisiko sanoa aukoista, olemisen todellisuus virtaa taideteokseen. Kerrotaan että eräänä kauniina päivänä Wu Tao-tsu (s. 698 - k. ?) astui sisälle maalaukseensa; tarinaa on myöhemmin alettu kutsua myytiksi, mutta ehkäpä se olikin arkista todellisuutta muinaisessa Kiinassa. Asiasta raportoineet aikalaisetkin kertovat siitä kuin mistä tahansa jokapäiväisestä tapahtumasta tyyliin, Tanninen astui sisälle liiteriin.

Cézannen maalauksissa näillä tiedostamisen katvealueilla tapahtuu outoja asioita. Maalauksessa Sininen maljakko (1890) on maljakon taakse maalattu tavallisen näköinen lautanen, mutta mitä sille on tapahtunut. Onko se haljennut vai venynyt jonkin oudon voiman paineessa. Vai onko siellä peräti kaksi lautasta limittäin. Ja mitä tapahtuu Madame Cèzannen muotokuvan (1894) keltaisen tuolin takana. Onko siellä nurkkaus, sillä jonkinlaisessa kulmassa tuolin taakse johtavien jalkalistojen täytyy siellä kohdata. Jos halkaisee madamen kahtia niin tuo kohtauspaikka on juuri tuolla viivalla.

Valokuvassa ei mitään tällaista voi tapahtua, sama maisema valokuvana näyttää maalaukseen verrattuna kummallisen puutteelliselta. Merleau-Pontyn mukaan valokuvan kuvallisuus on ikään kuin inhimillisen työn ja tavaran läsnäolon rasittamaa. Tämä voisi olla syy, miksi valokuvat toimivat hyvin työkalujen ja muiden tarve-esineiden kanssa ripustettuina. Kun taas taideteosten kanssa samaan näyttelytilaan ripustettuina niiden olo on kovin vaivautunutta – tekisi mieli ottaa ensin housut pois ja sitten vasta katsoa.

Tässä kohtaa on tapana todeta, että maalauksella on omat todellisuuden vaatimuksensa, joita ei kannata yksisilmäiseen valokuvan katseluun tottuneella silmällä arvioida. Maalauksessa sivusta nähty ympyrä (kuten Cézanne sen näki) saattaa väreillä ellipsin kaltaisena, mutta silti se ei ole ellipsi. Taide on henkilökohtaista havaitsemista, sanoi Cézanne ja lisäsi vaativansa katsojan älyä organisoimaan lopullisen teoksen. Se oli pahasti sanottu, mutta paljon mitään muuta hän ei sanonutkaan; hän piti enemmän maalaamisesta kuin puhumisesta.

Cézanne pyrki yhdistämään 'todellisen' luonnon ja aistimuksen luonnosta yhdeksi ja samaksi kokemukseksi maalauksessa. Rilke puhui uskaltavampien tahdosta, ”usein myös olemme uskaltavampia kuin itse elämä on”. Taiteen tekeminen vaatii elämää suurempaa uskallusta astua yli tutun maailman rajan tiedostamattomaan 'höttöön', kuten tulin sitä paremman puutteessa nimittäneeksi. Oleminen itse pitää tuollaisesta uskalluksesta kumpuavassa taideteoksessa olevan (todellista) tapahtumista yllä, vapaasti Heideggeria mukaillen.

Nyt olen joutunut jo kauas aavalle suolle; tarvitsisin vähintäänkin apurahan päästäkseni täältä pois. Onko suosittelijoita? Merleau-Pontyn mukaan me olemme sopeutuneet ja ankkuroituneet esineisiin, ja sille (ja vain sille) perustalle rakentuu tieteellinen maailmankuvamme. Ainakin toistaiseksi, mutta kunhan saamme ”Onkalon” valmiiksi, niin sitten meillä on piilossa maan uumenissa jotakin todella olematonta ja tiedostamatonta. Samalla hetken lyömällä avautuu aivan uusi mitta elämää suuremmalle uskallukselle.

Miltä taide tulee tuossa uudessa estetiikan kirkkaudessa näyttämään on suuri arvoitus. Ehkä se on se viimeinen taideteos.

”Hiukkanen käyttäytyy niin kuin se noudattaisi identiteetin, ristiriidan ja kolmannen poissuljetun lakeja, joita ikään kuin kaiken, mitä voi kuvata, pitäisi tässä maailmassa noudattaa.”
Jaan Kaplinski

lauantai 11. syyskuuta 2010

MARCUS AURELIUSTA LUKIESSA





Marcus Aureliuksen (keisarin ja filosofin) ainoa säilynyt teos Itselleni on hajanainen mietekirja, jonka mutikoiminen sieltä täältä tuntuu sopivalta lukutavalta. Kirjan englanninkielinen nimi Meditations on ilmeisen sopiva. Mainiossa mikrohistoriaa haarukoivassa kirjassaan Johtolankoja pitää Carlo Ginzburg Itselleni-kirjaa varhaisimpana vieraannuttamista pohtivana teoksena. Siis länsimaissa, buddhalaiset ovat luku sinänsä.

Näin Marcus Aurelius: ”Sinun tulisi omaksua tämä (vieraannuttamisen) tapa koko elämäsi ajaksi, ja kun asiat tekevät sinuun hyvin voimakkaan vaikutuksen, sinun tulee paljastaa ne, ymmärtää selvästi niiden mitättömyys antamatta loistavan ulkokuoren pettää itseäsi.”

Jotain syystä se tuo mieleen Tuomas Akvinolaisen estetiikan, jonka mukaan kauneuden kokemuksessa yhdistyvät kokonaisuuden sopusointuun eheys ja loistokkuus. Tällainen harvinainen yhdistelmä (kauneus) aiheuttaa syvää melankoliaa. Tuomaan mukaan rumakin on kaunista; tosin rumalta puuttuu jotakin, mitä siinä lajityyppinsä mukaan pitäisi olla.

Marcus Aurelius puolestaan on vakuuttunut, että jos asiat nähdään sellaisina kuin ne todella ovat, ne eivät ole kaunista katsottavaa. Mitä on simpukan vereen kastettu lampaanvilla, kysyy keisari Aurelius ja vastaa, että se on ”purppuraa” johon keisarit ja ylimykset ylpeydellä sonnustautuvat. Tai sonnustautuivat, nykyään ”purppuran” värjäystaito on kadonnut.

Ginzburg kirjoittaa: ”Marcus Aureliuksen itsekasvatus edellyttää, että ensin pyyhitään pois virheelliset mielikuvat, itsestään selvinä pidetyt olettamukset ja totunnaiset havaitsemis- ja käsittämistapojen tylsistyttämät toistuvat tunnistamiset. Voidaksemme nähdä asiat on ensin katsottava niitä ikään kuin ne olisivat merkityksettömiä.”

Eikö tuossa ”toistuvissa tunnistamisissa” kuuluu ikään kuin Heideggerin ääni.

Marcus Aureliuksen kirja ilmestyi 1558, siis järkyttävän myöhään, noin 1400 vuotta kirjoittamisensa jälkeen. Siitä lähtien kirja on ollut yksi luetuimpia, mm. Tolstoi luki sitä innokkaasti.

Mutta jo 30 vuotta aikaisemmin (1529) ilmestyi Marcus Aureliuksen kultainen kirja, joka saavutti valtaisan menestyksen ympäri Eurooppaa. Kirja oli fransiskaanimunkki (myöh. Mondoñedon piispa) Antonio de Guevaran laatima väärennös, jolla ei ollut mitään tekemistä Aureliuksen käsikirjoituksen kanssa. Mutta vieläkin de Guevaran sepityksiä kulkee Aureliuksen nimissä, yksi niistä karkasi de la Fontainen tyhmästä talonpojasta kertovaan runoon Tonavan talonpoika.

Kokonaan omanvoiton pyyntiä ei de Guevaran väärennös ollut; tällaisen kaksinkertaisen vieraannuttamisen keinoin hän onnistui arvostelemaan Kaarle V:n (jonka hovisaarnaaja hän myös oli) hallinnon vääryyksiä ja julmuuksia .

"Yön ja päivän välissä
täytyy totuuden kerran ilmetä.
Kirjaa se kolmella tavalla:
sanomattomana, sellaisenaan,
viattomana – jääköön se silleen."

Hölderlin

Carlo Ginzburg (1996): Johtolankoja, Gaudeamus.

lauantai 24. heinäkuuta 2010

KOLMAS TIE, MINNE SE VIE?


Erhard Schön: Anamorphosis (1535). Kyseistä maalaismaisemaa kinkkisesti kehyksen kolosta tuijottamalla paljastuu maiseman kätköistä neljä aikansa merkkihenkilöä. Entäs sitten?


Tietoisuus ei ole tietoisuutta mistään nimenomaisesta, todisti McLuhan joskus 1960-luvulla. Mutta samalla vuosikymmenellä keksittiin sellainenkin omituisuus kuin ”yhteiskunnallinen tietoisuus”. Se oli mukavan laiskaa tietoisuutta, aina jonkin poliittisen ”mielipiteen” pintaan upotettua intarsiaa . Mutta ei siinä montaa vuotta kulunut kun huomasimme, ettei tämä ”yhteiskunnallinen tietoisuuskaan” ollut tietoa mistään nimenomaisesta. Sen ja tietämättömyyden väliin ei jäänyt yhtään mitään. Mielipiteen musta aukko vei kaiken, ei vain yksittäisiä ihmisiä vaan kokonaisia kansoja.

Kun halutaan tehdä karmeita ratkaisuja, tilataan konsultti ja siirretään vastuu omilta hartioilta jonnekin muualle. Muistamme hyvin kuinka ns. ”edellisen laman” synkkinä päivinä Esko Ahon hallitus tilasi ”tietoisuutta” filosofi Seppo Niinivaaran kokoamalta viisasten ryhmältä. Viisaat istuivat rivissä korkealla korokkeella ja puhuivat ”viisaita” – onneksi kukaan ei enää muista mitä silloin sanottiin.

Mutta ei se siihen jäänyt. Kuvatiedostooni on tarttunut valokuva, jossa nykyisen hallituksen edustajat liikutuksesta leuat syliin loksahtaneina ovat valinneet ns. ”kolmannen tien tietoisuuden". Tälle valaistuksen tielle heitä on piiskaamassa maailmanluokan filosofi ja halaaja Pekka Himanen. Himanen on se töyhtötukkainen mies, joka seisoo teeveessä milloin missäkin päin maailmaa vaitonaisesti hymyilevien ihmisten keskellä. Himanen on se, jonka pään päällä sätkii teksti: ”DIGNITY”

Himasella on sanoma ja hän kertoo sen meille, halusimme tai emme. Meidät suomalaiset on valittu, sanoo filosofi, meidät on valittu ”kokonaisvaltaisesti kukoistavaan elämään”. Vaikka maailma nyt näyttää meille nurjaa puoltaan, niin juuri tässä kriittisessä tienhaarassa meille avautuu haasteiden aikakausi, eläkepommien, sosiaaliturvan alasajon, ilmastonmuutosten ja muiden ”kolmannen tien” mahdollisuuksien maailma.

Mutta Himanen ei sano, että poliittisten puolueiden aika on ohi, että halvan sähkön tuottaminen teollisuuden omiin kyseenalaisiin tarpeisiin on moraalitonta, että lihan tuottaminen ravinnoksi on kammottavaa. Mitään tällaista ei sanota, sen näkee jo kuvan poliitikoiden kauhistuksesta helpotukseksi lientyvistä ilmeistä.

Mutta, kuten filosofi N & N -lehden (2/2010) haastattelussa toteaa, meitä (ei vain pohjalaisia pönöttäjiä vaan kaikkia suomalaisia) riivaa ”tragediamoodi”. Jos jollakulla on erityisen hienoja ideoita, kuten nyt Himasella, niin ”kosmos” lähettää paikalle nämä moodin riivaamat suomalaiset mitätöimään ja lannistamaan tylsyydellään kaiken. Näin tekevät myös meidän valitsemat poliittiset päättäjät kerta toisensa jälkeen. Ja varsinkin ne, joita ei ole lainkaan valittu.

Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Kysymme sitä puolueettomalta taholta, nimittäin Nietzscheltä. Filosofointi on osattava aloittaa oikeaan aikaan, sanoo Nietzsche, mutta se on myös lopetettava oikeaan aikaan. Kreikkalaiset osasivat aloittaa filosofoinnin oikeaan aikaan, mutta lopetus meni heilläkin kiville, ja se näkyy. Filosofia pitää kaivaa silloin esiin kun valtakunnassa onni ja mieskuntoisuus kukoistaa, ”se on ammennettava reippaan ja voitokkaan miehuuden tulisesta ilosta”.

Nietzsche ei löytänyt ainoatakaan tapausta, jossa filosofia olisi parantanut sairaan tai auttanut edes yhden kansan (edes kreikkalaiset) ulos kurjuuden tilastaan. Mutta se ei tokikaan ole ollut (eikä ole) filosofian vika. Senhän me jo tiesimme, tyydymme siihen.

Me tien kulkijat kannustamme alituiseen tien etsintään. Ja juuri kun olin jo deletoimassa koko tämän jutun, kilahtaa filosofiaportaalista tiedote: Pekka Himanen luennoi Helsingin yliopiston juhlasalissa 29.9-10.10.2010 aiheesta Elämä taideteoksena. Himanen on löytänyt tien; ja sitä myöten meidän kaikkien on tiemme löytämän. En nyt (tällä kertaa) pilaa tätä sanomalla, että Foucault tutki jo 1960-luvulla elämää taideteoksena. Nietzscheltä en tästä asiasta uskalla kysyä mitään.

Huomautamme vain, että myöskään näkeminen ei ole minkään nimenomaisen näkemistä. Tähän teemaan palaan Paul Virilion tyhjien marginaaliin uponneiden kohteiden katselun merkeissä. 


lauantai 17. heinäkuuta 2010

KOTIUTTAMISESTA VIERAANNUTTAMISEEN


 "Jos joku haluaa itsepintaisesti näyttää joltakin, niin lopuksi hänen on vaikea olla mitään muuta.” Friedrich Nietzsche

Ilta on tyyni, ei varjoakaan.
Ne tulevat pimeydestä, niillä on tutut kasvot
ja iho sileää kuin läpikuultavaksi hiottu marmori.
Kauniita naisia kaikki – ainoastaan parrakkaat
leukapielet epäilyttävät.
SJT (1982


Viktor Shklovski kirjoitti 1916 taiteesta välineenä ja toi siinä esille meille kaikille niin tuttuja psykologisia käytäntöjä. Totunnaiset käyttäytymistapamme ja arkipuheemme itsestäänselvyydet johdattavat meidät salakavalasti tiedostamattomuuden tilaan, jossa asiat tapahtuvat kuin kenelle tahansa tai ei kenellekään. Lopulta meillä ei ole muuta kokemusmaailmaa kuin mielipiteet, joita vaalimme ja toistelemme kuin tahdottomat sätkynuket. Tämä kaikki alkoi jo lapsuudessa kun äidit käänsivät meidät pois maailman tiedostuksesta helmojensa hämäryyteen. Toki joukkoon aina jää joku ”kääntämätön”.

Tahattomat ja lähes automaattiset tiedostukset ovat niin itsepintaisia, sanoo Shklovski, että vähitellen koko elämän ”tämänhetkisyys” häipyy olemattomiin vieden mukaan niin vaatteet, huonekalut, vaimot, lapset kuin kaikki tärkeimmätkin asiat, jopa sodan ja vitsausten pelot hälvenevät. Vielä taannoin kukaan ei halunnut lisää ydinvoimaa, mutta nyt se taas kelpaa lähes kaikille suomalaisille, jopa osalle taiteilijoista, joiden luulisi olevan jo työnsä puolesta edes jollain lailla hereillä.

Tämä mielipiteisiin takertuminen on perin kummallista, vaikka jo Platonin dialogeista saakka on tiedetty, että maailma tulemisessaan on jatkuvassa virtaamisen tilassa, josta mitään mielipiteeksi asti kelpaava varmaa tietoa ei ole saatavissa; ainoa vakaa ajattelun kohde on ideoiden maailma. Täällä hiipuvan illan kaupungissakin lähes kaikki tietävät prikulleen kuinka asiat maailmassa ovat. Naapurini mukaan mielipide on ajattelusta jalostunut timantti, sillä ei ole väliä onko se oikea vai väärä; se leikkaa siitä huolimatta.

Tämä kesä on Nietzschen suuren paluun aikaa, monia hienoja uusia käännöksiä filosofin teoksista on ilmestynyt, joten lainaamme Nietzscheä: ”Teeskentelijä, joka näyttelee aina yhtä ja samaa roolia lakkaa lopulta olemasta teeskentelijä... Jos joku haluaa itsepintaisesti näyttää joltakin, niin lopuksi hänen on vaikea olla mitään muuta.” Filosofi sanoo, että perimmäinen tarkoituksemme on tulla siksi, mitä me olemme. Mutta minä en ainakaan enää muista, mitä minun piti olla ja miksi tulla.

Tämän ikuisen kotiuttamisen vastapainoksi Shklovski tarjoaa vieraannuttamista ja sen täsmävälineeksi taidetta. ”Niinpä ihmiselle on annettu taide välineeksi, jotta raajoihimme palautuisi tunto, jotta tuntisimme itsemme objekteiksi, jotta kivi tuntuisi jälleen kiveltä.” Taide pysäyttää asioiden tunnistamisen pakkomielteen ja johdattaa mielikuvien heräämisen äärelle. Taide on keino kokea asioiden uudelleensyntymisen prosessi, saada jalat alleen ja silmät päähän.

Marcus Aurelius kirjoitti itsetutkisteluissaan samasta asiasta jo 100-luvulla, tosin kirja ilmestyi vasta 1958. Aurelius käytti vieraannuttamiseen buddhalaisuudesta tuttua väärien mielikuvien eliminoimista. Maukas liharuoka on vain kuollutta eläintä, paraskin viini vain käynyttä rypälemehua ja intohimoisin rakkauden aktikin vain sukupuolielinten kouristuksenomaista yhteen hankaamista. ”Nämä ovat erinomaisia mielikuvia, jotka menevät asioiden ytimeen ja tunkeutuvat niihin, niin että asiat voi nähdä sellaisina kuin ne todella ovat.” Kaikki on pientä ja katoavaista, Eurooppa on mitätön maailmankolkka, valtameret vähäisiä lätäköitä ja Athos-vuori pelkkä mutakikkare.

Kun asioita ja olioita tarkastelee niiden luonnollisuuteen taantuneessa ympäristössä, ne katoavat vähitellen kotoisen ”todellisuuden” huuruihin. Siksi Aurelius kehottaa jakamaan kaikki maailman asiat osiin, jolloin tiedostamattomien huomioiden itsepintaiset kahleet kirpoavat. ”Pyyhi pois mielikuvat. Pysäytä sätkynuken narut. Eristä nykyhetki. Tunnista, mitä tapahtuu sinulle ja mitä toiselle. Mietiskele viimeistä hetkeäsi.”

Marcus Aurelius kirjoitti hajanaisia päiväkirjanomaisia merkintöjään keisarin tehtävien ohessa, useimmiten sotatantereella, joten hänellä ei ehkä ollut aikaakaan etsiä taiteesta vieraannuttamisen välinettä. Mutta Shklovski näkee taiteen tärkeimpänä, ellei peräti ainoana tehtävänä, vieraannuttamisen. Samoilla apajilla souteli myös Nietzsche jo 1872, kun hän kirjoitti teoksessaan Tragedian synty: ”Täällä, tahdon äärimmäisessä vaarassa, lähestyy pelastava, parantava taikavoima, TAIDE; vain se voi taivuttaa nuo inhoajatukset tai täälläolon luotaantyöntyvyydet ja absurdiudet mielteiksi, joiden varassa voi elää.”

Uusina suomennoksina:
Marcus Aurelius (2004): Itselleni. Basam Books.
Friedrich Nietzsche (2008): Tragedian synty, niin&näin.

tiistai 6. heinäkuuta 2010

MUUSIKOT JA MUUT HÖRHÖT MAALAREINA

´


Bob Dylan, Favela Villa Broncos, 2010. SMK. Press Photos.


Kiersin parikymmentä vuotta Euroopan taidemuseoita ja kirjoitin näyttelyistä lehtiartikkeleita. Niille oli silloin kysyntää, toisin on nyt. Mutta vieläkin tulee silloin tällöin kutsuja avajaisiin ja pressitilaisuuksiin. Nyt tuli kutsu Bob Dylanin The Brazil Series -näyttelyyn (4.9.2010-30.1.2011) Tanskan valtion taidemuseoon (Statens Museum for Kunst). Mielenkiintoni pomppasi lähes kymppiin, olisihan se hienoa kilistellä avajaisissa vähän kuppia suuresti ihailemani lauluntekijän ja runoilijan kanssa.

Minkäslainen maalari tämä Dylan on? Lehdistötiedotteessa olevasta slumminäkymää käsittelevästä maalauksesta on vaikea sanoa mitään. Ei muuta kuin nettiin. Dylan on osoittautunut niin lauluntekijänä kuin kirjoittajanakin ylivertaiseksi vertaistensa joukossa. Että mitä seuraavaksi, klassista balettia, vai? Mutta pettymys on suuri, trubaduurin maalaukset ovat vähäisiä ja suorastaan tylsiä. Näitä ei olisi pitänyt panna näytteille lainkaan. Villityksen aloitti kuraattori Ingrid Moessinger, joka onnistui parissa päivässä puhumaan Dylanin pitämään näyttelyn Chemnitzin taidemuseossa 2007. Avajaisissa legendaa ei nähty, sillä hänellä oli samana iltana keikka Chicagossa.

Tällaisia nämä taiteen kuraattorit ovat. Elizabeth Pickford näkee Dylanissa uuden van Goghin, joku toinen Matissen, Picasson tai Warholin. Mutta kukaan ei näe Dylanissa maalarina Dylania. Joku saksalainen kriitikko suitsuttaa, että vaikka me emme olisi kuuna päivänä kuulleet Bob Dylanista mitään, niin pelkästään maalarina hän nousisi suureen arvoon. Näin vaikeaa on maalaustaiteen arvioiminen. Jotkut eivät voi olla ylistämättä mitä tahansa tuherrusta mestariteokseksi ja jotkut muut taas eivät voi olla sitä maalaamatta.

Statens Museumin tiedotteessa näyttelyä kutsutaan syksyn suureksi tapahtumaksi, jossa multitalentti taiteilija paljastaa vähemmän tunnetun puolensa ensimmäistä kertaa tässä mittakaavassa. Viimeksi olen käynyt tuossa Tanskan taiteen pyhätössä yhden kaikkien aikojen maalarin Carl-Henning Pedersenin 90-vuotisnäyttelyssä 2003. Kirjoitin siitä artikkelin: Maalaus antaa sielulle silmät (Ilkka 11.10.2003). Avajaisissa Pedersen sanoi ilkikurisesti: ”Maalauksen tekeminen edellyttää hyppyä ilmaan – ja putoamista takaisin maahan. Seuraavalla kerralla on hypättävä korkeammalle. Niin se käy, ja aina alusta uudelleen.”

Matkahaaveet taisivat romuttua puolessa tunnissa, vaikka se kupin otto mestarin kanssa kaihertaa vieläkin. Bob rupeasi kuitenkin kyselemään, että mitäs tykkäät, surprised, ha? Mitä siihen sitten sanoisi, että on ne taas Köpiksessä ilmat, sataa ja paistaa yhtä aikaa.

Dylan ei ole maalarina yksin, musiikin saralla taidemaalaukseen antautuneiden lista on pitkä: Ron Wood, Joni Mitchell, Chris Rea, Jorma Hynninen, Tuomari Nurmio jne. jne. Tulokset puhuvat puolestaan. Tämä kaikki kuvaa taidemaalauksen kammottavaa nykytilaa, maineikkaat museotkin ovat valmiita lanseeraamaan minkä tahansa kuuluisuuden taiteilijana saadakseen kaikkeen turtuneen yleisön liikkeelle. Ja sitä kautta tukirahat rullaamaan.

Kuka saatanan tunari keksi nämä killisilmäiset kuraattorit pilaamaan taidenäyttelyt?

”If I could have expressed the same in a song, I would have written a song instead.”
Bob Dylan