perjantai 18. joulukuuta 2009

PICASSOA TUURAAMASSA

´

Blogin kirjoittaja Picasso-museossa, Pariisi 1999.
Kuvat: S. J. Tanninen.

Pariisin Picasso-museo on remontissa ja osa museon taideteoksista on lähtenyt tien päälle. Picasso saattoi tohkeissaan tokaista olevansa kaikkien aikojen suurin picassojen kerääjä; siinä vaiheessa picassot eivät olleet enää taideteoksia vaan ihka eläviä Picassoja. Nyt näitä aitoja Picassoja voi nähdä Ateneumin taidemuseossa. Ja jos ei nyt suorastaan nähdä, niin ainakin kurkistella tupeiden yli, kainaloiden ali, olkapäiden välistä.

Ateneumin eteen oli kerääntynyt näyttelyyn pyrkijöitä lannistuttavan pitkä jono. Tosin me pressikortin edustajat livahdamme kuin kissa sisään. Mutta jonotus jatkui sisälläkin läpi näyttelyn. Museon auditoriossa kerrottiin Pariisin Picasso-museon johtajan suunnitteleman näyttelyn ripustuksen olevan ennennäkemättömän vapautuneen ja kekseliään.

Ainoa mikä oli lähes näkemätöntä oli näyttelyn valaistuksen hämäryys, suoranainen pimeys – otsalamppua kaipasi tuon tuosta. Nyt tämä jo vuosia eurooppalaisia taidemuseoita vaivannut vitsaus on pujahtanut Suomeenkin. Minulle on turha tulla sanomaan, että on hienoa katsoa taideteoksia pimeässä.

Picassosta puhuttaessa on tullut tavaksi sanoa (kuten esim. Simon Schama TV-sarjassaan Taiteen voima), että Picasson ideat loppuivat jo Guernicaa maalatessa ja että vuosikymmeniä kestänyt loppurutistus oli taidehistorian suurinta regressiota. Lausuman taustalla on syvälle mieliimme uponnut turhake, että maalaus (taideteos ylipäänsä) tarvitsee sisällökseen aiheen, tarinan. Tällaisella 'pilaantuneella' mielellä on usein katsottu myös Picasson veistosta Mies ja Lammas ja kysytty toivorikkaasti, että kertooko se ikiaikaisen tarinan? Picasso vastasi kerran, että ”miehen sylissä olisi yhtä hyvin voinut olla vaikkapa sika; veistos ei symboloi mitään, se on vain kaunis”.

Maalaustaiteen katsomisesta on tullut extreme-laji ja harvojen nautinto. Ateneumin edessä mataava jono ei kerro muuta kuin sen, että missä on jono, siellä on seuraavana päivänä pitempi jono. Me olemme hyväksyneet valokuvan helppoutensa vuoksi todellisuuden sijaiseksi ja antaneet sen litteän hilpeyden pilata silmämme. Mutta maalaustaide tulee vielä, sillä se ilmaisee rikkaassa visuaalisuudessaan jotakin sellaista, mihin mitkään muut taiteen keinot eivät kykene. Kunhan vain käännämme jälleen silmät etuperin päihimme.

Vierailin kymmenkunta vuotta sitten Picasso-museossa; siellä oli valoisaa kuin paratiisissa ikään. Kirjoitin silloin (Ilkka 27.7.1999) mm. seuraavaa:

”Ranskan valtio järjesti Picasson 85-vuotispäivän kunniaksi 1966 retrospektiivisen näyttelyn, jossa oli esillä 700 teosta. Picassosta tuntui jo silloin, että hän oli päästänyt hirmumyrskyn valloilleen. Picasso katseli vaiteliaana, kun hänen teoksiaan lastattiin kuljetusautoihin. Se oli sietämätöntä, hänen oli jo ikävä niitä. Parhaillaan lavalle nostettiin pihassa seissyttä veistosta Mies ja lammas. Picasso kääntyi sisälle huoneeseen ja mutisi: ”Olen niin tottunut kusemaan niiden niskaan toisen kerroksen ateljeen parvekkeelta.”

”Mutta vasta Picasson kuoleman jälkeen 1973 kaaos pääsi todella irti. Kaikki mahdolliset tahot halusivat osansa Picasson perinnöstä, myös Ranskan valtio. Kansallismuseon kuraattorit Bozo ja Leymarie (sama mies jonka kulttuuriministeri Malraux oli pannut hoitelemaan Picasson 85-vuotisnäyttelyn) kävivät työhön napsiakseen perintöveron verran Picasson tuotantoa valtion kokoelmiin. Saaliiksi kertyi 203 maalausta, 158 veistosta, 29 reliefiä, 88 keramiikkaesinettä, 1500 piirustusta ja 1600 grafiikanvedosta.”

Näin syntyneelle kokoelmalle perustettiin myöhemmin Rue de Thorignyn varrella sijaitsevaan kiinteistöön Pariisin Picasso-museo. Se on siis remontissa; joten sinne ei kannata suin päin lähteä, kannattaa lähteä Helsinkiin ja Ateneumiin.

keskiviikko 9. joulukuuta 2009

TAITEESTA NAUTTIMISEN ILO

Otsikon myötä joudumme lähestymään arkaa kysymystä: Voiko taideteoksesta nauttia vilpittömin mielin, vaikka tietää että naapuri ei ymmärrä siitä mitään? Tähän ongelmaan etsimme neuvoa 1600-luvulla eläneeltä Spinozalta, joka ei aran miehen maineestaan huolimatta pelännyt hakea taiteesta iloa ja suloa elämäänsä. Lievitämme ahdistusta myös penkomalla Pierre Bourdieuta (1930- 2002), jonka elämää ei sulostuttanut mikään, vaan kaikki oli suurta tai vähän pienempää kurjuutta.

Spinoza sanoi, että valtion päämääränä on vapaus, ja että valtiovallalla on muutakin tekemistä kuin suitsia passioidensa orjana kuohahtelevaa rahvasta. Spinozan mukaan ulkoiset syyt sysäävät tietämätöntä moniin suuntiin eikä hänen kärsimyksilleen ole loppua. Sitä vastoin viisas tietoisena omasta, Jumalan ja olioiden välttämättömyydestä ei milloinkaan lakkaa olemasta vaan nauttii ikuisesta sielunrauhasta. Kaikki tapahtuu niin kuin tapahtuu, välttämättömyydestä. ”Vapaus” ei anna meille mahdollisuutta sanoa EI tapahtumien virralle, vaan maksimoidaksemme vapautemme meidän tulee sanoa aina KYLLÄ. Spinoza päättää Etiikkansa lauseeseen: ”Mutta kaikki erinomainen on yhtä vaikeata kuin harvinaistakin.”

Pierre Bourdieu tarttuu tähän harvojen eliittiin ”Happy Few”, ”joka on ominut yksinoikeuden universaaliin”, ja haluaa upottaa naulan syvälle omatuntoomme. ”Universaali kyky ymmärtää kauneutta ei ole se datum, josta sosiologinen pohdinta lähtee liikkeelle. Sosiologia lähtee liikkeelle siitä käsittämättömyyden ja välinpitämättömyyden tunteesta, jota kokevat kauniiksi pyhitettyjen esineiden edessä ne, joilta esteettinen taipumus ja asiantuntemus puuttuu.”

Bourdieun mukaan esteettisen kokemuksen yleispäteväksi normiksi kohottanut 'luova luokka' on vaivihkaa legitimoinut erityisen kokemustavan ja saman tien myös ne, joilla on (taloudelliset ja sosiaaliset) mahdollisuudet siihen. Bourdieu ei hae vastausta tähän tiedostamisessa esiin nousseeseen 'omantunnon häpeään' populistisesta estetismistä (taiteen huonontamisesta rahvaan tasolle), vaan puhuu sekavia sosiaalisesta pakosta ja loogisesta välttämättömyydestä (vrt. Spinozan ”välttämättömyys”). Ratkaisuksi Bourdieu tarjoaa altruistista työskentelyä sen päämäärän hyväksi, ”että se mikä on universaalia on kaikkien ulottuvilla”.

Suomessakin haettiin 'omantunnon häpeään' vastausta 1970-luvulla ja päädyttiin taiteen huonontamiseen sosialistis-realistiseen kuosiin. Sitten vietiin tätä 'noloa taidetta' työpaikoille ja erilaisiin laitoksiin. Tällainen tunkeutuminen suoraan intiimille häpeän alueelle aiheutti suoranaista tuskaa ja kammottavaa vaivautuneisuutta; se nöyryytti taiteilijat ja nolasi katsojat.

Sen sijaan Spinozan viisasta ei sosiaalinen omatunto soimaa, vaan viisaan sopii ravita ruumiin eri osa-alueita mahdollisuuksien mukaan, mutta ei toki ylen määrin. Siis kohtuullisen viisaan miehen sopii virkistää ja vahvistaa itseään hyvän ruoan ja juoman lisäksi erilaisilla taidenautinnoilla, samoin tuoksuilla, ruumiinharjoituksilla ja vaikkapa vihreiden kasvien sulolla. ”Näin väitän”, sanoo Spinoza.

Siinä kaksi näkökulmaa taiteella sulostettuun elämään, toinen 1600-luvulta ja toinen 1900-luvulta. Entä miten on nyt 2000-luvulla?

Siirrymme Ilkassa 9.12. ilmestyneestä kolumnista blogiin:

2000-luvulla ei ole ilmennyt tarvetta yksilölliseen kokemukseen lainkaan, riittää kun tuotetaan mahdollisimman isolla porukalla mahdollisimman paljon 'pörinää' ('buzzing'). Ei muuta kuin porukka kasaan ja pörisemään. Lähes viikoittain on aamu-TV:ssä asiantuntija, joka vakuuttaa 'pörinän' tuottavan kasapäin ideoita. Nokiaa pidetään hyvänä esimerkkinä tällaisesta ideatehtaasta. Tosin kriitikot sanovat 'pörinän' tuottavan aina sitä samaa: ensin keksittiin kumisaapas ja sitten siihen ruvettiin puhumaan, nykyään sillä voi ottaa jo valokuviakin. Mutta yhä vain se on se sama 'kenkä' (mobile phone).

Taidenäyttelyiden avajaiset ovat nykyään täynnä 'pörinää' (tai 'pöhinää' kuten Tampereella sanotaan), samoin konserttien ja teatteriesitysten väliajat. Kukapa ei olisi ollut seminaarissa, josta jälkikäteen todetaan että kalliiksi se tuli (paloi paljon hupaa EU-rahaa), mutta tuottihan se paljon hyvää 'pörinää'.

Ehkäpä 'pörinä' on uudelleen virinnyttä 'lörpöttelyä', jonka Heidegger näki jo 1920-luvulla ylläpitävän läpi yhteiskunnan paljon puhumisen mutta vähän sanomisen käytäntöä. Juuri lörpöttelyn kautta elämästä muodostuu epävarsinaista kenen tahansa elämää.

”Me nautimme ja huvittelemme, kuten kuka tahansa nauttii; me luemme, näemme ja arvioimme kirjallisuutta ja taidetta, kuten kuka tahansa näkee ja arvioi, mutta myös vetäydymme 'suurista laumoista' syrjään, kuten kuka tahansa vetäytyy. Jokainen on toinen ja kukaan ei ole itsensä.” (Heidegger)

buzzing = pörinä (alkujaan mehiläisten työmoraalia kuvannut termi).
mobile phone = kännykkä, kenkä, kapula.

Kirjoittajan kommentti: Vaikka Spinozan mukaan hyvä on harvinaista, sanoi hän myös näin: ”Hyvettä seuraavien korkein hyvä on kaikille yhteistä ja kaikki voivat yhtä lailla nauttia siitä.” Mutta puhuuko hän nyt enää taiteesta?

Benedictus de Spinoza (1994): Etiikka, Gaudeamus.
Pierre Bourdieu (1988): Järjen käytännöllisyys, Vastapaino.