keskiviikko 19. elokuuta 2009

OIKEA MAISEMA

Länsipohjan korkeaa taivasta. Kuva SJT.

Yksi lapsuuteni suuria arvoituksia oli "oikea maisema". Sellainen roikkui Pahajoellakin kotini seinällä. Isäni oli maalannut sen jo Karjalassa ennen sotia. Siinä oli taivasta, järvenselkää ja muutama koivupuu. Etualalla ajelehti pari joutsenta ja taustalla avautuivat kultaiset kunnaat. Isoäitini herkistyi sen äärellä vähintäänkin kerran kuukaudessa. ”Tiiät sie Sieppo-paha et jo tyttölöin mie poimin tattiloit tuost järven rannast.” Mutta monelle muullekin maisema oli tuttu, olivatpa he kotoisin mistä päin Suomea hyvänsä. Moni oli järvellä soudellut, pitänyt mertaa poukamassa tai käyskennellyt rantapolulla heili kainalossa. Äitini teki taulusta kuvakudoksen, ja aina se vain parani – siitä suunniteltiin jopa suurta ryijyä. Mutta ryijyn suhteen päädyttiin lopulta karmeaan Tuhkimoon, joka edelleenkin istuu Pahajoella nokisessa takassaan pölliin lyödyn kirveen vierellä.

Olin viettämässä kesälomaa Keski-Suomessa, kun Laukaan tätini esitteli Pohjoisen matkalta ostamansa 'lapin maiseman'. Siinä oli taivaalla yhtä aikaa sinistä, punaista ja violettia. Etualan maksanvärisestä suosta sinnitteli esiin pari myrkynvihreää vaivaiskoivun varpua, taustalla oli jokipahanen ja joku tunturinnysä. Äitelää maisemaa ihailtiin suureen ääneen. ”Se on just niinku se on”, sanoi tätini ja koppasi minua olkapäähän. ”Tuost joest mie sain viis tammukkaa.”

Nyt tähän oikean maiseman mysteeriin on saatu valaistusta. Torgny Lindgrenin oikea maisema löytyy Ruotsin Länsipohjasta. Lindgren vie meidät seuraamaan tunnetun maisemamaalari Kirjo Lehden työskentelyä norsjöläisessa täysihoitolassa. Oikealta nimeltään hän on Herman Andersson, mutta eihän sellaisella nimellä tauluja myydä, ei ainakaan Länsipohjassa.

Lehti maalaa suurella mutlarilla ensin maalauspohjien kaikki taivaat, lisää väritölkkiin kimröökiä ja maalaa saman tien myös vedet. Tässä ei ole mitään uutta; näinhän ns. 'toritaiteilijat' työskentelevät. Mutta erikoinen episodi tapahtuu yöllä, kun unettomuudesta kärsivä täysihoitolan omistaja Lydia-täti käy maalaamassa yhteen Lehden keskeneräiseen maalaukseen kalaparven. Aamulla taiteilija ihmettelee, että ovatko ne sillejä vai ylipäätään vain kaloja.

Juuri tämän oivalluksen varassa lepää ratkaisu 'oikean maiseman' arvoitukseen. ”Minun tauluni esittävät vain asioita ja seikkoja, Kirjo Lehti sanoi. Esineet joita minä maalaan ovat niin sanotusti edustajia. Siinä on valtava ero, onko jotain vai edustaako jotain.” Lehti ei maalaa määrättyä maisemaa vaan universaalin maiseman edustajan. Hän näyttää eräälle vieraalleen kädestä pitäen kuinka määrätystä puusta tehdään muutamalla pensselin sipaisulla mikä tahansa puu.

”Enempää ei tarvita”, vakuuttaa Kirjo Lehti. ”Ja taulujen on myös voitava päteä sekä Pohjois-Norlannissa että Itä-Götanmaalla.” ”Ja onhan otettava huomioon kaikki se mitä en ole maalannut.” Kaiken sen mitä taiteilija on jättänyt maalaamatta, joutuu katsoja itse kuvittelemaan. 'Oikea maisema' onkin katsojan silmässä, jälleen kerran.

Kokemamme maailma ei ole järjestynyt tarkkarajaisiin olioihin ja ominaisuuksiin, kuten se tiedostusprosessin kautta meille näyttäytyy, vaan se koostuu epämääräisestä objektien ja aukkojen kaaoksesta. Kun jo tiedon saaminen siitä on arvoitus, niin sen tarkka kuvaaminen täytyy olla lähes mahdotonta.

Renessanssin ajoista saakka piirustusta (disegnoa) on pidetty kaiken kuvaamisen perustana, maalauksenkin katsottiin lepäävän piirutuksen ja sen viivojen voiman varassa. Värit koettiin ylimääräiseksi kuvan kuorrutukseksi, joka ei vastaa miltään osin havaitun maailman ominaisuuksia. Silti me ymmärrämme värien viestin ilman, että meidän tarvitsee Merleau-Pontyn tavoin pohtia , ”miten värien päättämätön mutina voi tuoda nähtäväksemme asioita, metsiä, myrskyjä, toisin sanoen maailman”.

Maalari on ainoa (ammatin harjoittaja), jolla on oikeus katsoa kaikkea ilman arvioinnin tai selittämisen velvoitetta. Maalarin katsannossa kaikki näkyvänä on yhtä arvokasta, niin ruohonkorret kuin niiden väliin jäävä epämääräinen ei-kenenkään-maakin. Tällainen arvovapaa näkeminen on mahdollista vain ani harvoille – he ovat kaikki maalareita ilman epäilystä, vaikka eivät olisi kuuna päivänä siveltimeen tarttuneet.

Maalarit maalaavat ylistääkseen tätä näkemisen ja ilmitulemisen ihmettä. Näkeminen, joka maalaustaiteen kautta avautuu, ei ole ajattelun tai läsnäolon muoto, vaan Merleau-Pontyn sanoin, ”se on minulle annettu keino olla poissa itsestäni”. Silmä on ymmärrettävä sielun ikkunana. ”Silmä, jonka kautta maailman kauneus paljastuu tarkkailtavaksemme, on niin erinomainen, että (...) se saa tyytyväisen sielun asumaan ruumiimme vankilassa, kiitos silmien, jotka tuovat sen nähtäväksi luomisen rajattoman rikkauden.”

Lisälukemista:
Torgny Lindgren (2001), Oikea maisema, Tammi.
Maurice Merleau-Ponty (2006), Silmä ja mieli, Taide.

torstai 13. elokuuta 2009

TAIDEMATKALLA

´


Alvar Aallon aukio kello 6.30 lauantaiaamuna. Aamuauringon sädettämä kaupunki on ilmeisesti evakuoitu yöllä, vain pieni joukko ihmisiä nousee bussiin kaupungintalon edessä. Ensimmäinen pysähdys on Parkanon Shellillä – siinä pysähdytään aina, suolet sanoo niin. Juodaan sumpit ja käydään vessat.

Seuraavaksi pysähdytään Huittisten Shellillä. Syödään sämpylät, juodaan sumpit ja käydään vessat. Bonuksena nähdään 'hullumies', se päräyttää ohi vanhalla mopolla sotilaskypärä päässä, muuta asua sillä ei olekaan.

Sitten lähestytään jo määränpäätä Fiskarsin Ruukkia. On täällä vehmaat maisemat, sanovat monet, ja puutkin ovat isompia kuin siellä mikä se nyt oli. No, missä nyt puut eivät olisi isompia kuin siellä, Islannissa ehkä.

Fiskars on idylli historiaa, taidetta ja käsityöläisyyttä samassa somassa paketissa. Se on suorastaan karehdittavan nerokasta. Siellä ei tämä 'luonnollinen järki' (joka on pilannut lähes kaikki muut Suomen kyläyhteisöt) ole ollut kehitystä johtamassa, vaan luovat yksilöt ovat olleet asialla.

Tämän kesän näyttelyt eivät Fiskarsissakaan päätä huimaa. Täytyykö nyt sanoa, että parasta taidetta tänä päivänä tehdään muotoilun puolella. Kuvataiteelta on vuosikymmenten 'hegemonia' hävinnyt hyppysistä. Viime vuosisadalla tehtiin kaikki ja näytettiin kaikki. Nyt uudella vuosituhannella ei ole mitään näytettävää. Näillä eväillä menee sata vuotta pelkkään paluuseen.

Siis kuka vielä muistaa mitä olivat maalaus, kuvanveisto ja grafiikka. Ehkä joku vanhus, nuorisosta ei muista kukaan, vaikka vielä seisoo muutama modernistikääkkä stafliansa ääressä ja maalaa kuin viimeistä päivää.

Paluumatkalla on samat pysähdykset ja toimet käänteisessä järjestyksessä. Radiosta kuuluu, että pääministeri Vanhanen on arvostellut (vaikka ammattikriitikotkin ovat jo vaienneet) Madonnan konsertin ja sanonut, että se oli musikaali. Tästä suivaantuneena Madonna on puolestaan sanonut Göteborgissa tykkäävänsäkin ruotsalaisista. Näin meni tämäkin mediahehkutus ruotsalaisten piikkiin.

Jo siintää taivaanrannassa lakeuden valohämy. Aivan pimeää siellä ei ole koskaan – vaan jokin outo alkuvalo siellä kajastuu tienoon yllä roikkuvalta taivaalta sydänyölläkin.



sunnuntai 2. elokuuta 2009

ILOISET EKSISTENTIALISTIT

´


”Olemisessa ei ole kysymys kauhusta, vaan se on 'kutsu' oikeaan ilon valaisemaan kotiimme”
Richard Appignanesi

Nykyään suomeksi ilmestyy niin paljon filosofista kirjallisuutta, että ehtiäkseen lukea edes osan niistä, on ollut pakko jättää kepeämpi kaunokirjallisuus syrjään. Sanomalehtiä en ole lukenut sitten syksyn 2003 – ja olen harkinnut lopettaa jopa Aku Ankan tilaamisen.

Oikein hieno kirja on Richard Appignanesin Mihin uskovat eksistentialistit. Reippaat sata sivua ymmärrystä avaavaa asiaa tyylikkäästi ja helppolukuisesti kirjoitettuna. Ja jo kirjana, siis eksistentialistisena esineenä, se on mainio, sidottu taskukirja pehmein kansin. Se on mukava ottaa mukaan matkalle tai vaikkapa retkelle.

Kirja koostuu 12 ajatuskokeesta ja loppunäytöksestä. Aivan lopussa on vielä kronologia, joka panee länsimaisen filosofian aina Descartesista alkaen tolkun tilaan. Se ei ole aivan vähän se.

Kirja alkaa sitaatilla, jossa Sartre sanoo, ettei hän puhu mielellään eksistentialismista. ”Älyllisen etsinnän luonteeseen kuuluu karttaa määrittelyjä. Nimeäminen ja määritteleminen on kuin tekisi paketin ja sitoisi solmun päälle.”

Olin studiossani piirustelemassa, kun kuulin radiosta Sartren kuolleen. Ajattelin, että maailman omatunto on kuollut ja että pitäisikö siitä kirjoittaa jotakin lehteen. Sitten ajattelin, että oliko se Sartren sitoutuminen politiikkaan pysynyt minkäänlaisen kohtuuden rajoissa. Rankkaa oli seurata miten suuri filosofi pokkasi nöyränä poikana Castroa, Maoa ja milloin mitäkin diktaattoria, ja de Beauvoir seurasi perässä kuin kesy susi. Niinpä en ole kuuna päivänä kirjoittanut riviäkään Sartresta.

Sitten törmäsin Sartren varhaiseen teokseen Minän ulkoisuus, jonka Antti Kauppinen on loistavasti kääntänyt ja valaissut perusteellisella esseellään. Siitä saakka Sartren arvostukseni on taas ollut lähes tangon nupissa. Tässä kirjasessa Sartre ajaa tajunnan vinttikamarissa lymyävän minän pellolle, raikkaaseen ulkoilmaan. ”...minä ei ole sen enempää muodollisesti kuin sisällöllisesti tietoisuudessa; se on ulkona maailmassa. Se on maailmallinen oleva, aivan niin kuin toisenkin minä.”

Kannattaa lukea molemmat kirjat. Pakko tähän on mainita myös Torsti Lehtisen kirja Eksistentialismi, joka on myös kelpoa luettavaa, varsinkin nuorille risapunttieksistentialisteille. Jos heitä vielä on, baskeri on kuitenkin ikuinen. Jostakin syystä olen kirjoittanut Appignanesin kirjan liepeeseen Augustinus-sitaatin: ”Aineelle luontaista on järkkymätön kyvyttömyys ajatteluun.” Mitä miehiä! Näin niitä eksistentialisteja tehdään.
´
Richard Appignanesi (2008): Mihin uskovat eksistentialistit, Otava.
Jean-Paul Sartre (2004): Minän ulkoisuus, toim. Antti Kauppinen, Tutkijaliitto
Torsti Lehtinen (2002): Eksistentialismi, Kirjapaja.
´
Kuva: Kirjoittaja Pariisissa etsimässä viimeistä eksistentialistia.