perjantai 12. kesäkuuta 2009

INVENTAARIO BUDAPEST


"Joukkojen halu tuoda esineitä ja asioita tilan ja inhimillisen sisällön suhteen 'lähemmäksi' on yhtä voimakas kuin pyrkimys voittaa jokaisen ilmiön ainutkertaisuus hyväksymällä siitä tehty jäljennös."
Walter Benjamin

"Korjaamaton on, että asiat (oliot) ovat niin kuin ovat, tähän tai tuohon tapaan, luovutettuina vailla parannusta olemisensa maneeriin. Korjaamattomia ovat asiantilat, kuten ne ovat: surullisia tai keveitä, julmia tai onnellisia. Kuten sinä olet, kuten maailma on – se on Korjaamaton."
Giorgio Agamben

"Less is just less!"
The Last Minimalist

Pitkään näytti siltä kuin luonnollisesti katseessa avautuva valon perspektiiviin perustuva kuva olisi juuri sitä, mikä olisi välttämätöntä kuvalle ja sen esittämiselle/näkemisille mahdollisista maailmoista mahdollisimmassa. Julia Kristeva kirjoittaa artikkelissaan Giotton ilo, että juuri Giotton Helvetissä maalaustaide riistäytyi ensimmäisen kerran valloilleen, "se haki omia ääriään; seuraava askel olisi ollut representaation hylkääminen, jäljelle olisi jäänyt vain väri ja muoto – tai ei mitään". Senkin me olisimme katsoneet, ja katsoimmekin. Mutta nyt kun seison Budapestin Ludwig Museumin kokoamassa João Penalvan takautuvan näyttelyn keskiössä en enää katsokaan kuvataidetta, jota objektiharhainen silmäni yhä etsii, vaan pesänselvitystä, inventaariota.

Tähän on tottuminen ja turhautumisen puuskat on pantava liian kauan kuvan viiveen unelmissa rypeneen silmän tiliin. Katso nyt kun ei ole mitään katsottavaa. On löydettävä metsänkatsojan silmän sijaan puunkatsojan silmä, inventoijan silmä. Mistään ei voi olla enää varma. Mutta olen melkein varma, että uuden palatsimaisen museon saniteettitilojen seinälaatat eivät olekaan aitoa marmoria, vaikka hätäpäissäni niin luulin.

Penalva käyttää valokuvaa todellistamisen välineenä, esineen kuvana, osana kertomusta. Hänellä onkin paljon kerrottavaa: kirjoitusta juoksee monotonisella käsialalla tulostettuna pitkin seiniä. Mutta riittääkö se valokuvan ystävälle? Itselleni kyllä riittäisi vaikka valokuvat olisivat nurin päin. Eikö valokuvan yksitoikkoinen viehätys perustu juuri läsnäolemattomien osiensa kautta nostalgiseen kaipuuseen kadotetun ajan hämyisiin naarmuihin, varjojen suttuiseen estetiikkaan. Siitä huolimatta se riittää todentamaan ja tallentamaan tarpeeksi tietoa ymmärtävälle silmälle. Daniel C. Dennett vertaa kameraa vanhoihin kuvantamisen 'fiksuihin' menetelmiin ja toteaa, että kamerassa välineenä on jotain aivan erityistä, sillä se on 'tyhmä'. Mutta tiedon siirtäminen ympäristön älyttömiin välineisiin vapauttaa älyllisiä resursseja jossain muualla, ehkäpä juuri tuossa epämääräisessä 'tietoisuuden' saunakamarissa tai kusiaispesässä, miten vain.

Penalvan videoiden epätodelliseen maailmaan voi upota kuin syksyn sumuihin, matala lukijan ääni vangitsee pimeään nurkkaan: "Father, I saw it with my own eyes, and I couldn't believe it." Nuorallakävelijä on juuttunut putoamisensa hetkeen, iänikuiseen epäröintiin vihonviimeisen harha-askeleen partaalle: tasapainoa ylläpitävä tanko vavahtaa uhkaavasti ja haparoiva jalkaterä livahtaa vaijerin ohi. Mutta turhaan odotan että ekvilibristi putoaisi, käy voimille tämä edestakainen nykiminen 'ajan hermolla'.

Penalvan säntillisesti koostetut valokuva- ja tekstipaneelit silloittavat kuivan asiapitoisesti esineen ja käytännön välille avautuvaa ammottavaa kuilua. Valokuvan tehtävänä on olla varmentamassa olentumisensa rajoilla hoippuvan narratiivisen hapuilun reaalista todentumisessa. Näin olen tullut havainnon (reflektion) äärimmäiselle äärelle ja kummallisinkin esine selittyy kummalliseksi esineeksi, jota jo isoäiti (tai joku muu) käytti kuin esinettä ikään.
Näyttelyn 'press-coordinator' juoksuttaa käteeni paksun näyttelykirjan, jossa João Penalva käy kirjeenvaihtoa João Fernandesin kanssa. Taiteilija kirjoittaa edelleenkin käsin viivoitetulle keltaiselle paperille, toinen João kirjoittaa koneella. On pakko epäillä antaako tämän 'epäkirjan' lukeminen sille enää mitään lisäarvoa. Toinen João puhkeaakin kysymään, että mitä järkeä tässä kirjoituksen juoksutuksessa on. Taiteilija vastaa kirjoituksen olevan ”oleellinen osa teoksiani, irrotettuna niistä se kadottaisi merkityksensä ja olisi kovin yksin maailmassa”.

Mutta yksin maailmassa eivät ole Penalvan esteettiset hairahdukset, epäolennaisuudet ja muut keskeneräisyydet. Niitä löytyy järjestyneen maailman marginaaleista suttuisuutena, hajoamisina, epämääräisinä naarmuina tai vaikkapa tunnistamattomina valonvälähdyksinä. Yleensä ne jäävät huomaamatta, tai jos huomataankin, niistä pyritään eroon. Että maailma olisi edes joltain osin selkeä ja kirkas. Penalvan näyttelyä en voi taikoa näkymättömiin, mutta tämän tympeän kirjan voin 'bookcrossata' jonkin baarin pöydälle – ajelehtikoon sinne missä kaikki muukin kaaos pitää pesäpaikkaansa.

"Yön ja päivän välissä
täytyy kerran ilmetä totuus.
Kirjaa se kolmella tavalla,
aina sanomattomana, sellaisenaan,
viattomana – jääköön se silleen."

Hölderlin

Lisäluettavaa:
Giorgio Agamben, Tuleva yhteisö, Tutkijaliitto (1991)
Walter Benjamin, Messiaanisen sirpaleita, Tutkijaliitto (1989)
Daniel C. Dennet, Tietoisuuden selitys, Gummerus (1999)
Julia Kristeva, Giotton ilo. Modernin ulottuvuuksia, Taide (1989)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti